Kaksplus.fi

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Simppeli kaupunkijuhannus

Terveisiä täältä simppelin kaupunkijuhannuksen keskeltä.

Takana on sellainen työrupeama, että päätin, että tänä juhannuksena me ei tehdä mitään ponnisteluja vaativaa. Emme lähde mökille, emme tee suunnitelmia ystäväperheiden kanssa, emme lähde reissuun. Ollaan vaan kotona, ladataan akkuja. Syödään ja koska säät näyttävät lupaavilta, ulkoillaan. Ja voin kertoa, hyvin menee! Suosittelen simppeliä kaupunkijuhannusta lämpimästi muillekin.







  



Simppelin kaupunkijuhannuksen resepti: tee vain sellaisia asioita, mitkä tuntuvat hyvältä. Luin keskustelupalstoilta juhannuksen alla, miten monet ottavat stressiä juhannussiivouksesta, juhannusruuista, onnistuuko ne grillaukset vai ei ja pitäähän sitä nyt juhannus järjestää lasten takia - nyt koivut ovenpieleen ja mihinkäs aikaan se kokko syttyikään ja onko kaikilla nyt mekot suorana ja... Mikä meihin fiksuihin vanhempiin oikein menee kaikkien juhlapyhien alla?

Simppeli kaupunkijuhannus rakentuu kyllä lasten ehdoilla. Se on totta. Mutta ei me lähdetty esimerkiksi Seurasaareen siksi, että lasten takia pitää. Meidän perheen mielenrauhan takia ei tarvinnut.

Simppelin kaupunkijuhannuksen ydin on se yhdessäolo. Toinen napero tarkisti perjantaina aamulla monta kertaa, että ethän sä äiti mene taas töihin? Kerroin, että en mene. Ja kun pelattiin palloa ulkona ja oli pakko lopettaa, koska lähdin päiväkahville (lue: KUNTO LOPPUI, hehe), lapsi veti ihan hirveät herneet nenään. Palkokasvi meni sinne juurineen päivineen. Ja tiedätkö mistä se johtui? Siitä, kun lapsi luuli, että seuraavana päivänä on taas työpäivä ja äiti on taas liikaa pois kotoa. Se ilme, kun kerroin, että ei: olen vapaalla myös lauantaina ja silloin voidaan jatkaa. Priceless.

Simppeliin kaupunkijuhannukseen kuuluu myös rutiinit. Jep: lapset ovat erilaisia. Jotkut lapset nauttivat rutiineista ja meidän lapset on sellaisia. Ei nyt kello kaulassa mennä, mutta tiettyyn aikaan herättiin, syötiin aamiaiset eikä vetkuloitu yöpaidoissa pitkälle päivään. Syötiin lounasta silloin kun siihen on totuttu, otettiin pieni päivälepo, syötiin päivällinen tuttuun aikaan ja lapset menivät nukkumaan sopivaan aikaan ennen iltakiukkuja. Ja kaikilla oli oikein mukavaa. Tiedäthän sen, jos oikein rutiineihin tottunut lapsi ei saakaan vaikkapa lounasta tiettyyn aikaan, voi edessä olla massiivinen nälkäkiukku. No, mitään sellaista ei ehtinyt tulla, koska ennakointi.

Ja simppelin kaupunkijuhannuksen keittiössä oli sellainen tilanne, että meillä syötiin vain kylmiä ruokia. Mitään ei tarvinnut lämmittää eikä grillata. Tehtiin itse perunasalaattia, mätismetanasörsseliä, ostettiin lohta ja rapusörsseliä. Ja kruunasin omalta osaltani juhannusaterian Happy Joen alkottomalla siiderillä. En ole raskaana, enkä tiukkapipo. Se vaan maistuu niin hyvältä. Ja perinteinen kakku korvaantui leipäjuustolla (vai juustoleivällä) ja mansikoilla. Oikein toimiva kombo.

Simppeli kaupunkijuhannus jatkuu meillä tänään syöpötellen, ulkoillen, ulkona pelaillen, pyykkiä pesten, akkuja ladaten - leffakin sovittiin että katsotaan yhdessä. On tosi kiitollinen olo. Toivottavasti meillä olisi vielä monta tällaista juhannusta.

Toivottavasti sinullakin on ollut mukavaa.
Lempeää juhannuspäivää!

Sari



maanantai 19. kesäkuuta 2017

Vähemmän, hitaammin - lauantai Helsingissä

Kiitolaukkaa vedettyjen viikonloppujen jälkeen
viime viikonloppu oli ihana vastakohta kaikelle juoksentelulle. 


Mulla piti olla aikaa istahtaa blogin ääreen, vastata sähköposteihin ja inspiroitua... Mutta todellisuudessa me nukuttiinkin melko pitkään, tehtiin ruokaa, käytiin luonnossa kävelemässä (inspiroitumassa). Ja sunnuntai se vasta olikin ihan mahdoton päivä. Me ei tehty oikein mitään. Ja just semmosta mä olinkin ollut vailla.


Lauantaina oli suorastaan maaginen ilma. Aurinko paistoi lämpimästi, iho tuoksui aurinkovoiteelle ja vesi oli kylmää. Ja nolla hyttystä, wau.


Ihan mieletöntä, millaisia viheralueita Helsinkimme on täynnä. Muistan sen hetken, kun nuorena meinasin muuttaa Kallioon. Ihana paikka, mutta ahdisti jo silloin se ydinkeskustan betonimaisuus. Itse talot ja ihmiset olivat kyllä kauniita sisältä ja ulkoa, mutta halusin vihreää. Niinpä monen mutkan kautta päädyin vähän vehreämmille laitumille. Kävin ottamassa vauhtia oikein toisessa pitäjässäkin, ihan vaan päästäkseni Itä-Helsinkiin ja näihin maisemiin.


Olen tässä noin viikon verran nyt totutellut uuteen tukkaani. Tämä on niin lyhyt, että alkuun meillä oli vähän kommunikaatiovaikeuksia. Ensimmäisenä aamuna kun heräsin, tukka oli mielenosoituksellisesti pystyssä, minä kauhuissani. Lauantaina latvat sojottivat jo alaspäin. Nyt alan ymmärtämään lyhyemmän pöheikön potentiaalia. Hei, tätähän voi jopa halutessaan muotoilla! Löysin muuten uuden kampaajan johon olen enemmän kuin tosi tyytyväinen. Toivottavasti he jatkavat ajatusteni lukemista tukan suhteen jatkossakin. Tästä myöhemmin lisää.


Ja lopuksi vielä sorsia, meidän lemppareita.
Tai "ankkoja" kuten lapset itsepintaisesti niitä kutsuvat.
Ihanaa miten ihmiset ja eläimet mahtuvat
samoihin maisemiin.


Tuleeko teillekin joskus vapaaviikonloppuina ihan totaalinen stop:
pitäisi tehdä sitä ja tätä,
ehtiä sinne ja tänne,
mutta sitten tuleekin päähänpisto tehdä jotain ihan muuta (rentouttavaa)
tai olla tekemättä yhtikäs mitään?

Sari


sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Isi kokkaa: Perunalaatikko, josta tuli meidän perheen suosikki

Muistan nähneeni joskus lehdessä ohjeen perunalaatikkoon, mutta se ruokaidea jäi silloin ajatustasolle. Selailin eräänä päivänä ruokareseptejä, kun ajattelin, että jotain vaihtelua meidän perheen ruokalistaan pitäisi saada. Valion sivulla tuli vastaan herkullisen näköinen perunalaatikko ja ajattelin, että nyt jos koskaan tätä ruokaa pitää kokeilla. Perunalaatikko on yllättävän helppo tehdä. Aikaa kuluu enemmän ruoan kypsentämiseen uunissa, mutta nälkä vain kasvaa odotellessa.

Resepti Valion sivulta: Perunalaatikko

Valmistusaineet
1 kg perunoita
½ tl suolaa
3 dl Valio maitoa
1 kasvisliemikuutio Kokeile myös Avaa/sulje
1 pkt (250 g) Valio Koskenlaskija perinteinen sulatejuustoa
(hienonnettua persiljaa)
Voiteluun
1  rkl Valio Oivariini juoksevaa

Valmistusohje
Kuori ja viipaloi perunat. Laita ne voideltuun, uuninkestävään vuokaan. Ripottele päälle suola.
Kuumenna maito ja liemikuutio kattilassa samalla sekoittaen. Lisää joukkoon paloiteltu sulatejuusto. Sekoita, kunnes juusto on sulanut.

Kaada sulatejuustoseos perunoiden päälle. Kypsennä uunissa 200 asteessa n. 1 t 10 min.
Tarkista kypsyys. Ripottele valmiin ruoan pinnalle halutessasi persiljaa.


Syömään!

**

t. ISI KOKKAA


ISI KOKKAA on postaussarja, minkä tekstin ja kuvien takana on lasten iskä! Luvassa on takuutoimivaa arkiruokaa mikä maistuu myös pienemmille perheenjäsenille. Olkoon tämä inspiraatioksi myös niillekin isi-ihmisille, joita ei kauheasti nappaa olla köökin puolella ;)


keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Minä palkitsin lapseni, kun koulu loppui

Siitä on jo pari viikkoa, kun lapseni koulun kevätjuhlasalissa laulettiin yhteislauluna Suvivirsi ja toivotettiin opelle ja koulukavereille hyvää lomaa. Kesälomaa koululaisellamme on takana jo toista viikkoa, mutta minä haluaisin palata vielä tuohon kevätjuhlapäivään.

Ennen kevätjuhlia monessa perheessä pähkäillään, pitäisikö koululaiselle maksaa todistuksen mukaan? Seiskan tokarista ei tule muuta kuin sanomista, kympin paperilla voi saada jo kolmenumeroisen summan pätäkkää käteen. Tai kortille. Ja sitten somessa ollaan tukkanuottasilla siitä, kun "paremmat" vanhemmat kinastelevat siitä kumpi onkaan huonompi: se joka antaa rahaa vai se joka ei anna rahaa. Pitäisikö sitten antaa jotakin muuta? Leffaelämys, viedä ulos syömään vai tehdä mitä?

Hei vanhemmat. Kaikki vaihtoehdot on ihan OK!


Muistuttelisin taas teitä vanhempia siitä, että jokainen perhe tekee ihan omanlaiset valinnat. Jos rahapalkkio tai leffareissu on passeli ratkaisu, niin siitä vaan! Jos tuntuu, että oman perheen settiin ei kertakaikiaan istu palkitseminen niinkin perusluontoisesta asiasta kuin todistus, niin se on sillä hyvä. Jokainen perhe saa päättää omista asioistaan tässäkin kohtaa itse, eikä siihen meillä muilla pitäisi olla mitään vastaansanomista.

Meidän perheessä on tapana palkita lapset aina toimintakauden päättyessä. Tai no, nykyään voidaan puhua koulun päättymisestä, olenhan syksystä eteenpäin kahden koululaisen äiti (jihuu)! Jouluisin bileet on ehkä hillitymmät, keväisin ne on sitten ihan hillittömät!


Tänä keväänä meillä oli juhlat oman perheen kesken. Oli kakkua ja karkkia ja kippistettiin Pommacilla. Kultainen ajatus taustalla oli kyllä se, että hyvänä mutsina teen itse juhlajuomat, eli pistän simat porisemaan - jos vaan ehdin. No en ehtinyt, olipa yllättävää ;) Ehkäpä ehdin laittaa keskikesän simat tulemaan? Inspiraattorina tänä keväänä oli tälle juhlasima-ajatukselle mm. Iina ja hänen juhlajuomapostauksen voit lukea TÄÄLTÄ.


Ja kyllä, sen lisäksi meillä palkittiin lapset myös muutamalla eurolla.
(= "kesälomaraha")
Miksi?

En palkinnut lasta hyvästä todistuksesta.
Enkä luultavasti tule koskaan palkitsemaankaan.

Palkitsin molemmat lapset ihan älyttömän sinnikkäästä yrittämisestä. Ei ole kuulkaas mitään helpointa hommaa olla kolmasluokkalainen, jonka jokainen viikko täyttyy uuden oppimisesta. Matikassa mennään jo sellaisia yhtälöitä, että välillä joutuu itsekin pysähtyä miettimään, että mitäs tässä nyt oikein haluttiinkaan laskea. Eikä ole helppoa olla eskarilainen. Kun pitäisi olla iso vaikka on vielä kovin pieni (vaikka omien sanojensa mukaan onkin jo tosi tosi iso). Ja kun pitäisi olla esiteini-ikäinen ja kaikkitietävä. Kun pitäisi olla eskari ja kaikkivoipa. Huh huh.

Saavatpa sitten kesälomarahallaan ostaa mitä haluavat, laittaa osan säästöön jne.

Olen ihan hirmuisen ylpeä lapsistani: siitä miten hienosti he ovat kehittyneet kuluneen vuoden aikana ja miten hienosti he ovat puskeneet kohti päämääriään.


Kummallakin lapsella oli omanlaiset päämäärät. Eskarilla oman ikätasonsa mukaisesti päiväkodissa säädettiin konkreettisempi tavoite ja koululaisen jonkunmoisena mittarina varmaan oli loppukeväästä tehdyt kokeet. Ja hyvin meni, ihan sen takia, että he molemmat tekivät parhaansa. Ja meidän perheessä se riittää.

Siksi minusta oli luontevaa palkita heidät. Ja tänä keväänä se palkkio tuli (juhlina ja) euroina. Miten sitten ensi keväänä? Ehkä vien lapset palkkioksi rannalle jätskille, vien kampaajalle tai vietetään ylellinen leffailta kotona. Olettaen siis, että vielä ensi keväänä äiti kelpaa kainaloksi eikä kotona hengailu mene vielä kovinkaan noloon kategoriaan ;)


Ja mitä hyviin ja huonoihin todistuksiin tulee, niin muistattehan, ettei se yksi todistus ole mikään maailmanloppu. Se on pikemminkin mahdollisuus. Koulussa mitataan ihmistä niin kapeilla mittareilla, tosin kiitos uuden opetussuunnitelman, muutkin kuin kirjaviisaat pääsee näyttämään osaamistaan. Ja niinhän se elämä menee: välillä hommat sujuu paremmin ja välillä kehnommin. Lapset kehittyy ihan hillitöntä tahtia ekasta luokasta eteenpäin. Peruskoulu on tottakai tärkeä asia, mutta kannattaa joskus palata muisteloissa sinne omaan nuoruuteen, miten mieli myllersi, kroppa eli ihan omaa elämää, elämä alkoi näyttäytyä ihan uudenlaisissa väreissä - joten ihmekös tuo jos se välillä näkyy notkahduksina esimerkiksi kokeissa. Jos todistusten trendi on suora viiva alaspäin, kannattaa varmasti istahtaa hetkeksi alas ja miettiä mistä mahtaa olla kyse, mutta yksi todistus sinne tänne: ensi kerralla uusi yritys. 

**

Meillä kävi koululaisen kanssa hassu juttu. Lapsi oli pari päivää isovanhempien kanssa lomailemassa ja olivat silloin hommanneet koululaiselle uudet kevätjuhlakengät. Samoihin aikoihin minä olin naputellut oman tilaukseni erääseen verkkopuotiin, koska tarvitsin itselleni korottomat juhlakengät, joita voisin käyttää läpi kesän. Kun tyttö tuli kotiin ja minun tilaamani kengät saapuivat, huomattiin, että  me olimme päätyneet lähes samanlaisiin, vaaleanpunaisiin baltsuihin, joiden pohjissa oli vieläpä samanlaiset kiekurat. Ei se omena kuulkaa kauas puusta putoa ;) Kevätjuhlapäivänä hän oli pieni sievä keijukainen valkoisessa pitsimekossaan ja minä olin... no epäilemättä tosi sievä keiju lähes kokomustissa, eli ihan kesäväreissä ;) Kyllä me ollaan tuon lapsen kanssa monessa asiassa ihan vastakohdat, mutta kuten yö ja päivä me täydennämme toisiamme.



Aurinkoa teidän keskiviikkoon!

Sari



keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

THE SHOW MUST GO ON (päiväkotiuramme päättyi tänään)

Joskus on syytä kirjoittaa isoilla kirjaimilla. Kuten tämän postauksen otsikko. Otetaan se vielä kerran:

THE SHOW MUST GO ON


Tänään on ollut sinulle keskiviikko.
Meille tämä keskiviikko jää muistiin päivänä,
jolloin meidän päiväkotiuramme päättyi.

Ohi on! Kääk!


Kiitos kunnallinen päivähoito
2008-2017


Tämän postauksen piti olla aivan erilainen. Sen piti sisältää ihania muistoja supermahtavista hoitajista, kitkerää valitusta vesilammikossa uineesta lapsesta jolla oli sitä ihteään valunut vaipan lahkeesta pitkin toppahaalarin sisuksia kesken päiväkotipäivän. Sen piti olla hellät kiitokset päiväkodin väelle, jotka eivät tiedä tämän blogin olemassaolosta mutta samalla sen piti olla tsemppaus jokaiselle vanhemmalle, joka sydän sykkyrällä joutuu viemään lapsensa kunnalliseen päiväkotiin, että hei, kyllä sieltä päiväkodista saa muutakin kuin täitä ja noroviruksen. Sieltä saa nimittäin paljon hyvää. Lapsi saa elämäänsä uusia mukavia aikuisia, kavereita, tekemistä, rutiineja ja repullisen eväitä koulutietä varten.


Muistoksi ja kiitokseksi me tehtiin avaimenperät hoitajille. Avaimiin liittyy eräs muisto syksyltä ja siksi aihe oli meille kuin nakutettu. Ostettiin Sinellistä lukkoja, narua ja puuhelmiä. Eskarit kun osaavat jo leikata ja pujotella ;) Paperipusseihin sujautettiin vielä kiitoskirjeet. Jo niitä kirjoittaessa nousi pala kurkkuun. Hyvällä tavalla.

Olipa tänään outoa lähteä päiväkodille. Viimeistä kertaa. Voitteko kuvitella, enää mun kalenteri ei piippaa, että "muista hakea lapsi!". Ihan totta, ruuhkavuodet on joskus niin sekoja, että kalenterimuistutusta on tarvittu. Enkä kertaakaan liki kymmenen vuoden aikana lastani sinne unohtanut. Yhden kerran kyllä hekottelin, kun eräs isä tuli hakemaan lastaan päiväkodilta vaikka lapsella oli vapaapäivä. Sitä sattuu. Koska ruuhkavuodet!

Päiväkodin portilla piti pysähtyä. Vetää keuhkot täyteen ilmaa, Ottaa muutama kuva. Sitten oli edessä enää se vaikein juttu: mennä niistä ovista viimeistä kertaa sisälle. Eteisessä oli jo tuttu hälinä käynnissä, kun lapset olivat lähdössä ulos. Sen sijaan että olisin huikannut ovesta ja kysynyt, miten päivä meni, olikin ohjelmassa kiitokset. Oli koittanut hyvästien aika.

Me käteltiin ja halattiin. Olin päättänyt olla itkemättä mutta silti pala kurkussa rutistelin viimeistä kertaa niitä ihania ihmisiä. Hoitajia, opettajia, johtajaa. Vähän alkoi sekä mun että hoitajien silmiä kirveltää, mitä lie sisäilmaongelmia ;) Kyllä mun tulee niitä iso ikävä. Tai siis -- on jo.

Miksi postauksen otsikoksi tuli The show must go on? Siksi, että se oli ensimmäinen biisi, jonka kuulin kotiin tultuamme. Ja niinhän se on. Show jatkuu. Eskarista tulee ekaluokkalainen. Ja musta tulee kahden koululaisen äiti.

Mari, Irja, Satu, Sirpa, Sira, Päivi, Hannele, Katja ja monet monet muut. Kiitos ja rakkautta

Sari



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...