Kaksplus.fi

maanantai 26. syyskuuta 2016

Kuinka elämä voi muuttua hetkessä.

Sairaalan yöhoitaja tuli kierrokselle mittaamaan verenpaineen ja kuumeeni. Yön pimeys oli laskenut mustan verhon päivisin huoneeni ikkunasta punaisena hohtavan vaahteran ylle. Hän katsahti ulos tornisairaalan ikkunasta sanoen: "tämä syyskuu on ollut kaunein pitkään aikaan". Minä nieleskelin kyyneleitä, niin varmasti oli ollut, mutta minä olen katsellut vain sairaalan harmaata kattoa.

Kuinka elämä voi muuttua, ihan hetkessä.


Syyskuun alkupuolella meillä oli todella ihana päivä: läheiset olivat järjestäneet minulle yllätyssynttärit. Söimme vähän herkkuja, juteltiin mukavia. Seuraavana, virallisena juhlapäivänä menimme äitini ja lasten kanssa ravintolaan syömään. Se oli aivan ihanaa, koska olin viimeiset kaksi viikkoa ollut aivan mössöruualla viisaudenhampaiden poiston vuoksi. Enpä olisi arvannut, että tuo ateria olisi viimeinen ateria pitkään aikaan.


Seuraavana yönä alkoivat hitonmoiset vatsakivut, mitkä päivän mittaan yltyivät. Huikkasin töihin käyväni lääkärissä hakemassa lääkettä ja jatkavani töitä sitten. Suunnitelmat muuttuivatkin lennossa, sain lähetteen suoraan päivystykseen. Itkin, huusin ja vääntelehdin, sattui niin kamalan paljon. Päivystys oli tukossa, lääkäriä ei saatu kiinni. Tutkittiin, ultrattiin, paineltiin. Sain suoraan suoneen särkylääkkeitä, mutta siihen hetkeen mennessä mikään ei auttanut siihen kipuun. Olo oli sellainen, kuin olisin synnyttänyt kolmatta kertaa. Otettiin verta, mitattiin verenpaineita. Vasta, kun sain todella tujua kipulääkettä, alkoi olo helpottaa. "Sappirakossa kiviä"-diagnoosi käteen ja särkylääkkeiden kanssa kotiin. 


Viikonloppu meni kipuillessa.
Lämpö alkoi nousta.

Maanantaina menin uudestaan lääkäriin ja itku tuli siinä kohtaa, kun painoin lääkärin huoneen oven perässäni kiinni. Kädessä oli jälleen lähete päivystykseen. "Sappirakon tulehdus", he epäilivät. Taas mitattiin verenpainetta, paineltiin, katsottiin nousevaa kuumetta ja verikokeissa tulehdusarvot huusivat karua kieltään. Ultraava lääkäri katsoi minua syvälle silmiin, "sappirakkosi poistetaan, tällä reissulla". Minulle tultiin tekemään vaateluettelointi ja sen jälkeen siirto osastolle. Mitä siitä nyt voi ajatella. Apuva?


Tuli tiistai ja tuli tähystys. Operaatio oli kestänyt tunteja, vatsassani oli neljä eri mittaista jälkeä. Lääkäri tulisi juttelemaan myöhemmin lisää. Päivä meni horroksessa, nukkuen, valvoen, saaden lääkkeitä, antibiootteja ja verikokeita otettaessa.


Lääkäri tuli kertomaan hyviä ja huonoja uutisia.
Kaikki ei mennyt ihan niin hyvin.
Mutta sappirakko oli nyt poistettu.
Komplikaatioita saattaa silti tulla.

Toipuminen tuntui kuitenkin lähtevän käyntiin ihan hyvin.


Perjantaina keräsin tavarani ja sain luvan lähteä kotiin. Mummi ja yhdeksänvuotias hakivat minut. Oli ihanaa päästä toipumaan kotiin, vihdoinkin. Kotona söin, istuskelin ja yritin pötköttää. Sattui hieman vatsaan.

Iltaa kohden kipu yltyi.
Yhtäkkiä en voinut enää puhua.
Kivut kouristivat minut kaksin kerroin.
Tuli epätoivo: ei taas?

Kipu aaltoili läpi vartalon niin, että tuskanhiki valui otsalta ja kyyneleet silmistä. Yritin hengittää, onneksi isimies oli kotona ja pystyi jäädä lastenvahdiksi. Ambulanssi oli meillä parissa kymmenessä minuutissa. Sitten mentiin.


Pian olin taas päivystyksessä. Ja minut siirrettiin taas osastolle. Ultrattiin, magneettikuvattiin. Kaikki ei ollut hyvin, sappikivi tukkii tiehyen. Näitä tähystyksiä ei vaan tehdä viikonloppuisin, on pakko odottaa alkuviikkoon.


Itkin.

Itkin koska teki niin hemmetin kipeää, särkylääkkeistä ei meinannut löytyä apua. Kipu kouristi koko vartaloa, tein neljättä synnytystä, kipu oli niin kovaa. Ja uskallan väittää tietäväni mistä puhun, koska synnytyin toisen lapseni ilman kivunlievitystä. Itkin, koska sydämeen sattui niin paljon. Olin ollut jo pitkään erossa pikkuisistani, nyt taas. Enkä tiennyt koska näemme seuraavan kerran. Kuusivuotias ei jossain kohtaa kyennyt enää puhua kanssani puhelimessa. Yhdeksänvuotias itki ikäväänsä kotona. Mummi ja isimies vuorottelivat kotona lastenhoitajina. Tiesin, että he pärjäävät ja että lapsilla on kaikki hyvin, mutta se tuska. Sattuu vieläkin. Aloin muistuttaa Simpsoneita, meidän ihonvärit olivat täsmäävät. Eikä peilistä katsottuna silmissä ollut enää valkuaiset, vaan keltuaiset.


Kunnes tuli tiistai, minut tähystettiin uudelleen. Mentiin suun kautta sisälle ja saatiin kivi ulos. Alkoi uusi toipuminen. Ja voin kertoa, koskaan syöminen ei ole pelottanut yhtä paljon, kuin tuon tähystyksen jälkeen. Olin ollut sairaalajaksoni aikana vuorokausia ravinnotta tippaletkun jatkeena. Osin omasta tahdosta riippumatta ja lopulta olin niin kipeä, etten voinut syödä. Pikkuhiljaa oli vaan uskallettava; siellä ei pitäisi enää olla mitään, mikä aiheuttaa kipua. Neljä reikää massussa tosin tekivät vielä kipeää. Ne paranevat hiljalleen. Ja pikkuhiljaa uskalsin syödä.


Toipuminen lähti käyntiin hoippuen. Oli tuskaisaa illalla todeta ääneen, että olethan mummi meillä vielä yhden päivän: en taida huomennakaan pystyä tulemaan kotiin. Se oli minulle todella kova paikka. Oli niin sairaan kova, ihan järjetön ikävä kotiin lasten luo. Kuulostaa kyllä kliseiseltä, mutta päästä suukottamaan pikkuisia, päästä peittelemään illalla. Komentamaankin ;) Halusin kotiin. Mielellään heti.


Mutta tulihan se päivä lopulta, kun sain lähteä taas uudelleen yrittämään kotiutumista. Se tunne, kun sai lääkäriltä kotiinlähtöluvan, aivan ihanaa. Mummi ja kuusivuotias hakivat minut. Kuusivuotias tuumasi, että toivottavasti et äiti enää joudu tulemaan tänne sairaalaan. No sitä minäkin toivon.

Kotona odotti... no pino laskuja ;) Ensimmäinen ilta meni pelonsekaisin tuntein. Istuin yksin sohvalla, kun muut nukkuivat jo. Jokainen vihlaisu pelotti: nytkö taas? Kohtako mennään? Oli pakko luottaa siihen, että toivottavasti mitään ei käy ja jos käykin, ne tilanteet hoidetaan sitten sellaisena kuin ne tulevat eteen. 


Tutkimukset jatkuvat kuitenkin vielä. Mitä löytyy tai löytyykö mitään, jää nähtäväksi. Nyt olen päässyt suorastaan helpolla, huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta jatkuuko tämä järjettömän onnekas tuuri jatkossa? En tiedä, mutta toivotaan. Tämä matka on maanläheistänyt minua niin paljon. On paljon asioita, joita on turha pelätä, koska voi olla, että ainoa vaihtoehto on vain hyväksyä ne. Todentotta, kaikki sairastaminen olisi helpompaa jos ei tarvitsisi ajatella lapsia. Se tässä on vaikein kohta. Siinä kohtaa tukiverkostot astuvat kehiin. Monta rakastavaa aikuista ympärillä. Koko perheen ympärillä.


Siksi blogi on ollut hiljaa. Siksi blogi on ollut sairauslomalla.
Siksi minä olen edelleen sairauslomalla.



Nyt fiilikset on todellakin
thankful ja blessed.

Ei sanat riitä kuvaamaan,
miten ihanaa on olla kotona
Ja toipuminenkin sujuu hyvin.



Niin se elämä voi yhtäkkiä muuttua. Minun syyskuun tehtävälista meni nyt kyllä aivan päin pöpelikköä. Olin ostanut meille liputkin Paula Vesalan ikärajattomaan konserttiin Tavastialle. Jouduin antamaan ne liput pois, koska olin silloin vielä niin kipeä hammasleikkauksen jäljiltä. Kiitos H, joka käytti liput tyttöjen kanssa :) Minulla oli myös liput Red Hot Chili Peppersien keikalle. Kun keskiviikkona minun olisi kuulunut puuskuttaa keikalla posket punaisena ja riemusta kiljuen, niin minäpä puuskutinkin puhallellen pulloon happisaturaatioarvojen nostamiseksi tai no - pelkkä sängystä nouseminen oikealla tekniikalla oli melkoista puuskuttamista. Anteeksi S, kun meillä meni keikka aivan mönkään, mutta ihanaa, että H ja J ottivat liput vastaan ja menivät rokkaamaan!

**

Muistakaa pitää itsestänne hyvää huolta!

Sari



34 kommenttia:

  1. Mulla oli monta vuotta sitten sama juttu. Karseet kivut ja päivystyksessä annettiin NÄRÄSTYSLÄÄKETTÄ. Oli se epätoivosta,tuskan hiki valui,kaikki tuli ulos molemmista päistä,ei pystyny ku ravaan kaksinkerroin ympyrää..Gastroskopiassa,eli nielin letkua,juoksutettiin vaan,kunnes jouduttiin tilaan ambulanssi.Siitä meikkuun ja lopulta ultraan,jossa sappikivet todettiin ja siitä leikkaukseen jonkin ajan kuluttua.Ja tää koko show kesti viikkokausia,vaikka noinkin yleinen vaiva. Neuvona antaisin sellasen,että pyydä lekurilta litalgin supparina,ainoa joka auttaa.Mulla oli leikkauksen jälkeisenä iltana kauhein kohtaus ikinä,vaikka sappirakko oli poistettu!Ja kun lekurille soitettiin ,niin se sano,ettei voi olla!Oli mun elämän helvetillisin vaiva.Ja on tullu joskus kohtaus vieläkin,tiedän ottaa vaan heti ton lääkkeen.Tsemppiä sulle paranemiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ Litalgin on tullut minulle tutuksi viimeisen parin viikon aikana ja se oli kuin vettä olisi roiskaistu. Olen kohdannut todella, todella kovia kipuja. My luck ;) Mutta järkyttävää! Sinulle annettu närästyslääkettä! Ihan nousee karvat pystyyn kun mietinkin! Onneksi sinut on nyt operoitu ja toivottavasti vastaavia kohtauksia ei enää tulisikaan, on ne niin hirrrrveitä. Hrr.

      Poista
  2. Tsemppiä ja jaksamista toipumiseen! :) Toivottavasti ei tule enää mitään isompaa vaivaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ No samaa toivon, että kunpa ei tulisi mitään pahaa enää eteen, mutta kyllähän ne tulevat tutkimukset vähän ovat mietityttäneet. Mutta niitä mietitään sitten lisää, jos sieltä jotain löytyy. En anna itseni murehtia liiaksi ennakkoon, hih!

      Poista
  3. Voi sinä ihana! Hurjasti voimia ja toipumisia ❤️

    VastaaPoista
  4. Ei oo totta! Siis tuo, että annetaan virua kivuissa viikonlopun yli. Pardon my french, mutta v**** mitä paskaa. -_- Kyllä hommien pitäis hoitua viikonloppuisinkin, kun on tuollaisista asioista kyse.

    Onneksi tuo on jo takana päin (ja uskotaan niin)! Nyt vaan hyvää ja pikaista toipumista! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ Kyllä se ketutti ihan sairaasti jäädä odottelemaan ja kun en maanantainakaan vielä päässyt operoitavaksi, vaikka olin keltainen kuin auringonkukka. Mietin vain, että ehkä odottaminen on hyvä asia; ehkä pitää tosiaan olla enemmän huolissaan niiden minusta kiirellisimpien tapausten vuoksi. Olen yllättynyt, kuinka paljon Suomi lamaantuu viikonloppuisin. Toivottavasti ei tule turhia kuolemia niiden takia. Minä olin kaikin puolin onnekas, kuitenkin :)

      Poista
  5. OH NO! Mulla silmät kostuivat tarinaa lukiessa! En voi edes kuvitella kuinka raskasta on ollut! Nyt otat rennosti ja hoidat itsesi kuntoon <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ Ja kyllä, todella raskasta se oli. Henkisesti ja fyysisesti. Mutta nyt otan kaiken ajan, paranen ja ajattelen positiivisesti ♥ Elämä on ihanaa!

      Poista
  6. Instassa kuviasi seurasin ja mietin miten siellä kaikki on mennyt ja menee. Olipahan hurja juttu ja vielä se hammasjuttukin sitä ennen eli aika pitkä epätoivon kausi. Olen kuullut noista sappikivistä ja munuaiskivistä, että on hirveät kivut ja kuvailemasi saa kyllä uskomaan kaiken sen. Kunpa se olisi nyt tässä. <3 Kovasti paranemisia ja parantavia halauksia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ Kyllä tässä on naista koeteltu, mutta täällä porskutellaan eteenpäin, tiukka ote elämästä ;)

      Poista
  7. Hurjaa luettavaa ja olen seurannut sinun vointiasi instan puolellakin mutta onneksi nyt kaikki näyttää menevän hyvin ja toipuminen alkanut kunnolla joten lepoa ja hyviä vointeja sinulle toivottelen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ Nyt vaan toivotaan, ettei jatkossa tule enempää "yllätyksiä" :)

      Poista
  8. Huhhuijaa! Onpas sinulla ollut kurja syyskuu! Onneksi ja toivottavasti kaikki on nyt takanapäin. Kamalinta on kun sinua ei uskota ja annetaan vaan kipulääkettä. Tsempit täältäkin paranemiseen:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ Luulen, että kipuni ylittivät kaikkien odotukset eikä tällaisia kipupotilaita ole kohdattu kovinkaan usein. Toki sappikivut ovat ankarat, mutta minulla oli muutama mutka vielä matkassa. Oli toki hoitajia jotka ottivat kipuilut tosi ylimielisesti ja meinasin melkein sanoa kurjasti, mutta sitten oli hoitajia jotka tekivät hommaa koko sydämellään ja silloin oli potilaankin hyvä olla ♥ Nyt vaan positiivisin mielin eteenpäin :)

      Poista
  9. No huh huh, mikä kokemus sinulla on ollut! Toivottavasti toipuminen lähtee nyt kunnolla käyntiin ja voit pian taas paremmin❤️

    VastaaPoista
  10. Voi itku sentään. Anonyymi lukija haluaa toivottaa Sinulle paljon paranemisia ja hyvää toipumisaikaa. <3
    Maisa/pienet.suloisuudet

    VastaaPoista
  11. Huh, mikä kokemus! Tsemppiä ja pikaista toipumista!

    VastaaPoista
  12. Hyvä että kaikki kauhea on jo ohi.. henkeä pidätellen luin! Toipumisia sinulle ja kivutonta alkavaa viikkoa myöskin:)

    VastaaPoista
  13. Ai kamala, ihan varmasti pysäyttävää kun pelkästään tän lukeminen tuntui pysäyttävän minut! Hurjasti tsemppiä ja paranemisia!

    VastaaPoista
  14. Tsemppiä ja pikaista toipumista! Kertomusta lukiessa tuli todella paha mieli puolestasi ja kokemistasi kivuista, toivottavasti saisit alkaa nauttia syksystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ❤️ Kyllä nyt nautin ihan hirmuisesti ❤️ Toivottavasti seuraavien tutkimusten jälkeen nautin edelleen ❤️

      Poista
  15. Tsemppiä ja rauhallista paranemista! :) Mä tosiaan itse monia viikkoja sairaalassa viettäneenä niin tiedän sen koti-ikävän - varsinkaan, kun ainut aika, kun miehestä olen ollut niin pitkään erossa on hänen armeija-aikansa yli 10 vuoden takaa :D Se epätieto ja kivut on kyllä jotain, mitä ei pysty oikein sanoin kuvailemaan.. Onneksi asia selvisi sun kohdalla kuitenkin ja olet jo päässyt kotiin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ❤️ Ja kyllä se erossa oleminen epäselvällä aikataululla omasta rakkaasta on huisin vaikeaa. Se ikävä vääntää koko sielun mutkalle. Mutta nyt täälläkin seesteinen välivaihe, toivottavasti tulee hyviä uutisia jatkossakin ❤️ Nautitaan elämästä!

      Poista
  16. Hui, mitä olet joutunut kokemaan! Ihan kamalaa!
    Toivottavasti nyt ei enää tule mitään ongelmia eteen. Pikaista paranemista.

    VastaaPoista

Tuuleta ajatuksiasi kommenttilootassa. Muista myös kertoa mistä sinun blogisi löytyy niin tulen vastavierailulle. Tai jos sinulla on joku muu somekanava, tunnusta sekin samalla, jos haluat. Kiitos kommentistasi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...