Kaksplus.fi

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Diagnoosina syöpä. Mitäs nyt sanotaan?

"Se patti olikin etäpesäke. Diagnoosina syöpä."


Sain tuollaisen viestin eräältä ystävältäni jokin aika sitten. Sitä ennen sain viestin toiselta ystävältä leukemiasta. Sitä ennen eräältä toiselta lapsettomuudesta. Noin muutaman esimerkin mainitakseni.

Tuntuu, että mitä enemmän näen elämää, sitä vähemmän osaan sanoa ihmisille yhtään mitään näissä elämän vakavissa kysymyksissä. Olen aina ollut mielestäni hienotunteinen ja yrittänyt asettua toisen saappaisiin, ennen kuin avaan suuni. Kun itse aikoinaan kerroin, että ei se haikara taida lentää meille ollenkaan ja että me lähdemmekin tästä lapsettomuustutkimuksiin, sain kuulla, että "nyt vaan lopetat sen stressaamisen, niin kyllä se tärppää!".

Hei syöpäpotilas, lopeta nyt vaan se stressaaminen, niin kyllä se siitä!

Ei. Mitä voi sanoa, kun toisen elämä on räjähtänyt palasiksi? Käytännössä moni asia on kuten ennenkin: sama koti pystyssä, sama auto pihalla parkkipaikalla, sama puoliso siinä vieressä ja edelleen olet opiskelijana samassa opinahjossa kuin ennen diagnoosiakin. Mutta sairaus, lapsettomuus tai muut elämän isot haasteet voivat olla murskaavia. Kun toivon kipinä sammuu, mitä jäljelle jää?

Haluan tuoda lohtua. Haluan osoittaa, että annan kaiken tukeni. Kaiken rakkauteni. Että yksin sä et jää.

Usein olen sanonut ihan suoraan, että minulla ei ole oikeita sanoja. En tiedä mitä sanoa. Ja olen kertonut, että aion antaa kaiken tukeni ja rakkauteni. Mutta kuinka osoittaa tukea olematta tunkeileva?

**

Haluaisitko sinä jakaa ajatuksiasi, mitä hyvää tai hirveää sinulle on sanottu, kun olet kertonut elämäsi vaikeasta asiasta?

Mitä olisit halunnut, että sinulle olisi sanottu tai miten olisit halunnut, että sinulle olisi osoitettu tukea?

Voit kommentoida myös anonyymisti.

**

Monen ystäväni tarina on kuitenkin jatkunut onnellisesti. Kun lapsettomuudesta kärsiminen onkin muuttunut lapsiperheen elämäksi. Kun syöpäkontrolleista onkin saatu puhtaat tulokset kerta toisensa jälkeen.

Ja monella ystävälläni on taistelu kesken. Muuta en tiedä, kuin että he saavat tälläkin hetkellä hyvää hoitoa, lääkärit tekevät parhaansa ja minä olen hengessä mukana. Periksi ei anneta



tiistai 21. marraskuuta 2017

Liikaa kummilapsia - saako kummiudesta kieltäytyä?

Itse olen yhden pienen pojan kummitäti ja tuntuu, että olen ihanalla tavalla täystyöllistetty jo yhdenkin kanssa. Mietin, että voiko kummilapsia olla rajattomasti vai mikä on liikaa?


Miten useamman lapsen kummius käytännössä oikein toimii? Ehdittekö viettää aikaa kummilasten kanssa jokseenkin tasapuolisesti? Kuinka usein? Sitten on tietysti jokaisen kummilapsen synttärit, nimpparit ja tietenkin joulu, jolloin kummilasta muistetaan myös yhdessäolon lisäksi paketilla ja kortilla. Kummius on siis ajallisesti ja taloudellisestikin iso investointi, joka toivottavasti antaa puolin ja toisin.

Mitä se kummius on?
Minä en ole kirkon kirjoihin katsellut tätä kummiasiaa miettiessäni, mutta minusta kummin tehtävä on olla lapselle turvallinen ja luotettava aikuinen ystävä. Minun lapsillani on kummallakin kaksi ihanaa kummia, joiden kanssa tapaamme vähintään joka kuukausi, koska välimatka on lyhyt. Kummit tarjoavat lapsille pieniä irtiottoja arjesta, kaikenlaista kivaa puuhaa mikä tekee yhteisistä hetkistä juhlaa arkisen puurtamisen keskellä. Minun ja kummipoikani välissä on satoja kilometrejä ja näemme harvemmin, mutta aina kun vaan mahdollista. Olen siis vähän sellainen etäkummi, mutta onneksi on olemassa sähköiset viestimet joiden avulla yhteydenpito on helppoa.


Saako kummiudesta kieltäytyä?
Minä ajattelen, että saa. Minua on pyydetty useamman kerran kummiksi ja vain yhden kerran olen tosiaan lupautunut kummitädin vastuulliseen tehtävään. Muina kertoina olen sydän mutkalla joutunut vastaamaan, että olen pahoillani, mutta ei minusta ole kuin yhden lapsen kummiksi. (Ainakin toistaiseksi, sitten kun omat ruuhkavuodet helpottavat, sittenhän minulla on taas resursseja vaikka mihin!). Voin kertoa, että kieltäytyminen on tuntunut tosi pahalta, koska olen ollut niin iloinen ja otettu, että minua on harkittu kyseisen lapsen aikuisystäväksi. Nuo lapset ovat kyllä minulle edelleen erityisen tärkeitä, vaikka en heidän kummi olekaan. Ja olen tosi kiitollinen siitä, ettei kyseisten lasten vanhemmat vetäneet hernepeltoa nenään, kun ilmoitin, että olen pahoillani mutta en pysty alkamaan kummiksi.

Kerro ajatuksistasi!
Saako kummiudesta kieltäytyä? Oletko sinä kieltäytynyt tai saanut kieltävän vastauksen? Mitä ajattelet?

**

Kuinka monta kummilasta sinulla on?


perjantai 17. marraskuuta 2017

En saanut mitalia, vaikka synnytin alateitse ilman kivunlievitystä - ja muita ajatuksia äitiydestä.

Pandamama haastoi meidät Kaksplus-verkostobloggaajat pohdiskelemaan äitiyttä, kätevästi itse itseään haastatellen. Väittämät, joihin otamme kantaa, ovat peräisin viimeisimmästä Kaksplus-lehdestä, jossa oli haastateltu ihanaa Essi Helléniä.

Tässä postauksessa kerrotut mielipiteet on ihan minun päästäni temmattuja.




Hyvä äiti synnyttää alateitse. 

Synnytystapa on siis se tapa, miten vauva tulee maailmaan. Synnytystapa ei ole millään tavalla mutsiuden mittari ja kun ei se aina ole omasta halusta kiinni, miten se synnytys menee. Voihan sitä toivoa alatiesynnytystä mutta päätyykin sektioon. Tai toisinpäin. Voin kertoa, että olen synnyttänyt kaksi lasta alateitse, toisen jopa ilman kivunlievitystä (no okei, vähän nyt puijasin, kyllähän mä otin Panadol 500mg viitisen tuntia ennen kuin ponnistin) mutta en saanut mitalia. Joten hei, no worries, hyvä äitiys mitataan ihan muilla mittareilla kuin synnytystavalla.

Hyvä äiti imettää vähintään vuoden. 

Hyvä äiti ruokkii lastaan niin, että lapsi kasvaa ja voi hyvin. Jos se tapahtuu imettämällä, niin hyvä juttu. Jos se tapahtuu pullosta ruokkimalla, niin sekin on hyvä juttu. Ja toki lasta saa imettää yli vuodenkin, jos se sujuu ja se tuntuu hyvältä vaihtoehdolta. Minulla ei ole erityisen tunnepitoista sidettä imetykseen. Olen kannustanut ystäviäni, hyvä äitejä, niin jatkamaan imetystä kuin siirtymään pulloruokintaankin. Imetys on toki luonnollinen vaihtoehto, mutta ei se tule kaikilla ihan luonnostaan. Siihen voi liittyä kaikenlaisia mutkia: maito ei nouse, tai sitten tulee liiankin suihkuna, lapsi ei pysty syömään rinnalla tai sitten vaan olosuhteet lyö mustan varjon päälle. Tiedän myös, miten suuri pettymys se voi äidille itselleen olla, jos imetys ei suju toiveiden mukaisesti. Monet kokevat imetyksen epäonnistuneen ja pitävät itseään epäonnistuneena äitinä. Sinä yritit ja teit parhaasi. Sen vuoksi sinä olet hyvä äiti.

Kun lapsi syntyy, hän tulee osaksi meidän elämäämme. Meidän elämämme ei muutu. 

Kun minä aloin odottaa esikoistani, minäkin ajattelin, ettei mikään muutu. Mutta aika pian synnytyksen jälkeen huomasin, että kaikki muuttuu! Ei huonoksi vaan kaikki on jatkossa vähän eri tavalla. Yksi konkreettinen esimerkki oli se, kun olin tottunut sipsuttelemaan korollisilla kengillä, ympäri vuoden. Sitten tuli se ensimmäinen talvi, kun piti lasta viedä päiväkotiin ja hakea sieltä, kävellen kun olimme autoton perhe, matkaa oli pari kilsaa suuntaansa ja siinä kun kiskoin matkarattaita (sellaiset joissa edessä 2 pyörää kummallakin puolella ja ne vetää kaiken lumen sinne keskelle jumiin) takaperin aura-auton tekemän lumipenkan yli päästäksemme ylittämään suojatien, toivotin tervetulleeksi matalakorkoiset mutta pitkävartiset talvitöppöset! Toisen lapsen syntyessä mikään ei kyllä muuttunut. Mentiin samoilla silmä- ja leggingspolvipusseilla ;) Jos meille nyt tulisi kolmas lapsi, se tarkoittaisi yhtä muutosta. Me tarvittaisiin isompi auto!

Kunnon äiti tuntee syyllisyyttä, jos ei ole vauvansa kanssa.

Minusta kunnon äidin ei pitäisi tuntea syyllisyyttä tippaakaan, jos on onnistunut järjestämään esimeriksi omaa-aikaa (tai on palannut vaikka osa-aikaisesti töihin) ja on voinut jättää vauvan esimerkiksi isän hoivaan. Vauvakin nauttii siitä, kun saa viettää muidenkin turvallisten aikuisten kanssa aikaa, kuin vain äidin. Meillä ainakin vauvelit nauttivat suunnattomasti esimerkiksi isovanhempien seurasta. (Ja vaikka ne ei ole vauveleita enää, ne nauttii isovanhempien seurasta edelleen).

Vanhemmuus ja sen askareet on mahdollista jakaa 50-50.

Meillä on ollut sikäli otollinen tilanne, että minä ja mies olemme olleet vuorotellen kotona, kun lapset ovat olleet pieniä. Huomaan, että kaikki sellaiset viralliset asiat on minulla hanskassa, kuten lasten lääkärikäynnit, koulun retket ym. Mutta yleensä se, joka on kotona ja näkee lapsia enemmän, saa isomman satsin vanhemmuutta hoidettavakseen. Lapset uskoutuvat selvästi enemmän sille, kumpi on ollut enemmän kotona - silloin kun minä olin kotona, se olin minä ja sitten kun mies oli kotona, se oli hän. Meillä vanhemmuus on jaettu näin pitkässä juoksussa varmaan aikalailla tasan. Sivutaan tätä asiaa hieman tuolla tunne-elämäkysymyksessä.

Hyvä äiti on kotona vähintään vuoden, mielellään kolme.

Minä en halunnut olla kolmea vuotta kotona lapsen kanssa. Olin toisen lapsen kanssa kotona reilun vuoden ja toisen lapsen kanssa reilun kaksi vuotta. Silti lapset ovat minulle hirmu rakkaita, äitiys on ihanaa ja minä olen ihan hyvä äiti. Kolmevuotias on vielä niin pieni, että minusta tämä pitäisi olla ihan jokaisen perheen itse päätettävissä, missä iässä lapsen antaa päivähoitoon - olipa se sitten vuoden tai kolmen vuoden iässä. Kyllä siellä oravanpyörässä ehtii juosta ihan tarpeeksi, vaikka vähän vanhempana päivähoidon aloittaisikin.

Äidillä on isää tärkeämpi rooli lapsen tunne-elämän tukemisessa. 

Sanoisin mieluummin, että perheen molemmilla tai kaikilla vanhemmilla on tärkeä rooli lapsen tunne-elämän tukemisessa. Tietyssä iässä lapsi samaistuu ehkä herkemmin samaa sukupuolta olevaan vanhempaan, mutta sitten taas on se "isän tyttö" ja "äidin poika"-kuvio. Tuo jos on osunut kohdalle, tiedät mistä puhun ;) Meillä ainakin on selkeä "työnjako", missä asioissa lapset purkaa fiiliksiään milloin minulle, milloin isälleen. Meillä kummallakin vanhemmalla on aivan erilaiset mielipiteet ja asenteet asioihin ja näen sen vahvuutena. Lapset näkevät pienestä pitäen että on ihan OK ajatella ja tuntea asioista eri tavoin.

Nainen voi saada kaiken: kunnianhimoisen uran, tasapainoisen perhe-elämän ja mielekästä omaa aikaa.

Juu, kyllä voi saada. Mutta kaikki ei halua. Kumpikin valinta on ihan OK. Kun venyttää tarkastelujaksoa riittävän pitkäksi, kuten vaikka kahdenkymmenenvuoden ajalle, niin voin sitten minäkin sekalaisessa järjestyksessä raksia kaikki nämä kohdat: kunnianhimoinen ura (on ollut ja ehkä tulevaisuudessa tulossa), tasapainoinen perhe-elämä (niinä ajankohtina kun kellään meistä ei ole ollut uhmaikää) ja mielekästä omaa aikaa (tämä on varmaan tulossa vasta sitten kun lapset ovat isompia ja "oma aika" ei mene siihen, että tyttöjen illoissa puidaan vain lasten asioita tai leffassa ei havahdu siihen, että muistinkohan sanoa mummille, että lämmittää sitä maitoa mikrossa 18s eikä 20s, heh heh - voi meitä mutseja, ei sitä niin vaan vaihdetakaan vapaalle!). 

Vauva tuhoaa parisuhteen ja etenkin seksielämän. 

No höpö höpö. Ihmisillä on kumma tapa syyttää olosuhteita siitä mitä tapahtuu. Talvi yllätti autoilijat ja Terminator Baby räjäytti parisuhteen. Kyllä ne aikuiset ovat ihan itse vastuussa omasta parisuhteestaan ja miten se saadaan pidettyä kasassa.

Hyvä äiti jaksaa leikkiä nukeilla. 

Onko tää joku kompa? Minä olen leikkinyt niin Barbeilla kuin nalleillakin lasten kanssa, mutta parhaat leikit on minusta noi Hot Wheels-radat, kun voi rakentaa ihan pähkähulluja rataosuuksia, missä auto singotaan silmukoiden läpi ja sitten se vielä lopuksi hyppää ilmaan! No aina ei jaksa leikkia. Sitten voi vaikka lukea. Tai vaikka pötköttää ja ottaa sen naperon kainaloon. Hyvä äiti ei pingota liikaa.

Äitiys tekee tytöstä naisen. 

Tytöt, naiset ja äidit on kaikki erillisiä käsitteitä. Minusta äidiksi tullaan siinä kohtaa, kun vauvan odotus käynnistyy. Äitiys on huikea kasvutarina siitä raskausajan äidistä esimerkiksi teinin äidiksi. Äitiys ei taas liity siihen, milloin tytöstä tulee nainen. Naiseus ja äitiys ei kulje käsikädessä.

Kaksi lasta on täydellinen perhekoko. 

Muistelen, että pitkään tilastojen kärjessä taisi säteillä tieto, että suomalaisissa perheissä on keskimäärin kaksi lasta. Se on kuitenkin vain tilasto, ei mikään ultimaattinen totuus tai täydellinen määrä. Minusta lapset ei tee perhettä, vaan ihminen itse määrittelee perheensä. Ja se täydellinen lapsiluku vaihtelee. Jossain perheissä täydellinen lapsiluku on yksi, jossain viisi. Minun kohdalla se kaksi lasta on täydellinen luku.

**

Hei sinä, äiti! Tartu haasteeseen ja vastaa sinä samoihin kysymyksiin myös! Jos haluat, tule linkkaamaan vastauspostauksesi tuohon kommenttilaatikkoon, niin tulen lukemaan mitä sinä ajattelet näistä asioista. Jos sinulla ei ole blogia, voit  myös pohdiskella sinulle tärkeitä asioita kommenttikentässä.

Mukavaa viikonloppua!



tiistai 14. marraskuuta 2017

Onko kaupunkilaislapsen ainoa kosketus luontoon Elma-messuilla?

*Yhteistyössä Messukeskus

Viikonloppuna Messukeskuksessa järjestettiin jälleen Elma-messut. Elma-messut sisälsivät viisi erillistä tapahtumaan: Elma-, Metsä-, Lemmikkimessut, Outlet Expon sekä Kädentaitotapahtuman.

Me ollaan käyty Elmailemassa aikaisemminkin, voit lukea lisää tästä, tästä ja tästä. Nyt järjestetyt Elma-messut jäävät Messukeskuksen sivujen mukaan lyhyelle tauolle ja seuraavan kerran Elma-maaseutumessut järjestetään keväällä 2019 Lapsimessujen yhteydessä. Joten jos missasit nämä messut tällä kertaa, ei hätää, kohta jatketaan taas.


Tarjoaako Elma-messut kaupunkilaislapselle ainoan kosketuksen luontoon? Kyllä ja ei.

Joskus useita vuosikymmeniä sitten oli itsestään selvää, että varmaan* (*tiukkojen tilastojen valossa napakalla mutu-tuntumalla) jokaisella oli siteitä maaseutuun. Vähintään äidin sisko tai veli asui vielä maaseudun rauhassa ja kesäviikonloppuisin tuli huristeltua maaseudulle nuuskimaan raitista ilmaa, paijaamaan lampaita ja syömään metsämansikoita suoran ahonlaidasta. Vaan eipä olekaan enää kaikille kaupunkilaislapsille tällaiset mahdollisuudet itsestäänselvyyksiä. Monilla meistä ei ole enää maaseutumummolaa, kun mummolatkin ovat muuttaneet kerrostaloon. Onneksi on kotieläinpihoja, minne voi mennä paijaamaan lampaita tai heppoja ja katsomaan mistä se maito oikeasti tulee, mutta nekin sijaitsevat jonkinmoisen matkan päässä: monet kaupunkilaiset ovat autottomia ja matka voi olla hankala taittaa julkisilla kulkuvälineillä.

Älkää nyt kauhistuko: kyllä meillä Helsingissä on metsää ja muuta luontoa. Lasten koulun vieressä on huikeat metsikkö kallioineen ja maisemineen. On täällä lehmiä ja lampaitakin. Mutta taputteluetäisyydelle eläinten kanssa esimerkiksi me pääsemme vain pari-kolme kertaa vuodessa ja yksi kerroista on juurikin Elma-messut.

Onnea on, että välillä lapset pääsevät mökille, vähän pois kaupungista. Mutta sekin on niin urbaani mökki, ettei siellä ole lehmälaitumia lähimaillakaan. Luonnonvaraisia eläimiä kylläkin: ampiaisia, kyykäärmeitä, vaskitsoja, peuroja ja sensellaista. Niiden kanssa ei kyllä tee yhtään mieli hakeutua taputteluetäisyydelle, brr.

Varmaan siis arvaattekin, että Elma-messuilla meillä ei ollut lainkaan epäselvää, mitä menisimme katsomaan ensimmäisenä ja sehän oli tietenkin: eläimet!

Tässä siis pieni kuvakattaus kaikesta siitä, mitä me näimme ja koimme. Jutun lopussa on vielä messuvinkki.








[ tämä fretti on nimeltään Vala ]
 
[ tämä agama on nimeltään Seppo ]








 [ kepparit oli tehnyt Villa Varsa ]





MESSUVINKKI!
Meidän perheen paras messuvinkki on, että mene messuille sunnuntaina heti aamusta. Näin ollen tungosta ei vielä ole ja pääsee hyvin katselemaan kaikkia mielenkiintoisia messukohteita. Toisaalta taas iltapäivästä kun on ostokierroksen aika, on monilla messumyyjillä ihan superkovat tarjoukset. Mekin vielä innostuttiin loppumetreillä ostamaan tyrnihilloa edukkaasti. Onhan se aika tymäkkää, mutta nyt pimeimpänä vuodenaikana kaikki virkistyskeinot on sallittu! Myös tyrni!

**

Nyt on meidän perheen osalta tämän vuoden messut taputeltu.
Ensi vuonna jatketaan, kun vuorossa on Go Expo sekä tietenkin Lapsimessut.