Kaksplus.fi

maanantai 4. elokuuta 2014

Ekaluokkalainen


Reilu vuosi sitten olin tutustumassa uuteen päiväkotiin tulevan eskarilaisen kanssa. Kyyneleet hiipivät silmiin ja syynä tietysti se perinteinen "se on niin iso" ja tietysti se vaikutti, että vanha päiväkoti jäi taakse, tytön bestis muutti pois ja koko pakka meni tyttöporukan osalta uusiksi. Tytöt selvisivät pienemmällä draamalla, kuin minä.

Siinä samassa, kun kyynelehdin tulevaa eskarilaista, ennakkovollotin jo tätä koulun alkua. Se on iso ja tärkeä juttu. Siltä tieltä ei ole enää paluuta sylivauvavuosiin, vaikka henkilökohtaisesti olenkin sitä mieltä, että lapset vaan paranee kasvaessaan ;-) Ei ole yhtään ikävä koliikkiöitä, maitopukluja lattialla, itkuja kasvamisen vaikeudesta (hups, näitä kyllä taitaa tulla tulevina vuosina, mutta päättömän huutamisen sijaan suhteellisen ymmärrettävästi sanoitettuna) eikä soseiden maistelua, kun toinen tenavista tapasi aina aivastaa lusikallisen sosetta saatuaan. Ei ollut allergiaa, mutta hippuset kutittivat kitalakea kivasti ja räjähdysmäisesti. Mutta silti! Ei enää pulleita vauvavarpaita, ei enää äidin kädessä kiehnäävää pikkuihmistä. Huolestuttavalla tavalla tuo pikkuvelikin on kasvanut isommaksi, ilmoittaen että äiti, mä en pidä enää (sua) kädestä. Yhyy, pidätpäs!


Nyt se koulu sitten alkaa. Tunne on jokseenkin samanlainen kuin synnytys: olin ihan varma, että kun vauva syntyy, minä itken valtoimenaan onnen täyttäessä sydämeni, miehen käpertyessä syleilemään minua ja vastasyntynyttä jälkeläistään. Todellisuudessa olin vaan niin helpottunut kun ponnistusvaihe oli vihdoinkin ohi ja olin niin onnellinen, kun vauva oli siellä sairaalapaitani sisällä, ettei tirahtanut kyyneltäkään. Ja minun piti sanoa vauvalle jotain suurta ja mahtavaa ensitöikseni. Mutta en pystynyt kuiskaamaan, muuta kuin "moi". No olihan sekin suurta ja mahtavaa, tavallaan. Samoin nyt: olin aivan vakuuttunut, että kun koulu alkaa (=valmistelemme koulun alkua = tämä aika mitä elämme juuri nyt), en pysty pidättelemään kyyneleitä. Minun pikkuiseni siellä, suuri reppu selässään, menee kohti suurta maailmaa. Mutta ei, kyyneltäkään ei tirahda. Ei edes tirahtanut silloin, kun Citymarketista haettiin vähän kyniä ja viivottimia. Loppusumma oli hieman alle kolmenumeroinen luku. Sama toistui heti seuraavana päivänä eräässä ruotsalaisketjun vaatekaupassa, jossa summa jäi karvan verran alle sen kolmenumeroisen luvun. Luottokortti vingahti sydäntä särkevästi. Onneksi koulujärjestelmä itsessään on vielä maksuton. (Kiitos Suomi!) (Kyynelehtimättömyys voi tietysti myös johtua helteen aiheuttamasta nestehukasta, who knows ;-))

Täytyisi kai sanoa jotakin suurta ja mahtavaa tuolle pienelle ihmiselle sitten, kun ensimmäinen koulupäivä alkaa. Luultavasti taas hämilläni huikkaan pihalla vaan "moi" ja vilkutan. Onhan sekin suurta ja mahtavaa, tavallaan ;-) Lapsi itse lienee jo seitsemässä vuodessa tottunut siihen, että olen eriskummallinen puheiden pitäjä joka unohtaa pienimmätkin vuorosanat.


Sen verran tunnen itseäni, että hankintoja on tehty pikkuhiljaa kesän aikana, ettei tulisi suurta paniikkia, joka onnistuu minulta helposti. Koulupöytä on hankittu, samoin valo ja kynäpurkki. Sen jälkeen tulikin viikkojen tauko, kunnes kaksi viikkoa ennen koulunalkua tajusin, ettei sinne kouluun varmaan voi mennä hiekkaisilla Crocseilla, päällä pitäisi varmaan olla muutakin kuin rimpsuinen hellemekko ja minnes ne tärkeät tavarat sujautetaan? Viikossa löydettiin täydellinen reppu (jonka hinnasta osa meni Lastensairaalan hyväksi, hyvä juttu!) ja hieman vaatteita ja kenkiä. Ja muuta tärkeää, kuten Minni Hiiri-hiuspanta, heh hee. Sisäkengät jää vääjäämättä hankkimatta, ne ehditään hankkia tuonnempana, baltsuilla ja jumppatossuilla mennään ensimmäiset päivät. Samoin kumisaapas- ja sadetakkipolitiikka on levällään kuin Jokisen eväät mutta ehkäpä ensimmäisellä viikolla ei sada. Eikä koko ekana kuukautena mielellään pliis.



Vielä tehtävää ennen koulun alkua:
- tauluhyllyn kiinnitys seinään
- pikainen pistäytyminen Ikeaan (oikeasti vain pakoon helteitä ;-))
- uusien "isojen tyttöjen" lakanoiden vaihto sänkyyn
- työtuolin hankinta, ehkä
- ja varmaan kymmenen muuta asiaa mitkä eivät nyt tule mieleen, onneksi ;-)


Mutta sitten se tärkein. Mitä miettii tuleva ekaluokkalainen? Tiivisti sen eräänä päivänä pienen pohdiskelun jälkeen varmaan aika samalla tavalla kuin moni muukin koulutaipaleensa aloittava:

JÄNNITTÄÄ.

No ketäpä ei? Miten se selviää 1,5km koulumatkasta? Miten mä selviän työpäivistä ja myöhään alkavista koulupäivistä? Entäs joidenkin aamujen yksin lähtemiset kouluun? Muistaako ottaa puoliakaan tavaroista mukaan ja tuupata ulko-oven kiinni? Ei sillä, että epäilisin häntä, mutta pelonsekaisin tuntein ajattelen geenejä. Eräänä aamuna vuosi sitten piti kesken työmatkan tarkistaa, muistinko pukea rintsikoiden päälle paitaa ollenkaan. Ei muuta kuin bussissa takki auki ja huh, oli siellä sentään jotain! Ruuhkavuodet, oh yes.




Hyvin se menee.


**

Muut ekaluokkalaisten äidit taajuuksilla? Millä fiiliksillä?

12 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus :') <3 On se iso käännekohta elämässä, kun pieni ihminen aloittaa koulu-uransa. Sekä lapselle että vanhemmille.

    VastaaPoista
  2. Hienosti olet asiaa työstänyt ja pohtinut :) Itse opettajana totean, että se on häviän pieni osa, jotka putoavat koulussa heti kärryiltä. Kaikki menee varmasti hyvin, kun on noin hyvät ja rakastavat tukijoukotkin kotona!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja siitä olen itsekin onnellinen, kun tsemppaavat tukijoukot pikkuiselle löytyy. Oma perhe, kummit, isovanhemmat. Lähtöeväät on ainakin kunnossa :)

      Poista
  3. On se vaan niin ihanaa ja niin haikeaa tuo lasten kasvaminen ! Ensin sitä on niin tarpeellinen ja kiinni lapsessa , että väliin rukoilee hengähdystaukoa ja sitten huomaa pitelevänsä lasta takunliepeestä haluamatta päästää irti ... Sitä se elämä on ❤️ Tsemppiä äidille ja ekaluokkalaiselle !

    VastaaPoista
  4. Voi mikä ihana kirjoitus, kaunis ja koskettava. Paljon tsemppiä niin äidille kun titenkin ekaluokkalaisellekin!

    VastaaPoista
  5. Kaikki sujuu varmasti upeasti ja koulunaloituksesta jää kaikille
    asianosaisille hyvä mieli:-)
    Kuulostaa niin hyvältä ja oikealta näin mummun korviin tuollainen pohdinta
    ja panostus äidin taholta. Ei ole sinulta Sari "vanhemmuus kateissa" niin kuin
    nykyisin niin kovin usein kuulee väitettävän!

    VastaaPoista
  6. Tämän luettuni olen varsin tyytyväinen, että omat lapseni ovat vasta 5- ja 3- vuotiaat. Ja kyllä, toinen menee jo ensi syksynä eskariin, joten aika rientää, I know!! Mutta vielä mä pidän ne pienet piiperot kainaloisinani.

    Tsemppiä teille ihanille tytöille ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, ihanaa eskarisyksyä! SE on tosi jännittävä momentti sekin :) Ja kiitos :)

      Poista

Kiitos kommentistasi.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...