Kaksplus.fi

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Onneksi ne hetket, kun se pieni hymyili, oli niin mahtavia, että piti ihan omiakin korvia siirtää sivummalle.

Äitiyden konsepti minulle on ollut alusta asti ihan selvää hommaa. "Vaisto saneli", vaikka kokemusta ei ollut. Alkuun se oli aikamoista suorittamista, sittemmin se muuttui nautinollisemmaksi. Kun minusta tuli äiti, en ollut vaihtanut yhtään vaippaa, ikinä. En ollut pidellyt kuin ehkä kerran vauvaa sylissä. Ja ylipäätään tilanne oli ristiriitainen; vasta vuotta aikaisemmin olin istunut lapsettomuusklinikan aulassa epävarmana siitä, että tulisikohan minusta biologista äitiä ollenkaan? Ja sitten kun se onnellinen odotus päättyi raskausviikolla 38 pienen tytön syntymään, sainkin oikeaa shokkihoitoa. Keltaisena syntynyt pikkunyytti itki lohduttomasti aamusta iltaan ja illasta aamuun, tietyistä haasteista johtuen sai maitoa pullosta kahden tunnin välein - läpi yön (=tätä tarkoitan sillä "suorittamisella") ja sittemmin vielä kävi läpi ensin koliikin ja oli muutenkin ihana mutta vaativa vauva, joka ei nukkunut ensimmäiseen yhdeksään kuukauteen. (Itseasiassa alkoi nukkua vasta 1,5v ikäisenä. Eikä silloin naurattanut ajatus siitä, kun itsekin valvoin, että eipä tarvitse valvoa yksin. Nyt se jo jaksaa vähän huvittaa ;))

Muistan ensimmäisten synttäreiden paikkeilla miettineeni, MIKSI ihmiset haluavat lapsia? Se vuosi oli elämäni rankin ja ihmeellisin - samaan aikaan. Päivä päivältä tyttö kasvoi, tuli tyytyväisemmäksi ja lopulta aloimme yhdessä nauttia elämästä. Sitten jossain vaiheessa minun ja miehen ajatuksiin tuli myös toinen lapsi. Ja hänen synnyttyä sain kokea aivan päinvastaisen vauvavuoden. Eväät elämään oli aivan erilaiset raskausviikolla 39 syntyneellä pikkutyypillä. Ja se vuosi oli se, mikä minut kasvatti vahvaksi, kuin puu. Miksi puu, miksei kallio? Siksi koska minulle kasvoi juuret, en ole pelkkä möhkäle. Ja olen lämmin, en ole kylmä. Enkä pystyisi olemaan myrskyissä hievahtamatta paikoillani, vaan taivun, mutten ihan herkästi katkea. Minusta tuli hurjan itsevarma eikä enää yhtään ahdistanut olla sellainen äiti, mitä olin.

Vertaistuen saaminen omassa tilanteessa oli yllättävän hankalaa. Monilla ystävillä oli koliikkivapaat lapset, joita kilteiksi nimitettiin. Kiltti vauva nukkui yönsä ja kiltti oli hoitopöydällä vakaasti kuin maahan laskettu kivi ja kiltti hymyili ja jokelteli. Kiltin äiti ei tuntenut käsitettä: itkeä puolituntia putkeen (siis vauva itki, ei äiti). Ei minunkaan vauvani tuhma ollut. Kovasti oli vaan kapasiteettiä elää, kun piti kitapurjeet punaisena huutaa terveisiä koko maailmalle. Mutta onnea on äitiryhmäni, mihin kuuluin ja pari täsmävanhempaa, joilla myös yhtä vaativa tenava. (Joskus yön hiljaisina tunteina lohdutin itseäni, että onhan siinä puolensa kun vauva huutaa, eipähän tarvitse miettiä, että "hengittääkö se?", niinkuin sairaalasta kotiutumisen jälkeen ensimmäisinä päivinä piti miettiä.) Se vertaistuki oli korvaamattoman hienoa. Mutta nyt jos mietin, olisi ollut mahtavaa jos blogistania olisi ollut silloin, mitä se on nyt (supersuosittua) ja jos olisin osannut pukea vauvavuoden aikana tunteeni sanoiksi, olisin ehkä voinut ammentaa vertaistukea blogin(kin) kautta.

Ensimmäisenä vauvavuotena olin vaan niin ymmyrkäisenä kaikesta. En osannut pukea kaikkea sanoiksi. Lähinnä pystyin kuvailemaan äitiyttä ääneen siten, että "väsyttää" ja "joo olen kokeillut hytkytystä ja hetkutusta, silitystä, tassutusta, hössötystä, vatkaamista, veivaamista, vedenlorinaa, rattaissa nukuttamista, sängyssä nukuttamista ja paljon muuta". Onneksi ne hetket, kun se pieni hymyili, oli niin mahtavia, että piti ihan omiakin korvia siirtää sivummalle :)

Nyt, kun aikaa kaikesta pulloruokinnasta, koliikista ja sormiruokailusta on kulunut riittävän paljon, tuntuu siltä, että olisin valmis kertomaan koko maailmalle, millaista se äitiys voi myöskin olla. Siis silloin, kun ei enää riitä että toivoo parasta vaan täytyy mennä eteenpäin huumorin keinoin ;)

Ajattelin purkaa äitiysajatuksia tänne blogiini, päiväkirjaani, asteittain. Kunnes...


latasin sen Vuoden mutsi-kirjan itselleni. E-kirjana taas. Vähän kyllä puntaroin, että e-kirjana vai tavallisena, kun hinnassa ei juurikaan ole eroa, mutta päädyin e-kirjaan, koska se vaan on niin mahdottoman kätevä. Ja siis HAH! Kun aloin metrossa lukemaan kirjaa, en voinut välttyä friikkileimalta tyrskiessäni kyyneleet silmissä. Aloin nauraa ääneen lipuntarkastajien tullessa metrovaunuun eikä sen jälkeen kukaan tullut istumaan viereeni, hoh ;)

Olen päättänyt olla ahmimatta tätä kirjaa päivässä. (Se vaikuttaa niin hyvältä, miten maltan olla lukematta sitä heti kokonaan?) Mutta veikkaan, että tuon "tietokirjan" jälkeen minulla ei ole enää mitään uutta annettavaa tälle skenelle. Lähinnä terapeuttishenkisesti voin avautua (itse itselleni) niistä hienoista ja niistä erihienoista kokemuksistani ja oivalluksistani matkallani omaan äitiyteen ;)

Vuoden mutsi-kirja ilmestyi jo vuonna 2011 mutta koko "hypetys" meni silloin ohi. Se oli melkein jokaisen äidin huulilla, minulla oli silloin käsissäni aika monta narua: samana vuonna me muutimme Helsinkiin, kotona hillui yksi neljävuotias ja yksi yksivuotias ja paljon muuta. Kuten on jo moneen otteesen todettu, minulle nämä trendit tulee vähän jälkijunassa ;)

Vuoden mutsi-blogia voit lukea TÄÄLLÄ. Ja kyllä meissä kaikissa taitaa asua pieni vuoden mutsi... ;) 


ps. Asos-pakettia odottelen saapuvaksi lähipäivinä. Ehkä silloin on aika taas hömppääntyä ja kirjoittaa vaihteeksi rakkaushapatusta uudesta vaatekappaleesta :)

2 kommenttia:

  1. No kyllä olen lukenut ja kyllä oli loistava kirja! T: itsekin kahden "mami"

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...