Kaksplus.fi

lauantai 22. helmikuuta 2014

Päikkärit

Onneksi on asioita, jotka eivät muutu. Tai ole ihan vielä muuttuneet. Päikkärit esimerkiksi.

Viime syksynä meidän perheessä puhalsi "muutoksen tuulet". PAH, suorastaan myrskysi! Aivan valtavasti isoja muutoksia. Kuinka kaikki vanha jäi taakse ja edessä oli valtavasti uutta ja opeteltavaa.

Lasten elämässä tapahtui kaksi mullistavaa asiaa. Ensin kesälomien jälkeen vaihtui päiväkoti. Isompi vaihtoi päiväkotioleskelun eskaritouhuihin. Ihan mutkitta muutokset eivät sujuneet, mutta sydämelliset kiitokset päiväkodin väelle, jotka auttoivat meidät kiipeämään esteiden yli.

Ja kun päiväkoti oli veivattu, tulikin yllättäen muutto kolmiosta vähän isompaan kotiin. Olihan tätä suunniteltu ja toivottu, mutta silti kaikki tapahtui yllättävän helposti ja nopeasti. Pääsin muuttamaan unelmieni kotiin, kerrostalon ykkösestä rivariin. Mahtavaa. Mutta siinä missä itse hihkuin onnellisena, lapset kävivät aikamoista mylläkkää. Kämppis saikin samassa rytäkässä oman huoneen ja se säännöllinen nahistelukaveri sai vetäytyä halutessaan The Omaan Huoneeseen. No, ensimmäiset viikot uudessa kodissa olikin sitä, että he nahistelivat jommassa kummassa huoneessa. Hermoja raastava kitinähuutoulvonta oli kuitenkin tärkeä siirtymävaihe kämppistelystä yksilöiksi. Nyt omien huoneiden konsepti on hyvin ymmärretty, tosin pienempi ei tietysti vielä osaa säädellä ikäväänsä ja mieluusti tunkee itsensä siskonsa huoneeseen ikävän iskettyä ja tietysti "luvatta", mutta hiljaa hyvä tulee: ei enää kähvellä silmänräpäyksessä puolia siskon tavaroista omaan jemmaansa. Hiljalleen hiotaan sääntöjä kohilleen, että siskolle suodaan kaipaamaansa omaa rauhaa ja tilannetta lähestytään koputtamalla oveen, ei ryskämällä aamuviideltä sisään ja pamauttamalla valot päälle ja huutamalla asiansa. Huh ;)

Ja kun ei ne muutokset siihen loppuneetkaan! Uudessa kodissa pihapiiri on täynnä eri ikäisiä lapsia. Lapset käyvät naapurissa kysymässä leikkikaveria, leikkivät vuoroin meillä, vuoroin jossain toisaalla. On niitäkin päiviä, kun kaikki ovat jo leikkimässä tai muualla eikä kukaan ole "vapaana".

Tuntuu haikealta. Meillä on otettu niin iso askel. Edellisessä kodissa tyttö kävi yläkerrassa leikkimässä, harvoin. Nyt meno on aivan toisenlaista. Niin, että piti oikein rajoittaa: ole välillä kotonakin. Ole enemmän kotonakin. Älä aina ole menossa. Äiti haluaa nyt huilata, ei kutsuta ketään meille tänään. Siitä pienestä uhmakkaasta glitterprinsessasta onkin kuoriutunut tuollainen iso pieni. Pieni iso. Joka sujauttaa kännykän taskuun ja on kaverilla seuraavan tunnin. Kotiin tullessa huiskahtaa omiin puuhiinsa. Värittämään, tehtäväkirjojen pariin tai leikkimään. Täytyy oikein pysäyttää, että kerro miten meni? Oliko kivat leikit? Mitä te leikitte? Siinä kohtaa saan toisinaan vastaukseksi suoraa huutoa, älä kysele niin paljon! Hui! Nytkö jo on TUO aika?

Takana on haastava vauva-aika, koliikki, tiukka uhma ja huomaan, että jokainen kerta, kun laivamme karahti karille ja otti karhean pohjakosketuksen, me opittiin paljon. (Lapsen kädessä läpi koliikkeja ja uhmaa, minä kävin kävin läpi ihan sitä kasvamista äidiksi. Siitä joskus toisella kertaa) Ja nyt minulla on käsissäni ihan käsittämättömän hieno pieni ihminen. Nyt jos koskaan näen hänet taimena, joka on valmis kasvamaan. Kasvualusta on luotu ja huolellisesti onkin taputeltu.

Koulun alkuun on enää vajaa puoli vuotta. Mikä valtava kasvun pyrähdys tässä vuoden aikana onkaan ollut. Ihan pikkuruisesta lapsukaisesta onkin kasvanut niin monella eri tavalla iso eskarilainen. Oletteko muut eskareiden äidit huomanneet samaa, että eskarivuoden aikana lapsi kasvaa aivan v-a-l-t-a-v-a-s-t-i?

Tänäänkin se lähti lounaan jälkeen kaverille. Soitti ollessaan perillä (joo, ylihysteerinen pullamössömutsi pakottaa lapsen soittamaan perille naapuritaloon päästyään) ja ilmoitti että tulee kotiin puoli kolmeen mennessä, kuten sovittiin. Hui mikä hiljaisuus valtasi kodin. Äänessä oli ainoastaan tuo kolmevuotiaani, joka oli saanut luvan nukkua päikkärit sohvalla. Näitä viikonloppuetuisuuksia ;) Ihanaa hei, että mulla on vielä tommonen pieni joka nukkuu päikkärit!

Siinä se kolmevuotias nukkua tuhnutti huulet söpösti tötteröllä. Hiiri tiivistii kainalossa. Pään vieressä. Sylissä. Kädessä. Kuuntelin tuhinaa ja silittelin pientä jalkaa. Nautin tästä niin paljon. Viimeinen vauvani. Hurmaava leikki-ikäiseni. Ihana pieni. Ihana kuten siskonsakin


ps. Taivaslaulu on luettu ja hui sentään miten väkevä tarina. Mietin, että josko ennen Eve Hietamiehen Yösyöttöä tarttuisin vielä Vuoden mutsiin. Kaipaan tasoituksena melko kepeää vertaistukea tähän väliin. Voiko sellaista ollakaan, äitiyden kepeä vertaistuki, hih hih ;)

6 kommenttia:

  1. Olen sanaton. Elämänmakuinen ja rehellinen teksti, kiitos.
    Nimimerkillä: Toivottavasti vielä joskus olisi omia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja sitähän täällä, elämää isolla E:llä.

      Poista
  2. Voi Snif ja Byääh. Itkijänaiset.r.y tiristelee taas.... aivan fantastinen teksti ja käy paljolti mun tunteitä läpi. Sie oot paras.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...