Kaksplus.fi

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

No ei siinä mitään, niin mäkin haluisin.

Hirrrrveän ärhäkkä syysflunssa on kaatanut minut. Vielä viikonloppuna kuvittelin, että kyllä tämä tästä, kunnes lauantai-iltana nousi Siivouspäivän ja Poliisinpäivän kaupungilla tsippadibbailun jälkeinen kuume.

Käsillä on ehkä syksyn tärkeimmät kaksi viikkoa ja minä pötkötän. No okei, miten kahden pienen lapsen äiti muka pystyy sairauslomalla pötköttää, kysynpä vaan? ;) (Sama kysymys koskee myös yhden tai kolmenkin lapsen äitejä, koiranomistajia, hevosenomistajia ja yrittäjiä. Sekä monia, monia muita naisia. Ja miehiäkin!)

Toivottavasti pötkötyksellä on saatu toivottu tulos, pääsen kaikkiin tarvittaviin menoihin (joista kerron myöhemmin lisää) ja olisi yhdet lastensynttäritkin vielä järkättävänä. Muutama kuva tulee tässä siitä, miltä meillä on näyttänyt viime päivinä.






Sydämen on tehnyt ystävä (kiitos TT).


Äidin sairastamisella on myös lieveilmiöitä. Kun äiti (yrittää) pötköttää, on tenavat ihan iholla - toistensa, ei minun. Juuri silloin ei todellakaan kiinnosta katsoa leffoja putkeen. Ei kiinnosta piirtää tai tehdä palapelejä. Halutaan pyöräillä! Potkulautailla! Juosta! (Painia!) Kavereita! Kavereille! MÄHALUUN! No ei siinä mitään, niin mäkin haluisin.

Mutta toisaalta, tässä on ollut aikaa käydä suuria tunteitakin läpi. Olen sohvannurkasta käsin itkien täsmentänyt, että vaikka seitsemänvuotiaan kanssa on ollut helpompiakin aikoja, rakastan tuota ihmistä niin, että halkeen. Nelivuotiaassa näen hieman isääni. On sanomattakin selvää, millaisen lämpimän läikähdyksen se minussa aiheuttaa. Ja jos 1,5 vuotta sitten olin hajotuksen partaalla, kun lapset yrittivät jakaa yhteisen huoneen laihoin tuloksin (lue: nahistelua, vääntämistä, tää on MUN, EIKU MUN, jne...), että miten nämä kaksi ovat kuin magneettien toisiaan hylkivät navat, olen huomannut, että todellisuudessa kyse olikin vain minun tiedonpuutteesta. Nuo magneettinavat ehkä silloin hylkivät toisiaan, koska rakastavat toisiaan niin paljon. Sitten tuli omat huoneet ja nyt tänä syksynä tuli myös omat menot: toinen on koulussa, toinen päiväkodissa. Iltapäivisin on pakko hakeutua iholle. Koska ne tykkää niin isosti. On ollut vähän ikäväkin, vaikka väittävät, ettei ole kyllä yhtään ainakaan tota ollut. Vaan onpa, äidit tietää nämä jutut.

On niin kahtiajakoinen olo, kun lapset haetaan tarhasta. Kun me tossa eteisessä yritetään selvitä kengistä, takeista, laukuista, arjesta, sotkusta, toisistamme - siinä ollaan kuin sillit purkissa ja salamat saattaa vähän sinkoilla. Mutta toisaalta siinä hetkessä on kaikki mitä me tarviitaan. Siinä ollaan me. Tärkeimmät.

Tsemppiä kaikille muillekin syksyn ekan flunssan nujertamille. Eiköhän tämä kohta taas iloksi muutu :)

4 kommenttia:

  1. Tsemppiä flunssan ja arjen pyöritykseen. Kyllä niin totta tuo, mitä kerroit noista arjen kahinoista ja tarhastapaluuruljansseista. Arjessa on se suurin onni, mutta muistan, että itse aikoinani olin välillä niin väsynyt, että ne hetket menivät kuin sumussa - varsinkin, jos itse sairasti.
    Täällä taistellaan alkavaa flunssaa vastaan kaikin keinoin - ehkäpä tuo tänään näyttäytyvä aurinko ja luvattu lämpö auttaisivat.
    Upeita syyspäiviä sinne!

    VastaaPoista
  2. Pikaista paranemista. Tämä on just sitä aikaa, kun aamulla on pakkasta ja iltapäivällä helle. Ihanasti kirjoitit lapsista :)

    VastaaPoista
  3. Pikaista paranemista ja tsemppiä arjen pyörittämiseen! :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...