Kaksplus.fi

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

THE SHOW MUST GO ON (päiväkotiuramme päättyi tänään)

Joskus on syytä kirjoittaa isoilla kirjaimilla. Kuten tämän postauksen otsikko. Otetaan se vielä kerran:

THE SHOW MUST GO ON


Tänään on ollut sinulle keskiviikko.
Meille tämä keskiviikko jää muistiin päivänä,
jolloin meidän päiväkotiuramme päättyi.

Ohi on! Kääk!


Kiitos kunnallinen päivähoito
2008-2017


Tämän postauksen piti olla aivan erilainen. Sen piti sisältää ihania muistoja supermahtavista hoitajista, kitkerää valitusta vesilammikossa uineesta lapsesta jolla oli sitä ihteään valunut vaipan lahkeesta pitkin toppahaalarin sisuksia kesken päiväkotipäivän. Sen piti olla hellät kiitokset päiväkodin väelle, jotka eivät tiedä tämän blogin olemassaolosta mutta samalla sen piti olla tsemppaus jokaiselle vanhemmalle, joka sydän sykkyrällä joutuu viemään lapsensa kunnalliseen päiväkotiin, että hei, kyllä sieltä päiväkodista saa muutakin kuin täitä ja noroviruksen. Sieltä saa nimittäin paljon hyvää. Lapsi saa elämäänsä uusia mukavia aikuisia, kavereita, tekemistä, rutiineja ja repullisen eväitä koulutietä varten.


Muistoksi ja kiitokseksi me tehtiin avaimenperät hoitajille. Avaimiin liittyy eräs muisto syksyltä ja siksi aihe oli meille kuin nakutettu. Ostettiin Sinellistä lukkoja, narua ja puuhelmiä. Eskarit kun osaavat jo leikata ja pujotella ;) Paperipusseihin sujautettiin vielä kiitoskirjeet. Jo niitä kirjoittaessa nousi pala kurkkuun. Hyvällä tavalla.

Olipa tänään outoa lähteä päiväkodille. Viimeistä kertaa. Voitteko kuvitella, enää mun kalenteri ei piippaa, että "muista hakea lapsi!". Ihan totta, ruuhkavuodet on joskus niin sekoja, että kalenterimuistutusta on tarvittu. Enkä kertaakaan liki kymmenen vuoden aikana lastani sinne unohtanut. Yhden kerran kyllä hekottelin, kun eräs isä tuli hakemaan lastaan päiväkodilta vaikka lapsella oli vapaapäivä. Sitä sattuu. Koska ruuhkavuodet!

Päiväkodin portilla piti pysähtyä. Vetää keuhkot täyteen ilmaa, Ottaa muutama kuva. Sitten oli edessä enää se vaikein juttu: mennä niistä ovista viimeistä kertaa sisälle. Eteisessä oli jo tuttu hälinä käynnissä, kun lapset olivat lähdössä ulos. Sen sijaan että olisin huikannut ovesta ja kysynyt, miten päivä meni, olikin ohjelmassa kiitokset. Oli koittanut hyvästien aika.

Me käteltiin ja halattiin. Olin päättänyt olla itkemättä mutta silti pala kurkussa rutistelin viimeistä kertaa niitä ihania ihmisiä. Hoitajia, opettajia, johtajaa. Vähän alkoi sekä mun että hoitajien silmiä kirveltää, mitä lie sisäilmaongelmia ;) Kyllä mun tulee niitä iso ikävä. Tai siis -- on jo.

Miksi postauksen otsikoksi tuli The show must go on? Siksi, että se oli ensimmäinen biisi, jonka kuulin kotiin tultuamme. Ja niinhän se on. Show jatkuu. Eskarista tulee ekaluokkalainen. Ja musta tulee kahden koululaisen äiti.

Mari, Irja, Satu, Sirpa, Sira, Päivi, Hannele, Katja ja monet monet muut. Kiitos ja rakkautta

Sari



6 kommenttia:

  1. Tuokin on yhden haikean aikakauden loppu, toisaalta ekaluokkalaiset ovat vielä niin pieniä piiperoita. Täällä haikeutta ja itkua herätti tyttären siirtyminen yläasteelle. Nyt nautitaan kesästä, muiskuja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, on se yläastehyppykin iso juttu ja voi meitä mutseja kun vetää niin haikeaksi :) Ihanaa iltapäivää!

      Poista
  2. Mulla ei ole mitään muuta kuin hyvää sanottavaa kunnallisesta päiväkodista! Vieläkin ikävä siellä olleita tätejä :)

    Ihanaa kesänalkua sulle!

    VastaaPoista
  3. Varmasti toisaalta haikeaa mutta nenä kohti uusia tuulia ja syksyä odotellessa :) Mukavia kesäpäiviä ja mukavaa sunnuntaita <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja juuri näin :) Ihanaa iltapäivää!

      Poista

Kiitos kommentistasi.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...