Kaksplus.fi

torstai 19. lokakuuta 2017

Blossa17

Olen aiiiiiivan hurahtanut Blossa-hypetykseen. Oletko sinäkin?

Blossa on tunnettu vuosikertaglögi, jonka tarina on alkanut vuonna 2003. Ideana on siis, että joka vuosi Blossa-glögi saa jonkun uuden maun. Vuoden 2003 Blossa oli maustettu pomeranssilla ja sen jälkeen makuina on ollut mm. mustikka, laventeli ja talviomena. Blossa on glögi aikuiseen makuun, koska se sisältää melkoisen määrän prosentteja.

Blossa julkistaa tulevan joulun kausimaun syyskuussa ja lokakuussa ne ilmestyvät Suomessa myyntiin.

Tänä vuonna Blossan pullo on kauniin koristeellinen ja sen nimi on "Old Delhi", joka maistuu mangolle, kuminalle ja chilille. Se tuoksuu hedelmäiselle ja on väriltään kauniin vaalea.

  



Minusta tämän vuoden Blossassa maistuu päällimmäisenä mango ja tykkään siitä tosi paljon. On oikein kiva ja kepeä aikuisten pikkujoulujen juoma! Verrattuna esimerkiksi toissavuoden Blossaan tämä on paljon maistuvampi. Minä olen kuitenkin ihan keltanokka näissä Blossa-asioissa vielä. Ensimmäisen Blossani hankin vasta vuonna 2014. Blossa14 maistui Laventelille, Blossa15 oli Earl Greylle ja Blossa16 maistui Variksenmarjalle. Joten nyt tänä vuonna herkutellaan mangolla ja fiilistellään astetta mausteisempaa joulua. Siispä varaa pikkujouluihin vaikka perinteisten jouluherkkujen sijaan intilaisia herkkujaa! Ja psst: varaa lasten kanssa vietettäviin pikkujouluihin ihan vaan alkoholitonta glögiä.

Blossan viralliselle kotisivulle pääset tästä: Blossa17

Mutta muistathan kuitenkin juoda vastuullisesti. Pohditaan vastuullista juomista hieman tuonnempana lisää. Mukavaa loppuviikkoa!


psssssst. Tunnusta kommenttilootassa, jos sinäkin olet hurahtanut Blossa-glögiin!


tiistai 17. lokakuuta 2017

Vinkki kuinka nimikoit lapsen vaatteet helposti!

Vaatteiden nimikointi, tuo pienten lasten vanhempien [ keksi tähän kuvaava adjektiivi ] tehtävä. Minulle tuli ehkä mieleen adjektiini 'piinaava'. Mites teillä? ;)

Lasten vaatteiden nimikointi alkaa heti päivähoitoiässä. Muistan ne loppukesän illat, kun päivähoidon aloitus kesätauon jälkeen oli taas ajankohtaista. Lapsi oli kasvanut ja vaatevarasto oli muuttunut ja siihen vaatteiden nimikointi-suurtapahtumaan sai menemään ihan tuhottomasti aikaa, kun ihan kaikki piti nimetä, kalsareita myöten. Lopulta miehenkin kalsareissa taisi lukea nimi. Tehokasta, sanoisinko!

On ihan uskomatonta, miten se on mahdollista, että sitten kun jätät yhteen sukkaan nimen laittamatta, lapsihan tietysti aamulla haluaa juuri ne sukat jalkaan ja iltapäivällä se nimetön sukka on lentänyt päiväkodissa taapertavalta lapselta johonkin mustaan aukkoon. Ennen sitä sukka on tietysti kastunut, sitten laitettu kuivumaan ja sitten HUMPS - se on kadonnut. Kasvattiko se sukka itselleen jalat vai siivet, en tiedä, mutta jotenkin se pääsi liukemenaan paikalta ilman, että kukaan näki mitään. Eikä sitä sukkaa enää sen koommin nähty.

Eihän se tietysti ole aivan varma tie onneen, vaikka kaikki vaatekappaleet nimeäisikin, silti osa joutuu hukkaan, kun kuitenkin kyse on pikkuihmisistä joilla on muutakin tekemistä kuin vahtia missä se oma myssy on ja sitten kun heitäkin päiväkodissa paimentaa sekalainen sakki työntekijöitä, joista osa sijaisia, ei voi millään hahmottaa missä Maijan sukkahousut hiihtää, vaikka miten ne yrittäisi tähdätä Maijan lokeroon päiväunien ajaksi. Mutta ne nimettömät vaatteet joutuu melkolailla useammin omille teilleen joten suosittelen, että nimikoi lapsesi vaatteet.

Sen olen huomannut myös, että ekaluokkalaisetkin ovat vielä niin pieniä, etteivät hekään tunnista kaikkia omia varusteitaan, etenkin jos jollain toisella on vieläpä samanlaiset. Eli vielä pikkukoululaisenkin vaatteisiin pitää muistaa laittaa nimi, etenkin jos he käyvät iltapäiväkerhossa. Minä laitoin nimen vielä kenkiin, sateenvarjoon, sadetakkiin ja reppuunkin - varmuuden vuoksi.

Monissa lastenvaatteissa nykyään onkin valmiiksi lappunen, mihin nimen saa kirjoitettua, mutta usein ne lappuset on niin pienet, ettei siihen saa mitenkään piiperrettyä lapsen nimeä selkeästi. Mietippä nyt kun ryhmässä on Jare ja Jere ja sitten tulkitset niitä sateenhuuhtomia nimilappusia tumpun syrjässä, ei ole mikään helppo nakki. Ja toisinaan ne lappuset ovat niin lyhyet, ettei siihen mahdu pidempää nimeä kuin esimerkiksi Mio. En ymmärrä miten Katariina-Johannan nimeä niihin saa muka mahtumaan. Pelkät puumerkit K-J H. ei taas välttämättä sano päiväkodissa sijaisuutta tekevälle tuuraajalle yhtään mitään, joten siksi nimi on syytä merkitä selkeästi vaatteeseen.

Ja sitten on tietysti esimerkiksi itse neulotut villasukat- ja lapaset. Niissä kun ei ole nimilärpäkkeitä ollenkaan! Yksi helppo tapa on tietysti kirjailla lapasen kuvioon lapsen nimi, mutta jos se on jo myöhäistä, minun vinkki vaatteiden nimikointiin tulee tässä:

Kangasteippi




Kangasteippiä löydät apteekista. Leikkaa teipistä sopivan kokoinen pätkä, olipa nimi Mai tai Johannes-Antoonio, kirjoita lapsen nimi sellaisella tussilla mikä ei liukene veteen ja painele teippi huolellisesti vaatteeseen nurjalle puolelle kiinni. Teippi ei näy esimerkiksi lapsesta ulospäin, se kestää vaikka minkälaista vääntämistä ja jonkun verran pesuja tietenkin myös. Teippi ei ärsytä ihoa eikä lapsi oikeastaan huomaa sitä käytössä ollenkaan. Teipin saa sitten tarvittaessa irti, jos vaikka lapsen villasukat käyvät pieneksi ja ne menee uudellee omistajalle.






Nyt on nämäkin nimetty ja ehkä nämä lapaset on tallessa vielä joulunakin ;) Ja mistäkö tämä aihe tuli mieleeni? Lapsi sai upouudet sormikkaat, jotka parin päivän käytön jälkeen katosivat mystisesti. Kun niitä oli etsitty kissojen ja koirien kanssa, nehän olikin iltapäiväkerholla naulakossa. Mutta kun niistä puuttui nimi, ei lapsi ollut älynnyt, että ne ovat hänen, kun meillä on opittu siihen, että kaikki on aina nimikoitu ja toisten tavaroihin ei kosketa. Eli mitä me tästä opimme? Tee mitä teet, kunhan nimikoit lapset vaatteet jokaista sormikasta myöten!




sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Meidän viikko, huh huh

Hyvää sunnuntai-iltaa. Blogi on ollut viikon hiljaa. Takana ei ole mitään suurempaa draamaa vaan monta pientä sattumaa, huh. Kyllä on taas ollut sellainen viikko, että ei voi kuin kiitollisena ottaa uuden viikon vastaan. Kiitos uusi viikko, kun alat!

Tämä voisi olla tällainen 'meidän viikko'-kooste. Huh, tästä se alkaa, rakas päiväkirjani...


Maanantai
Edellisellä viikolla minun toiseen käteeni tehtiin pieni operaatio ja siksi käsi oli muutaman päivän melko kipeä. Maanantaina heräsin iloisesti kellonsoittoon ja siihen, kun se toisen käden ranne olikin tullut niin kipeäksi, ettei sillä voinut tehdä mitään. (Eli molemmat kädet poissa pelistä, jaahas.) Pyöräytin käteen tukisiteen ja tein töitä. Iltapäivällä piti lähteä koululle kummankin lapsen tavoitekeskusteluun. Käsiin sattui niin, etten saanut takkia päälle enkä voinut operoida sateenvarjoja. Onneksi minulla on avulias esiteini, joka sitten auttoi äitiä takin kanssa ja avasi/sulki sateenvarjoa! Oikein nauratti olla ihan kädettömänä siellä opettajien edessä, kun hädintuskin pystyi heilauttaa omaa kättä kättelyä varten ja sitä salaa toivoi, että kunpa se toinen kättelijä olisi sellainen "kuollut kala" eikä puristaisi napakasti, koska multahan voisi tulla itku ;) Sieltä suoraan painelin ostamaan itselleni rannetuen. Iltapäivällä sitten minun piti loihtia bataattisosekeittoa koko alkuviikon tarpeksi. Tosi viisas idea, kun kummatkin kädet on aivan sökönä. Mutta we have this thing called Suomalainen Sisu ja niinhän aloin kuoria ja pilkkoa. Muuten hyvä mutta suurin bataattimme olikin läpihomeessa, keittoa tuli yhden päivän tarpeiksi. Yhden bataatin loppu on mikroruoka-aikakauden alku!

Tiistai
Yöllä olin pitänyt kädessä rannetukea, eikä ranne enää ollut kipeä, jes! Lähdin normaalisti töihin, kävin työterveyshoitajalla näyttämässä edellisviikkoista haavaani, kun näyttää siltä, että se on vuotanut sidoksiin ja pelkäsin vahingoittavani haavaa, jos repisin sidokset itse pois. Hoitaja nappasi ne ja läiskäsi liimaiset laastarit päälle. Voi hitsi, mitenhän minä saisin NE pois niin ettei haavat taas olisi nurinpäin nurjallaan, aaaargh, eli turha reissu. Ei auta kuin yrittää operoida jatkossa itse. (Joo, ei ollut ihan niin helppoa että laastari päälle, laastari pois, säästän teidät tarkemmalta sairauskertomukselta) Töiden jälkeen ajelin kotiin...ihan vaan todetakseni, että toinen lapsi oli rötvännyt ulkovaatteensa täysin ja ne pitää laittaa pesuun. Laitoin pyykit koneeseen odottelemaan ja odotin, että mies tulee noukkimaan minut kyytiin, kurvasimme yhdessä kauppaan ja haettiin sieltä mikroruokien aatelia: valmishampparit. Lapsia ei jostain syystä ketuttanut yhtään syödä hampparia bataattisosekeiton sijaan, kumma juttu! Illalla kun autoin lapsia hampaiden pesussa, muistin että ne ulkovaatteet on muuten edelleen pesukoneessa! Äkkiä pesukone pikapesulle, grr... Ehtisiköhän ulkovaatteet kuivua narulla aamuksi? Pikku pakkohan se on, kun meillä ei kuivuria ole.

Keskiviikko
Olin päättänyt tehdä toisen etäpäivän, koska päivällä piti saada keskittymistä vaativia juttuja valmiiksi. Samoin olin aikatauluttanut niin, että ehtisin heti töiden jälkeen pestä jättikoneellisen pyykkiä ja hauduttaa uunissa ruuan josta riittäisi torstaille, perjantaille. Tukka pörrössä ja kalsarit vinossa aloin laittaa työvälineitä valmiiksi, kunnes huomasin, ettei yhteydet toimi! Ei toimi! Supervauhdilla hoidin lapsen kouluunlähtökuntoon (kun olin luvannut viedä kouluun), tein itselleni eväät (en muistanut että meillä on ruokala jossa en yleensä käy mutta nyt olisin voinut ehkä investoida sen 8e ateriaan), unohdin keittää kahvit ja äkkiä pukemaan, meikkaamaan ja viemään lasta kouluun. Autossa huomasin, että tankki tyhjä, ensin siis tankille. Bensiksellä löin oven tankkauspömpelin rakenteisiin ja kolautin bensapistoolin ohi bensatankin! Onneksi suuremmilta kolhuilta vältyttiin, muistin viedä lapsen kouluun ja ajelin töihin. Kehätiellä tosin mietin, että puinkohan rintsikat? Onkohan mulla housut? Onkohan mun mekossa joku ruokalista esillä, kun nappasin sen vaan vaaterekistä päälle... Huh! Niin ja sain aamukahvia vasta kymmenen aikoihin aamulla! Hirveää! Mutta se oli sentään lattea! Luksusta! Vasta silloin päivä alkoi aukeamaan. Mummi ja ukki tulivatkin yllätyskyläilemään meille ja kun ajelin töistä kotiin, lapset oli tulleet koulusta, läksyt oli tehty, kalakeitto porisi liedellä ja alettiin syömään. Se kalakeitto maistui jotenkin aivan erityisen hyvälle kaiken häsläämisen jälkeen!

Torstai ja perjantai
Meillä oli ihan perusarkea. Töitä, ei suurempia kommelluksia. Lapset ilmoittivat kärsivänsä kurkkukivusta. Nyt just kun alkaisi syyslomakin. No, eihän se mitenkään yllättänyt. Ja mieluummin kurkkukipu kuin oksennustauti. Ai niin ja perjantaina sain 1,5 varoitusajalla tietää, että meidän vitriinikaapille on löytynyt ottaja ja jouduin tyhjäämään sen pitkin asuntoa. Miten sellaiseen kaappiin mahtuukin niin hitosti tavaraa? Kaapin uumenista löytyi mm. 200 tuikkua ja ilmeisesti puolet Ikean servettivarastosta. Käsittämätöntä! Mutta jokaiselle tilpehöörille pitäisi löytää paikka kodista, sillä uutta kaappia ei ole tulossa. Ja miksi en ollut jemmannut kaappiin vaikka satasen seteleitä, niitä olisi ollut tosi kiva löytää ja ne olisi ollut helppo sijoittaa ;) Olen kyllä niin iloinen, kun me päästiin siitä vitriinistä eroon ja se sai hyvän kodin. Toisen romu on toisen aarre! Nyt päästään järkkäämään olohuonetta ihan uuteen järjestykseen. Ja perjantaina alkoi odotettu syysloma. Yes!

Lauantai
Lauantaina oli oikea tehopäivä: kaupassakäyntiä, tavaroiden järjestelyä, siivousta, pyykinpesua, ruuanlaittoa, you name it! Kyllä kykittiin ja kökittiin oikein olan takaa. Lisäksi piti pakata lasten matkatavarat, koska lapset lähtisi sunnuntaina mummolaan. Lasten keskittymiskyky sokerihumalan ja lauantai-illan huuman vuoksi oli aikalailla 0, joten kyllä se pakkaaminen oli melkoista hässäkkää. Toinen donkkari korismaisesti kaikki vaatteensa matkalaukkuun, kun toinen lankutti huoneen lattialla. Jotain saatiin pakattua, hyvä me. Sain oman siivousurakkani lähes valmiiksi, hyvä minä. Ja sitten kaaduin sänkyyn nukkumaan.

Sunnuntai
Heräsin, nousin sängystä ja venäytin selkäni! Ei voi olla todellista! Kävelin kippurassa kuin vanhat mummelit konsanaan ja kaikki liikkuminen sattui ihan sikapossuna. Minusta ei ollut autolla ajajaksi. No ei siinä mitään, miehen ruosteinen tonnikalapurkki alle ja vikkelästi kohti mummin ja ukin mökkiä. Istuminen autossa teki minun selälle tosi kipeää, mutta kun on tää Suomalainen Sisu, päätin lähteä kyytiin. Aurinkoinen päiväkin ja kaikkee, mitäpä sitä kotona kökkimään. Nurmijärvellä meidän auto sitten hajosi, kesken matkan! Yhtäkkiä nopeus lähti laskemaan ja moottorivalo vilkkumaan! Onneksi saatiin poljettua se läheisen huoltiksen pihaan eikä se sitten enää käynnistynyt. Siinä sitten miettimään miten saadaan lapset mökille ja meidät kotiin. Siinä kohtaa mummi ja ukki astuivat kuvioon: ukki lähti hakemaan meitä huoltikselta ja mummi koordinoi pelastusoperaatiota ja muonitusta. Tunnin odottelun (ja huoltiksella herkuttelun) jälkeen ukki kaarsi noukkimaan meidät ja matka jatkui! Perillä saimme navat täyteen ruokaa ja ihanaa omenapiirakkaa. Lapset jäivät syyslomailemaan pariksi päiväksi ja me pääsimme siskoni ja hänen miehensä kyydissä kotiin. Siis meillä on superihana perhe, kuten näkyy, niin hädässä perheenjäsenet tunnetaan.

Olen siis aivan ryytynyt kuluneesta viikosta. Ilomielin suuntaan kohti uutta viikkoa. Alkuviikosta olen määlomalla, teen omia juttuja, käyn kävelemässä, luen blogeja ja neulon. Eikö kuulostakin hohdokkaalta? No ehkä tällä selällä ei kovin pitkälle pötkitä, kuten Mokoon tai Ikeaan, jonne olin ajatellut mennä fiilistelemään, kaikessa rauhassa, miltä syksy tuntuu... Onhan tässä vielä aikaa. Mulla on asiaakin teille vaikka kuinka paljon, stay tuned!

Niin ja kuten kuvasta näkyy, piti ihan keittää itselle teetä, vaikka yleensä juonkin kahvia. Oli kyllä niin hurja viikko, onneksi ihan joka viikko ei ole tämmöistä hulabaloota, vaan ihan tavallista arkea: pöydälle läikkynyttä maitoa, kotiin unohtunutta jumppakassia ja mutalammikkoon upotettuja lenkkareita! Niin ja ihan hitsisti tsemppiä kaikille muillekin ruuhkavuosissa suhaaville vanhemmille!



maanantai 9. lokakuuta 2017

Kuka pelkää pimeää?

Pimeät syysillat on täällä taas! Aika kaivaa villasukat jalkaan ja lapaset käteen. Punaiset kanervat laitetaan kuistille rottinkisiin koreihin ja sytytetään lyhtyjen sisällä olevat tuikut. Kotona laitellaan tunnelmavaloja päälle, aletaan miettiä kesätekstiilien vaihtamista syksyisempiin ja kaadetaan höyryävää juomaa mukiin, jota voidaan sitten kynttilänvalossa siemailla. Ihana, tunnelmallinen vuodenaika on taas täällä!


Pimeät illat ja pian hämärtyvät aamut on monen pikkukoululaisen kauhistus. Pimeässä tututkin kadut ja polut voi tuntua pelottavilta, koska ympäristöä ei näe niin hyvin. Pimeä hirvittää yhtälailla myös monia nuoria, aikuisia ja eläimiäkin. Varmaan moni koiran omistaja tietää tunteen, kun pimeällä iltalenkillä koirakin säpsähtelee tuulen puhaltamia kuivia lehtiä.

Pimeä tulee valoisan vuoden ajan jälkeen tosi nopeasti. Kuukaudessa sen huomaa, kun valoisat illat ovatkin muuttuneet totaaliseksi pimeydeksi. Ei siis ole ihme, ettei kroppa ja pää pysy muutoksissa mukana, vaan pimeä tulee liian nopeasti ja tuntuu hirvittävältä.

Monet pikkukoululaiset joutuvat selviämään yksin kouluun aamuisin, kun on vielä pimeää. Koulu päättyy yleensä valoisan aikaan, jolloin pääseekin valoisassa kotiin, paitsi ne jotka jatkavat iltapäiväkerhoon. Talvella pimeimpään aikaan iltapäiväkerhostakin täytyy kello neljältä tai viideltä kävellä pimeässä kotiin. Se voi tuntua joistain pikkukoululaisista tosi pelottavalta.

Pimeän pelkoa ei saa yhtään vähätellä.

Pimeässä ei ole mitään pelättävää, tietenkään, mutta se on varma, että monen pikkuisen mielikuvitus laukkaa hurjaa vauhtia. Eihän sitä voi tietää, mikä mörkö sieltä pimeästä pensaasta hyppää kimppuun! Siksi onkin tärkeää kuunnella, kun pieni kertoo peloistaan tai auttaa pientä sanoittamaan pelkoaan. Näkeehän sen, kun nappula esimerkiksi kävelee pimeällä kävelytiellä ihan sun kyljessä kiinni ja tukka pipon alla on pystyssä. Pimeä siis pelottaa, vaikka sitä ei osaisi pukea sanoiksi. Silloin onkin aikuisen tehtävä astua mukaan kuvioon ja ottaa asia puheeksi.

Pimeästä on tärkeää jutella. Mistä se pimeys johtuu? Miksi se pelottaa? On tärkeää kertoa, että omat tunteet on ihan ok, pimeän pelosta kannattaa puhua esimerkiksi tutulle aikuiselle, eikä se ole yhtään noloa. Ja on tosi tärkeää auttaa pientä ihmistä käsittelemään pelkoaan siten, että se tunne ei pääsisi paisumaan valtaviin mittasuhteisiin vaan, että lapsi pystyisi kuitenkin toimimaan pimeän vuodenajan alkaessa. Pakottamalla ei kuitenkaan voi toimia. Kävelylenkki sysimustassa metsässä ei ole itseänikään hivelevä ajatus, kun sinne ei ole mitään tarvetta mennä. Mutta ulkoilu valaistuilla kävelyteillä on oikein mukavaa. Miksi siis lapsi nauttisi pilkkopimeästä metsästä, jos pimeä pelottaa?

Meillä on kotona kaksi pikkukoululaista, joiden pitää aamuisin kulkea kouluun ja toinen tulee vasta iltapäiväkerhon jälkeen kotiin. Meidän perheen arjen täytyy rullata sateessa, kovassa pakkasessa, pimeälläkin. Miten meillä on varauduttu pimeään vuodenaikaan?

ILTAKÄVELYT
Kun illat alkaa hämärtyä, me aloitetaan iltakävelyt lasten kanssa. Me mennään niitä ihan tuttuja reittejä, mitkä näyttääkin hämärässä aivan erilaisilta, pimeistä illoista puhumattakaan. Me jutellaan pimeästä, miltä se tuntuu ja käymme katsomassa lähimetsää, mikä kesällä näyttää houkuttelevalta maisemalta ja pimeässä tuntuukin pelottavalta luolalta. Käydään sitten ihan järkiperäisesti läpi, mitä siellä metsässä tapahtuu. Kuten kesällä, se on nytkin eläinten koti. Linnut nukkuvat puiden oksilla, siili köllöttää omassa kolossaan ja hiiret loikkivat siellä hännät sojossa. Mahtaa eläimistä olla kivaa, kun saavatkin nauttia omasta rauhasta siellä nyt. Mutta onhan se totta, kyllä siinä menee aikansa, että silmät ja pää tottuu pimeään. Pikkuhiljaa, lempeästi.

HEIJASTIMET
Heijastin on hitsin halpa henkivakuutus. Nykyään on tarjolla jos jonkinnäköisiä heijastimia ja suosittelen lämpimästi että vuoratkaa lapsenne heijastimin. Onneksi monissa ulkovaatteissa on oletuksena jo heijastimia, mutta laittakaa heijastinnorsu reppuun tuomaan turvaa ja joku suosikkihahmoheijastin roikkumaan takin helmaan. Me tehtiin muutama vuosi takaperin heijastimia ihan itse, niin että jokainen sai juuri sellaisen, kuin halusi. Tsekkaa: Haluan näkyä!

KÄNNYKKÄ
Minä en koe, että nykyteknologia olisi uhka vaan pikemminkin mahdollisuus. Meillä molemmilla lapsilla on ollut jokseenkin alkeelliset älypuhelimet ensimmäisen luokan alettua ja kännyköistä on apua moneen. Niinä aamuina kun pikkutyyppi joutuu selviämään itse kouluun, voidaan soitella puolin ja toisin, että mikä meininki ja nyt pitäisi lähteä kouluun. Samoin pimeällä se kännykkä tuo turvaa: jos alkaa hirvittää ihan liikaa, voi kilauttaa mutsille, iskälle tai vaikka mummille ja purkaa ahdistusta. Me on myös harjoiteltu puhelimessa olevan "taskulampun" käyttöä: sillä on kätevä antaa lisävaloa tielle, jos vaikka joku katulamppu on pimeänä. Pelaaminen koulumatkoilla ei ole sallittua, mutta taskulamppua saa käyttää ja tietenkin soittaa.

Miltä pimeys sinusta itsestä tuntuu?
Onko teillä lapsia, jotka joutuvat kulkemaan pimeään vuodenaikaan kouluun tai koulusta kotiin?
Onko sinulla vinkkejä pimeänpelon selättämiseksi?





tiistai 3. lokakuuta 2017

Video: Mindfulness-harjoitus lapselle ja aikuiselle

Netissä on sellainen mielenkiintoinen sivusto lapsiperheille kuin Neuvokas perhe. Sen takana on Suomen Sydänliitto ry. Heillä on oma Facebook-sivu sekä nettisivu. Sieltä löytyy kaikenlaisia mielenkiintoisia juttuja tuomaan iloa ja hyvinvointia lapsiperheiden arkeen. Olen joitakin heidän juttuja jo jakanut Saron blogi-Facebook-sivulle ja tänään jaan teille tällaisen pienen mindfulness-harjoituksen.

Henkisen pääoman hyvinvointi on tosi tärkeää jo pienestä pitäen ja hektisessä arjessa onkin tosi tärkeää, että muistaa ja ehtii pysähtyä kuuntelemaan omaa itseä. Kirjoittelinkin teille omista stressinhallintakorteistani jo aikaisemmin, mutta nyt tulee helppo harjoitus, jonka voit tehdä yhdessä lapsen kanssa. Harjoitus löytyy Neuvokas perhe-sivustolta, mutta jaan sen myös videona suoraan tähän.

Tee harjoitus silloin, kun lapsella ei ole nälkä eikä jano eikä vessahätä. Valitse rauhaisa ajankohta, etenkin jos aikaisemmin ette ole tehneet tämän tyyppisiä harjoituksia. Jos pikkusisarus itkee samaan aikaan koliikkia seinän takana toisen vanhemman sylissä tai naapurissa porataan niin että teidän kattokristallit heiluu, siirrä harjoitusta hieman tuonnemmaksi. On mukavampi tehdä tämä harjoitus keskittyneesti lapsen tai lasten kanssa, kun omat aivot voi kytkeä pois multitasking-asennosta.



Me jäätiin vielä pötköttelemään pikkuisen kanssa tämän harjoituksen jälkeen ja mietiskeltiin, miltä harjoitus tuntui. "Mun varpaita alko kutittaa", tuo pikkuinen totesi.

Mukavia mindfulness-hetkiä!

Sari




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...