torstai 21. kesäkuuta 2018

TOP 5 sisustusvinkit perheen olohuoneeseen

*Sponsoroitu postaus

Sitä aina luulee, että vanhemmat kasvattavat lasta, mutta todellisuudessa se onkin niin, että oikeasti lapset on ne jotka kasvattaa vanhempia. Kun nuori pari muuttaa ensimmäiseen kotiin, valitaan huonekaluja siten, että ne mahtuvat pieniin neliöihin, miellyttävät silmää ja että riittävän paljon ystäviä mahtuu juhlimaan! Lapsiperheen olohuone onkin sitten ihan toinen juttu. Osta vaikka 10 hengen sohva: jos sinulla on yksikin lapsi ja vaikka kuinka koitat mennä sohvalle katsomaan futispeliä ihan kaikessa rauhassa, saat huomata että pikku-prinsessa on kutsunut juuri silloin kaikki metsän eläimet (pehmolelut) katsomaan lastenohjelmaa, eikä he aio lähteä pois. Lapset asettaa ihan uudenlaisia haasteita, joita et ole koskaan tullut ajatelleeksikaan.


TOP 5 sisustusvinkit toimivaan lapsiperheen olohuoneeseen

1. Irtotyynyt


Irtotyynyt jakavat monesti mielipiteitä, mutta minusta ne on ehdottomasti lapsiperheen valinta. Irtotyynyt tuntuvat toki kivalta sohvalla pehvan alla, mutta niistä saa rakennettua majoja, ne voi levittää lattialle patjaksi ja leikkiä, että soutaa sohvatyynyillä krokotiilien jahdatessa. Irtotyynyissä on sekin hyvä puoli, että jos taapero hyppää yhdelle tyynylle ketsupit paidalla, riittää kun laitat yhden tyynyn pesuun ja kaikki muut ovat yhä käytössä eikä koko sohvaa tarvitse julistaa käyttökieltoon. Lisäksi yksi irtotyyny on helpompi parsia kasaan kuin sohva, jos pikkutyyppi on leikannut kuvia lehdestä sohvalla istuen ja parturoinut sohvaa siinä samalla. 


2. Vesipestävät kankaat


Unohda luontoa kuormittavat kemialliset pesut - vesipestävää sen olla pitää. Voidaan pitää vaikka bingo: kun saat kaksi oikein, huuda hep (ja pelästytä kanssaolijat).

Sohvassamme (teillä tai meillä) on ollut:
*jätskiä
*ketsuppia
*tussia
*liitua
*mustikkaa
*punaviiniä (olispa)
*pissaa (koska pottaharjoitukset)
*vanukasta
*lyijäriä

BINGO!

Vesipesu helpottaa elämää, kun voit saman tien napata irtotyynystä päällisen pois ja huiskauttaa pesuun puhdistumaan, vaikka pikku-Picasso olisikin juoksuttanut tussia tehden jonkun hienon abstraktin taideteoksen. En ehkä laittaisi lapsiperheen olohuoneeseen silkkisiä koristetyynyjä tai verhojakaan vaan sellaista matskua mikä saa vähän mennä ryyppyyn ja tosiaan pestä vedessä. Monta kertaa kuukaudessa.

Vinkki! Käytä huuhteluaineena etikkaa, poistaa myös epämiellyttäviä hajuja. Laitan itse lorauksen (alle desin) etikkaa huuhteluainelokeroon ja jos pyykki tuoksahtaa pesun jälkeen etikalta, se tuoksu kyllä haihtuu pyykin kuivumisen myötä ja lopputuloksena on raikkaan tuoksuiset, pehmeät pyykit.


3. Sopivasti värejä


Kun valkoinen kyllästyttää, tekee mieli ahmia värejä. Värit on hyvä juttu, mutta jos värejä on liikaa, siitä voi henkinen fengshui kärsiä. Tiedoksi niille, jotka ihmettelee, miksi joku haluaa valkoisen kodin, niin minäpä kerron. Lapsiperheen kodissa vallitsee ajoittain kaaos. Vaikka ei haluaisi, vaikka vastustaisi kaaosta ja vaikka tekisi kaikkensa, se kaaos valtaa koko kodin. Ei jatkuvasti mutta joskus. Kaaos näyttää lähes taiteelta valkoista kotia vasten, jos oikein siristää silmiä ja himmentää valoja. Jos olohuone näyttää värien sekamelskalta ja täyttyy kaaoksesta, tuntuu että seinät kaatuu päälle.

Joku sanoo, että valkoinen ei ole lapsiperheen väri, koska mietippä, kun tenava juoksuttaa mustaa tussia valkoisella sohvalla. No voin lohduttaa: yhtä kivalta se näyttää harmaassa ja ruskeassakin. Älä pelkää valkoista! Sitä paitsi valkoisen voi pestä kaikenlaisilla valkaisuaineilla, eikä tarvitse pelätä värien haalistumista.

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta minun maailmaani on alkanut puskemaan värit. Olen haaveillut punaisesta Ektorpista ja mustista verhoista, joissa olisi punaista ja vihreää. Ostin vihreät koristetyynyt sohvalle antamaan suuntaa, tykkäisinkö vihreästä vai en ja kyllä tykkään. Nyt tuo värikäs Rosenrips-kangas on ehdolla verhokankaaksi. Minusta tuo kuvio olisi ehdottomasti kaaoksen kestävä! "Not too much", niinkuin lontooksi on tapana sanoa. Siis etenkin jos himmentää valoja. Tai sammuttaa ne kokonaan. No siis se toimii vaan talvikaan, eli elokuusta huhtikuuhun. Tai sitten vaan poistuu huoneesta ja sulkee oven perässään. Kaaos kunnossa!


4. Hyvä yleisvalo



Olen suosinut yleisvalaisimena valkoisia paperivarjostimia, mutta arvaa vaan kun välillä villit keppihevoset laukkaavat pitkin olohuonetta, että mitä toiselle valaisimelle kävi? Siinä ammottaa nyt keppihevosen mentävä reikä. Hup-sis!


Yleisvaloa tarvitaan, että lapset näkee leikkiä, piirtää ja askarrella - vaikka siinä sohvalla. Tai suositeltavaa on toki tehdä glitterliimaukset pöydän ääressä. Mutta tiedättehän lapset: luovuus iskee missä tahansa ja sen pitää antaa tulla, ettei se mene ohi. Vaikka joskus se ohimeno olisi suotavaakin. Yleisvaloa tarvitaan myös siivoamiseen. Ja Lego-ukkojen osien etsintään lattialta. Ja hyllyn alta. No siinä tarvitaankin jo ihan fikkaria.

Suosittelen lapsiperheen olohuoneeseen siis katon kanssa samansuuntaisia litteähköjä kattovaloja, ellette asu kartanossa jossa huonekorkeus on monta metriä, koska noihin ei yllä villeimmätkään kepparit! Toki kymmenmetrisessä kattokorkeudessa on se riskinsä, että salin käyttötarkoituksessa erehdytään, kun on vaan pakko kokeilla osuuko pallo kattoon jos oikein kovaa heittää! Valitsin kolme suosikkia Nettilamppu.fi-sivustolta, koska tässä täytyy itsekin vaihtaa uudet lamput ainakin olohuoneeseen. Oma suosikkini on tuo keskimmäinen Ilada (ylin on Elaina, alin on Marlon). Tulee vähän pallovalosarja-fiilis, eikö?


5. Pienet yksityiskohdat jotka miellyttää SINUA ITSEÄSI


Vaikka lapsiperheen kodin sisustuksen pitää olla simppeli, kestävä ja vesipestävä, niin hei kamoon, sinähän sen asumisen oikeasti maksat. Kyllä rahoille pitää saada vähän vastinettakin, eli kyllä siellä lapsiperheen kestävässä kodissa pitää olla itseäkin miellyttäviä yksityiskohtia. Perinnöksi saadut, mittaamattoman arvokkaat vaasit jättäisin vielä ehkä jemmaan, jos kotoa löytyy riehakkaita lapsia, mutta mitä muuta ne pienet ihanat yksityiskohdat voisi olla?

Minulle ne ihanat yksityiskohdat olivat pitkään nuo yksinkertaisen kauniit paperivalaisimet, liilan ja harmaan sävyissä loistavat pallovalot ("serkku Paulin pallot") ja messulöytönä hankittu valokirjaintaulu, jonka tekstit on kuin twiitit: sisältö pitää saada mahdutettua ihan vaan muutamaan merkkiin ja tällaiselle kilometrikirjoittajalle se voi olla aika haastavaa mutta onpa tullut opeteltua tiivistämisen jalo taito. Sen lisäksi meillä on vaihtelevasti kukkia, kynttilöitä, erilaisia asetelmia, joita lapset sitten tuunaa mieleisekseen, eli kynttiläasetelman (led-kynttilät) väliin tulee kasa Lego-ukkoja tai tusseja, miksei myös sukat voi laittaa sinne talteen (huoh!). 

Lamppuaiheesta inspiroituneena mietin, että jos on oikein riehakkaat tenavat, niinkuin meillä, voisiko se silmää miellyttävä yksityiskohta olla vaikka sitten se valaisin? Se kun on ylhäällä katossa, lapset ei yllä sinne mitenkään joten se ei ihan ensimmäisenä ole rikki tai vuorattu sukilla. Mitäpä sanot vaikkapa kuvassa alinna olevasta Emin-lampusta (ylin on Gerbera, keskimmäinen Quinn), mikä on ihan kuin väärinpäin ja suojattu metallikehikolla. Onnea vaan pienet himakoripalloilijat, ei mene pallo sisään vaikka kuinka yrittäisitte ;)






ps. Nettilamppu.fi:ssä on nyt kesäale ja tuotteita jopa -70%. Tutustu tarjoushintaisiin sisä- ja ulkovalaisimiin tästä. Tarjonta on oikeasti huikea, kannattaa kurkistaa!

pps. laita myös seurantaan mun Insta-tili SARON BLOGI, jos haluat tietää, uskallanko vaihtaa sohvan ja verhojen väriä tai miten meidän lamppuasia tulee ratkeamaan... Minäkin haluan tietää, hehe, mutta se vaatii pitkää harkintaa, monta kupillista järkeilykahvia, ehkä uuden maton ja... ;)

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Kuva-arvoitus ja mites noi lasten kengät?

Nyt seuraa kuva-arvoitus.


Kuva on otettu paikallisessa megamarketissa ja kengät ovat samaa mallia. Ylempi tennari on uusi, vain jalkaan sovitettu, mutta mitä alemmalle tennarille on tapahtunut?

Ei, se ei ole majaillut puolta vuotta roskasiilossa ja jäänyt työkoneen jyräämäksi. Niin ja sitähän te ette tästä kuvasta edes näe, että sen pohjassa on vielä reikä. Juuri sellainen, mikä näyttää nuppineulanpään kokoiselta, mutta todellisuudessa sinne mahtuu puoli kuutiota hiekkaa. Toinen puolikuutiota hiekkaa menee kengän suusta sisään. Ehkä se selittää sen, miksi meidän eteinen näyttää etelän hiekkarannoilta: hiekkoineen ja tungoksineen.

Tuo alempi kenkä on ollut erään nimeltämainitsemattoman 7-vuotiaan pojan jalassa noin kuukauden verran, hieman ehkä alle. Tämä jotenkin jaksaa yllättää joka kerta, kun itse hiihtää samoilla tennareilla parikin vuotta, koska ketarat ei onneksi enää kasva, niin lapsilla kengät kestää ehjnä korkeintaan kaksi viikkoa, mikäli lapset eivät laita niitä jalkaan kertaakaan sinä aikana. Muuten ei kestä. 

On suorastaan perinteistä tai vähintäänkin pakollista, että ensimmäisellä käyttökerralla kengät saadaan jo ihan katu-uskottavan näköisiksi. Toinen lapsi aikoinaan vahvisti tätä kiipeämällä tuliterillä tennareilla puuhun. Puu oli vielä hopeapaju, jonka runko ei ehkä ole se sileistä siloisin. Lapsia pienet tai vähän suuremmatkaan reiät kengissä ei tunnu haittaavan, mutta äitinä joskus ottaa pannuun, että lapset kulkee niin resuisina. Mutta mitä olen kentältä kuullut terveisiä, emme suinkaan ole ainuita. Siispä voi pyyhkiä mielestä ne ajatukset pois, että muut pitäisivät minua kelvottomana äitinä, joka ei viitsi edes ehjiä kenkiä lapselleen ostaa.

Facebookissa kerroinkin julkisesti kavereilleni, että siihen on syynsä, miksi en osta lapsilleni kalliita merkkitennareita. Syy on tässä. Tai siis tossa kuvassa. En ole saanut mitään kenkiä, en edes termokumppareita pysymään ehjänä kuukautta pidempään. Ehkä lapsillani voisi olla ura tiedossa esimerkiksi kenkien kestävyyden testaajana. Myös eräät suomalaiset talvikengät meni ennätysajassa rikki ja ilmeisesti tapaus vaikutti niin mahdottomalta, kun kenkävalmistaja ei vastannut tekemääni kyselyyn mitään, että miten sellainen vika on mahdollinen, että pohja kastuu sisältä. Jännä.

Miten tämä homma nyt oikein mahtaa olla? Sanotaan, että köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa. Tarkoittaa sitä, että kun ostaa kympin tennarit, niitä saa olla koko ajan ostamassa uusia. Mutta kun investoi kerralla kahdeksankymppiä, ne kestää sitten hyvin ja pitkään. Mutta päteekö tuo logiikka lasten varusteisiin? Toppahaalareista ainakin tiedän, että monet markettihaalarit pesee mennen tullen kalleimmat merkkihaalarit kestävyydessä ja huollettavuudessa. Entäs kengät?

Onko teilläkin tuttu ilmiö, että lasten kengät kestää käytössä kuukauden, maksimissaan kaksi? Kuinka monet tennarit tai talvikengät joudutte kauden aikana hankkimaan? Entä jos kengät ei kestä, oletko vaan todennut lapsen olevan erityisen toimelias tai oletko vaatinut myyjältä uusia kenkiä? Vai oletko ohuesti harkinnut lapsen luovuttamista kyseiselle kenkävalmistajalle kesätöihin testaamaan onko uusista materiaaleista mihinkään?

-joka haluaisi kesätöihin puutarhasohvakalusteiden koeplöjöttäjäksi




maanantai 18. kesäkuuta 2018

Vanhempi, miltä tuntuu viettää juhlapyhät töissä?

Tällä viikolla vietetään juhannusta. Ihanaa - kolme päivää pelkkää vapaata, vai onko sittenkään?

Suomihan ei ole sidottu toimistotyöaikoihin 8-16 vaan tiettyjen palveluiden pitää pelata 24/7, kuten esimerkiksi sairaanhoidon, poliisien, taksien ja nykyisin myös monet kaupat palvelevat yötä päivää. Noin muutaman ammattiryhmän mainitakseni.

Sillä aikaa, kun muu Suomi juhlii tai viettää vapaata, sinä saatat vetää ensihoitajan kamppeet niskaan ja lähdetkin töihin. Vanhempi, miltä tuntuu viettää juhlapyhät töissä?


Säännöllisesti juhlapyhien, etenkin joulun alla some täytyy surkuttelevista viesteistä, joissa harmitellaan, "miksi kauppojenkin pitää olla aina auki"? Jotkut ovat taantuneet ajalle, jolloin riitti, että kaupat olivat auki 10-18, arkisin siis. Lauantaisin vielä lyhyemmän pätkän ja sunnuntaina sekä pyhinä visusti kiinni. Heitä tuntuu surettavan kovasti, että työntekijät eivät saa olla perheidensä kanssa vaan pitää mennä töihin. "Kuka sinne kauppaankaan silloin haluaa mennä?" No esimerkiksi ne vuorotyöläiset. Tai arjen muuten näännyttämät perheet, kuten meikäläiset, jotka vaan yksinkertaisesti nauttivat siitä, kun pyhänä saa mennä kauppaan, ilman että alla on 10h työpäivä, ruuhka, nälkä ja väsy. Toiset unelmoi basehypyistä. Toiset rauhallisista ruokakauppareissuista. Ei siinä ole mitään väärää, hehe.

Mutta nyt haluaisinkin kuulla työntekijöiden, niiden äitien ja isien ajatuksia. Miltä tuntuu olla juhlapyhänä töissä? Miksi olet silloin töissä? Rahan takia? Oletko itse voinut vaikuttaa työvuoroosi vai onko sinulla silkka velvollisuus mennä?

Koetko iloa vai surua siitä, että juhlapyhänä et olekaan perheesi kanssa? Vai onko se tosiasia, johon on tottunut jo?

Onko se edes kaikkien perheiden tahtotila, että juhlapyhät ollaan yhdessä?

Missä sinun lapsesi on juhlapyhänä, kun sinä olet töissä? Kotona toisen vanhemman kanssa? Päiväkodissa? Miltä sinusta tuntuu jättää lapsi hoitoon juhannuksena tai jouluaattona?



keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Asiantuntijalasten joukkopako päiväkodista

Pienet lapset pakenivat viime viikolla oikein joukolla päiväkodista. Mistä tämä kertoo? Ehkä huonoista hoitajista tai tylsästä päiväkotielämästä?






Uusi varhaiskasvatuslaki nostatti suomalaisten hiuksia pystyyn kuluneena keväänä sillä, että sen esiintuoma moniammatillinen osaaminen jäi lähinnä jalkoihin, kun esille nousivat ihan muut painopisteet. Kuulosti siltä, että lastenhoitajia tullaan jatkossa pahasti aliarvostamaan ja lastentarhanopettajan pätevyyden itselleen hankkineet sosionomit pelkäsivät työpaikkojensa puolesta, koska uusi varhaiskasvatuslaki nosti jalustalle yliopistokoulutuksen saaneet lastentarhanopettajat.


Kuunneltiinko varhaiskasvatuslakia turistaessa lapsia?

Se on ihan totta, että aika pitkälle on tultu niistä ajoista, kun itse olin lapsi. Puhutaan siis ajasta hieman sen jälkeen, kun viimeiset dinosaurukset katosivat maapallolta. Tai että kun mehua myytiin vielä niissä pyramidin mallisissa mehutetroissa. Maailma on muuttunut kaikenlaisten digiloikkien myötä, mutta onko lasten perustarpeet muuttuneet yhtä rajusti? Ymmärtääkseni lapset tarvitsevat edelleen syliä, halia, lohdutusta. He tarvitsevat aikuista ohjaamaan päivän kulkua, mahan täyteen ruokaa, päiväunet ja viimeisimpänä ja varmaan tärkeimpänä: jokainen lapsi haluaa tulla kuulluksi.

Niinpä ihmettelenkin, että kun uutta varhaiskasvatuslakia turistettiin kasaan, kuunneltiinko näitä oman alansa varsinaisia asiantuntijoita laisinkaan? En nyt puhu lto:sta enkä elto:sta enkä hoitajista. Vaan lapsista!


Mitä uudesta varhaiskasvatuslaista jää edelleen puuttumaan?

Tällä viikolla lehdissä uutisoitiin siitä hirvittävästä tapauksesta, kun helsinkiläisestä päiväkodista lähti omille teilleen kuusi 2-4 vuotiasta lasta. Kukaan ei huomannut lasten puuttumista, ennen kuin yksi hoitajista lähti kotiin ja bongasi leikkipuistosta tutun possen. Jutulla oli loppu hyvin, mutta onko kaikki hyvin?

Varhaiskasvatuslaki ei kerta kaikkiaan voi onnistua, vaikka päiväkotiryhmiin lisättäisiin millaisia moniammatillisia osaajia tahansa. Vaikka siellä olisi lastentarhanopettajan lisäksi armeijan komentaja, tarvitaan arkeen kuitenkin niitä ihan konkreettisia tekijöitä:

käsipareja pukemaan kurahousuja, pyyhkimään pyllyjä, auttamaan askarteluissa, ottamaan syliin kun harmittaa

sekä

silmäpareja vahtimaan, kun pienet elohiiret kirmaavat joka suuntaan. Suomalaisiin lapsiin on jo äidinmaidossa istutettu ulkoilutarve, joten ei puhettakaan, että lapset voisivat nyhjöttää sisätiloissa aamusta iltaan vaan ulkoilu on lähes jokaisen lapsen perustarve ja siihen tarpeeseen päiväkodin on vastattava. Se onkin yksi päivähoidon heikoimmista lenkeistä, jos lauma lapsia laitetaan ulos kahden hoitajan turvin ja kyllähän sen tietää: ulkoillessa rapa roiskuu ja kakka - ellei lennä, se turahtaa vaippaan ja silloin täytyy mennä pyllypyykille, jolloin pahimmassa tapauksessa tilapäisesti resursoinnit ylittäneessä lapsitilanteessa joku aikuinen jää yksin, no ei ihan varsinaisesti, vaan kymmenen naperon kanssa ulos. Eikä se auta, vaikka ulkona olisi kaksi tai kolme hoitajaa vs. iso lauma vilkkaita lapsia. Ryhmäkoot, kröhöm.


On investoitava lisää fyrkkaa maailman tärkeimpiin ihmisiin. Ketä ne on?

Varhaiskasvatuslakia siis pitäisi muuttaa niin, että päiväkotiryhmiin saadaan lisää tekijöitä. Siksi me olemme äänestäneet päättäjät valtaan (kansanedustajat, ministerit, kuntapäättäjät), että heidän tehtävä on keksiä miten priorisoidaan, että saadaan lisää fyrkkaa investoitavaksi maailman tärkeimpiin ihmisiin. Koska jos noita lapsia ei olisi, ei veroeuroja kilahtelisi tulevaisuudessa kassaan. Perheet tekee kyllä lapsia ihan muista, kuin verotuksellisista syistä. Vai oletko sinä budjetoinut asiaa niin, että sinun lapsesi maksaa veroina sinun eläkkeesi? Ai olet. No eipä siinä. Hyvä juttu, jatkakaa.


Minunkin lapseni on hukattu. Herääkö päättäjät vihdoin miettimään resursointeja?

Kun kuuden pikkunassikan lauma lähti omille teilleen, keskustelun tasohan lähti välittömästi väärille raiteille: huonot hoitajat, mitäs eivät vahtineet. Montako hoitajaa oli, mitä ne tekivät, mikseivät huomanneet, taasko ne seisoi ringissä juttelemassa keskenään - ja mitä näitä nyt oli? Kyllä suomalaiseen keskustelun tasoon voi aina luottaa, tattis vaan ;) Nyt olisi kuitenkin syytä heristää sormea ohi hoitajien, opettajien ja suoraan kohti päättäjiä. Kuinka monta vastaavaa tapausta tarvitaan, että resursoinnit saadaan kohdalleen?

Tragikoomiseksi tilanteen tekee juuri tämä: kun valvonta ei ole kohdallaan ja oli vähän tylsää, päätti naperot piristää päivää menemällä katsomaan laivoja. Kekselistä! Mutta kiitos lapset, ehkä teidän ääntä ja tarpeita nimenomaan nyt kuullaan.

Mitenkään en siis vähättele tapahtunutta, kauhea juttu, mutta tunnen syvää helpotusta, että lapsille ei käynyt kuinkaan, vaikka omista lapsista ei ollutkaan kyse. Toisaalta sydämeni on syrjällään niiden kyseisten lasten perheiden suuntaan - kuinka sitä uskaltaisi enää jättää lapsensa samaan paikkaan uudelleenhukattavaksiko? Täydet sympatiani myös päiväkodille. Ei ole huonoja hoitajia, on vaan rajalliset resurssit.

On minunkin lapsi hukattu, pariin otteeseen, tosin se tapahtui vasta koulussa. Se on kyllä ihan toinen juttu. Päiväkodilla jouduttiin kyllä kerran turvautumaan ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin, kun naperot, omani mukaan lukien, siinä notkuivat päiväkodin aidalla rennosti, mennessäni omiani poimimaan kotiin ja ääneen suunnittelivat reittiä, että mistä pitää lähteä ja minne sitten kuljetaan ja mistä kohtaa käännytään, jos mennään Robin-kaverin kotiin noin niinku ihan itsenäisesti. Muuten hyvä, mutta Robinin kodin sijainnin varmuudella tietäen, naperoiden alkukartoitus oli mennyt nurin ja ilmansuunnat oli lähtökohtaisestikin ihan väärät. Toisekseen lavertelin heti hoitajille ja karkumatkalaisten suunnitelmilta leikattiin siivet asap. On kyllä sangen näppäriä ne avaruuteen asti loistavat huomioliivit, joita pidettiinkin sitten muutamana päivänä jokaikisessä ulkoilussa. Mutta olisihan se ihmisresurssi kivampi kuin huomioliivi.

**

Tsemppiä teille, lasten kanssa työskentelevät!




perjantai 8. kesäkuuta 2018

Lintsi goals

Linnanmäki kuuluu varmaan jokaisen etelä-suomalaisen kesään, mutta mitäs jos kieppuminen pään ylösalaisin hötkyttävissä vekottimissa ei kiinnosta? Allekirjoittaneen Lintsi-putken päässä on valoa! Mitkä on meidän perheen aikuisten Lintsi goals? ;)

Olen käynyt Lintsillä ihan nappulasta saakka. Nuorena meno oli ihan estotonta, ei ollut keksittykään niin hirveää vetkutinta, etteikö sinne olisi voinut mennä. Iän myötä jopa fillarilla ison mäen alasajosta on tullut seikkailu, joten voi olla sanomattakin selvää, että pään ylösalaisin vispaavat mötikät saa kyllä minun tukkani pystyyn, mutta kauhusta. Yksi aikuisuuden mukanaan tuomista hienoimmista oivalluksista on ollut se, kun on oppinut sanomaan erilaisille asioille 'ei' ja onneksi osaan käyttää sitä sangen estottomasti.

Ongelma onkin sitten siinä, kun omat lapset haluavat kaikkiin lähes raajat irrottaviin kieputtimiin. Mitä tehdä? Alamittaiset eivät pääse moniin laitteisiin itsekseen, vaan turvaohjeet vaativat 15-vuotiaan huoltajan mukaan. Meillä ei ole ainuttakaan sopivaa sukulaistenavaa, jonka olisi voinut pestata rannekkeen hinnalla mukaan vekottimiin joten kyllä tässä on pitkää tikkua kotona vedetty, että kumpi menee, kenen kanssa ja minne. Minulla on käynyt hyvä munkki: lapsilla on taas "isikausi" menossa, joten iskä kelpaa vaan, joten minun tehtäväksi on jäänyt kassitelineenä oleminen sekä lällyissä laitteissa kiertäminen. Kuten vuoristoradassa. Mikä minusta ei ole suinkaan lälly vaan legendaarinen kaikkine hirvittävine nitinöineen ja natinoineen.






Viime sunnuntain Lintsi-päivä saikin sangen pöllämystyttävän käänteen, kun tajusin, että 140 senttisethän pääsevät laitteisiin ilman huoltajaa ja nämä 10-vuotiaathan ovat puhtaasti 140 senttiä ja sen yli! Niinpä ei muuta kun järkkäämään likalle kaveri mukaan ja menoksi!

Tästä pääsemmekin siihen, mikä tässä on jo parin vuoden ajan ollut meidän perheen aikuisten "Lintsi goals", eli tavoitteena jokavuotisessa (kyllä, sinne mennään joka vuosi jos vaan kynnelle kyetään) Linnanmäkireissussa:

Ensimmäinen tavoite: lapset voi juosta keskenään laitteissa. En jää kaipaamaan Viikinki-laivan aiheuttamia pahoinvointikohtauksia, mikä syntyy siitä kun laitteessa ravataan tyhjällä vatsalla monta kertaa peräkkäin...

Toinen tavoite: sillä aikaa, kun tenavat juoksee vekottimesta toiseen, voisi itse istahtaa ravintolaan nauttimaan paikallisesta menyystä, ilman että tarvitsee arpoa missä kohtaa se olisi järkevä syödä, ettei se gourmet puske samaa reittiä ylös, mitä on mennyt alas. Sitä en tiedä, onko Lintsin ravintolatarjonnassa muuta kuin hampparia, koska en ole koskaan ehtinyt tutustua menyihin. Skumppaa sieltä ainakin saa, huomasin kun hain heikotusta potevalle seitsemänvuotiaalle ensiapuranskalaisia. Sekin toki käy.

Sitten tajusin: 7-vuotiaamme on parin vuoden päästä tarvittavat 140 senttiä. Silloin olemme Lintsi-tavoitteessa ja lapset pääsevät kaikkiin laitteisiin ilman meidän valvovaa silmää. Oh yes! Putken päässä on siis valoa! Tosin tässä yhtälössä ei ole huomioitu sitä muuttujaa, että jos isompi teini ilmoittaa silloin, ettei todellakaan liiku pikkuveljensä kanssa julkisella paikalla. Sitten palataan taas kasvatusperusteisiin: lahjonta ja mitä näitä nyt oli... ;)

Insta storyissä kerroinkin sunnuntaina (seuraa minusta Instagramissa - SARON BLOGI), että olemme Lintsillä viettämässä vuoden hauskinta päivää. Ja kyllä se sellainen oli. Sää oli täydellinen aurinkoineen ja helteineen, kaikki meidän jengin lapset käyttäytyivät erittäin hyvin: ei draamaitkuja, ei karkaamisia ja noudattivat kaikkia turvallisuusohjeita.

Elämä lasten kanssa on yhtä tunteiden vuoristorataa: joskus lapset vie hermot juurineen päivineen, onneksi sekaan mahtuu myös näitä pakahduttavan onnellisia hetkiä jolloin sitä vaan jää kellumaan onnentunteeseen ja niitä lämpimiä läikähdyksiä muistellaan vielä pitkään.

**

Hyviä huvipuistopäiviä teille kaikille!
ps. Possujuna-ikäisten vanhemmat, te pääsette vielä helpolla.
Odottakaapa kun mittariin tulee 120 senttiä hurjaa villiyttä! ;)



torstai 31. toukokuuta 2018

Ostaisitko sinä alkoholia alaikäiselle?

Koulujen päättäjäisviikonloppuna viina virtaa. Myös jotkut alaikäiset juo. Ostatko sinä alkoholia alaikäiselle? Tai annatko nuoresi maistella kotona valvotuissa olosuhteissa?

Koulujen päättäjäisviikonloppu on aivan käsillä. Se tarkoittaa Suvivirren lisäksi päähän painettuja valkolakkeja, iloista naurua, herkullista kakkua (ne ei ole juhlat eikä mitkään jossei ole kakkua!) ja ehkä myös vähän sihisevää kuplajuomaa skumppalasissa. Viinahan on tunnetusti wiisasten juoma ja ilmeisesti juuri siksi monet opinahjoistaan valmistuneet tuntuvat sitä kulauttavan kurkustaan. Mutta kun ottaa pään pois pensaasta, huomaa, että myös jotkut alaikäiset juo.


Kyllä minä ostan kaljat lapsilleni!

Myös minä olen juonut ensimmäiset limuviinat alaikäisenä. En muista kuka ne hankki, mutta vanhemmille siitä ei kerrottu mitään. Viinaksien hankkiminen alaikäisenä oli yllättävän hankalaa, kun piti löytää luotettava hakija, joka ei vaan häipyisi rahojen kanssa mutta toisaalta ei ilmiantaisi meitä. Jostain niitä hakijoita aina löytyi, kunnes alettiin ostaa itse. Ilman papereita, silloisesta lähikaupasta.

Silloin päätin, että kunhan joskus omat lapseni tulevat siihen ikään, niin kyllä minä ostan ne kaljat ja siiderit heille, ettei tarvitse tukeutua petollisiin hakijoihin. Minusta olisi paljon turvallisempaa, kun tiedän itse mitä lapset juo, missä paikassa ja missä seurassa. Siinä iässähän tietää ja osaa kaiken. Vaan kuinkas kävikään.

Pixabay

No sitten tapahtui elämä. Vuodet vierivät ja minusta tuli kahden lapsen mutsi. Esikoinen teki minusta äidin ja kuopus teki minusta aikuisen. Nähdessäni nuorehkon näköistä jengiä päättäjäisviikonloppuna kaupungilla tillin tallin, tulin pohtineeksi niitä omia alaikäisenä nautittuja kosteita iltoja, kun darra kesti pari päivää ja tehtiin kaikkea hauskaa - mikä ei kyllä ehkä näin jälkikäteen ajateltuna ollut kovinkaan viisasta.

Nyt kun ajattelen näitä nuoruuden viisauksiani, ettäkö alkoholia alaikäisille? No ei todellakaan! Pieni hetki, säädän kukkahattuani ja kerron sitten lisää.


Aikuinen, sinä olet vastuussa nuorista!

Joku varmaan ajattelee, että yksi-kaksi pulloa sinne tänne, so what? Sinä et ole vastuussa vain siitä yhdestä olutpullosta, jonka olet ostanut. Se voi päätyäkin ihan jonkun muun nuoren huulille, kuin oman nuoresi. Se voi päätyä vaikka lääkekuurin aloittaneelle nuorelle, joka ei ymmärrä, että alkoholi ja lääkkeet eivät sovi yhteen. Tai se voi päätyä diabeetikkonuoren kurkkuun, joka voi saada insuliinishokin eikä voikaan humalatilassa huolehtia itsestään. Sinun nuoresi voi kumota sen olutpullon kurkkuunsa ja jos hänelle sattuu jotain, se on sinun syytäsi.


Alkoholinkäytön aakkoset opitaan jo kotona

Monet tuntuu perustelevan alaikäiselle alkoholin ostamista sillä, että nuori oppii alkoholikulttuurin jo kotoa ja että alkoholin käyttö pitäisi jotenkin taktisesti normalisoida.

Njoo, ei se kodin esimerkki aina ole kiveen nakutettu: ei kaikista alkkisten lapsista tule alkkiksia. Eikä kaikista kohtuukäyttäjien lapsista tule alkoholin käyttäjiä. Pelkkiä hyviä uutisia teille lapseni: minä en tule olemaan teidän viinatrokari koskaan.


Saako maistaa?

Pitäisikö alaikäisen saada kuitenkin maistaa alkoholia kotona valvotuissa olosuhteissa? Viiniä ruualla, skumppaa juhlissa? Voiko se toimia karkotteena tai houkuttimena? Voiko yksi hörppy johdatella pahoille teille? Juoko joku ensikännit kotona äidin ja iskän silmien alla? Olipa niin tai näin, alkoholia alaikäiselle tarjoileva on juuri sillä hetkellä siirrättänyt itsensä rikoslain piiriin, sinne rajan pahemmalle puolelle.


Anna humalaisen nuoren tulla kotiin

Kaikki aikuiset eivät ole yhtä ajattelevaisia, kuin sinä tai minä. On edelleen niitä, jotka ostavat nuorille alkoholia. Ja ne nuoret juo, joille se maistuu

-Anna nuoren tulla kotiin, olipa hän missä kondiksessa tahansa.
Se, että nuori tuli kotiin humalassa ei ehkä ole huonoin vaihtoehto. Mietippä jos nuori ei olisi tullut ollenkaan kotiin.

-Älä ripitä, keskustele, mutta vasta myöhemmin
Humalassa kotiin tulevaa ei kuitenkaan kannata ripittää, vaikka mieli tekisi, koska se menee ihan harakoille. Tarjoa nuorelle aamulla (alkotonta) juotavaa ja särkylääkettä. Keskustelkaa seuraavana päivänä vasta selviytymisprosessin loppupuolella, että miten meni noin niinkuin omasta mielestä. Ripittäminen ei luultavasti tehoa edelleenkään.

-Kerro, että sinä olet tärkeä
On tärkeää kertoa, että nuori on rakas vaikka mopo saattoikin lähteä hieman lapasesta. Ja hei, virheistähän me kaikki ollaan opittu. Muistat varmaan omat nuoruuden aikaiset seikkailusi?

-Jatkokeskustelu
Se, että nuori on juonut itsensä humalaan alaikäisenä on kuitenkin vakava asia. Rakastaminen on myös rajojen asettamista. Siksi teidän täytyy miettiä myös jatkokeskustelu. Miten jatkossa humalahakuiset juopottelut voidaan estää? Mitä ongelmia humalasta voi seurata? Nuoren aikuisen näköinen ihmisenalku ei vielä voi mitenkään hahmottaa, millaisia seurauksia humaltumisella voi esimerkiksi olla: psyykkisesti (jäädä koukkuun), fyysisesti (joutua rikoksen uhriksi), taloudellisesti (kaikki massit palaa). Koita välttää paasaamista. Tämä oli siis huomio minulle itselleni, hehe.

Alkoholin myyminen ja välittäminen alaikäiselle on kielletty. Älä osta alaikäiselle alkoholia. Kiitos!


**

Hauskaa päättäjäisviikonloppua kaikille!



maanantai 28. toukokuuta 2018

Parisuhde paussilla ja kesälomat eri aikaan

Kesäloma on ihana asia, mutta monissa perheissä se vaan on fakta, että koululaisilla on monta lomaviikkoa enemmän kuin vanhemmilla. Meidän perheen ratkaisu oli se, että me emme ole miehen kanssa lomalla yhtään päivää samaan aikaan.

On tullut todistettua, että minä en ole ehkä sittenkään juroin tuppisuumuija mitä Suomesta löytyy, sen verran monta kertaa olen saanut kuulla, että "voi miten kamalaa, eikö teillä ole miehen kanssa yhtään kesälomaa samaan aikaan?"

No ei ole ei. Koska lapset. Ja etenkin koska työt.

Olemme hirveän etuoikeutettuja siinä mielessä, että tänä vuonna joudumme lomailemaan eri aikaan. Monen työttömyys- ja opiskeluvuoden jälkeen tämä on ensimmäinen kesä jolloin on ylipäänsä lomaa, joten emme todellakaan valita.




Lomaviikkomatematiikkaa

Tässäpä teille mielenkiintoinen yhtälö:

Omat lomaviikot: 5 viikkoa lomaa/vuosi.
Lasten lomat: Kesäloma 10 viikkoa + syysloma 1 viikko + joululoma 2 viikkoa + talviloma 1 viikko = 14 viikkoa lomaa/vuosi.

Eli viidestä lomaviikosta pitäisi saada venytettyä 14 lomaviikkoa. Mä kyllä kerron teillekin heti, kun löydän tähän helpon ratkaisun! Mutta älä sitä odotellessa pidätä hengitystäsi...

Tänä kesänä mies lomailee lasten kanssa 3 viikkoa, minä 3 viikkoa. Kesäloman 10 lomaviikosta meillä on siis jo 6 viikkoa katettu, vain 4 viikkoa vaatii hieman säätämistä. (Minulle jää siis vielä 2 lomaviikkoa joista täytyy taikoa 4 viikkoa lasten hoitamiseksi syksy-talvi-kevät.)


Voiko lapset jättää yksin ja mitä vaihtoehtoja on?

Lapset ovat nyt iältään hurmaavat 10 vuotta ja nerokkaat 7 vuotta. Kumpikin luulee olevansa kovin iso eikä tarvitse ketään aikuista päsmäröimään eikä he kaipaa varsinkaan mitään tyhmiä sääntöjä, mutta faktahan on se, että kumpikin tarvitsee kumpaakin: aikuista muistuttamaan niistä tyhmistä säännöistä. Kuten että kädet pestään vessareissun jälkeen saippualla eikä holautus ilmassa pään yläpuolella riitä tai että hiekkaisilla kengillä ei kävellä sisällä. Ja että jätskiä ei lasketa ruuaksi vaikka se onkin melkein vihannesta. Joten yksin tai edes kaksin niitä ei voi jättää.

Jokakesäinen ilmiö on myös se, että lasten kaverit katoavat kesälomien alkaessa kuin pieru saharaan. On ulkomaanreissua, on lomaviikkoja maatilalla, on leirejä, kylpylöitä ja vaelluksia mitä kauneimmissa luontokohteissa. 10 viikon jälkeen kuulkaa ei piirustuspaperi meinaa riittää, kun ope pyytää piirtämään ”mitä teit kesälomalla?”. Joten se, että lykkäisin lapset kavereille niinä lomapäivinä, kun meillä ei ole hoitamismahkuja, ei onnistu.

Kesälomaleirit ja leikkipuistojen kesätoiminta on kyllä hyvä keksintö, jos sellainen sijaitsee turvallisen kulkumatkan päässä niin että lapsi voi mennä sinne ja tulla sieltä itsekseen. Meille jaetuissa leiriesitteissäkin suurin osa leireistä alkaa klo.9 ja päättyy klo.15, jolloin olemme itse töissä. Joten leirit ja leikkipuistot omin nokkineen ei ole nyt vaihtoehto.


Arjen supersankarit, yksinhuoltajat

Yksinhuoltajat on kyllä se ihmisryhmä, jotka ansaitsevat tässä kesälomapalapelissä aivan erityisen kunniamaininnan. En voi välttyä miettimästä, että mitenkäs ne yksinhuoltajat, joilla on lomaa vuodessa 5 viikkoa tai alle sen? Siinä saa olla aika jonglööri, että kaikki pallot pysyy ilmassa niin että lapset, työt ja arki hoituu. Onnea on ne perheet, joissa kumpikin vanhempi sitoutuu ottamaan vastuuta lapsestaan vaikka eroperhe olisikin. Mikä olisi sen kauheampaa, kuin olla omien lastensa kanssa kesällä? No se, että ei olisi, vaikka olisi mahdollisuus.


Parisuhde paussilla

Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa lomat peräkkäin. Emme lomaile samaan aikaan ja se tietysti vaikuttaa joihinkin lomasuunnitelmiin, mutta onhan meillä viikonloput aikaa tehdä koko perheen voimin mitä vaan. Parisuhde on tämän kesän niin sanotusti paussilla. Ennen kuin luulet meidän ottaneen "tauon" tai eronneen, niin EI, vaan anna kun selitän. Miten tästä kohtaa voi jatkaa ilman selityksen makua, hih hih ja voi miesparkaa jos näitä juttuja joutuu lukemaan :D Meillä ei siis ole tiedossa pitkiä kesäjuhlia auringonlaskuun saakka. Ei hotelliöitä eikä irtiottoja arkisesta puurtamisesta. Meidän kesä on arkea, lapsia, grillaamista, töitä vuorotellen lomaillen, nurmikon leikkuuta, lähimatkailua, sulkkista, mölkkyä, fillarointia, uimarannalla käyntiä, eläinpuistoissa vierailua ja ihan vaan olemista. Osaporukalla ja yhdessä perheen kanssa. Ja se on ennen kaikkea mahdollisuus! Eikä me olla niin meno-orientoituneita muutenkaan, joten tämähän passaa meille vallan mainiosti. Jos parisuhde ei kestä elämää, niin kestääkö se sitten mitään? Huh, olen puhunut ;)

**

Onko teillä samanlaisia lomamatikkaongelmia vai
oletko sinä se onnekas joka lomailee koko kesän?



perjantai 25. toukokuuta 2018

Kuuntele PODCAST jo tänään!

Ensimmäiset podcastit tehtiin ja kuultiin Suomessa jo vuonna 2005. Älä siis edes yritä väittää, että et olisi kuunnellut yhtäkään podcastia?

Jos juuri ajattelit, että "mitä ihmeen podcasteja?!", niin jatka lukemista...


Haloo, onko podcastilla?
Minä kuuntelin ensimmäiset podcastit tänä vuonna (2018), koska olin luullut, että podcasteja varten pitää olla asennettu joku äppi tai vähintäänkin niitä varten pitää olla joku käyttäjätunnus - aaagh, ei jaksa rekisteröityä! Ennen kaikkea luulin, että niiden sisältöpitoisuus olisi suomi-iskelmää puhemuodossa. Olisittepa nähneet ilmeeni, kun minulle selvisi, että siis ihan tavallisesta älypuhelimesta voi kuunnella muutakin hyvää kuin lempi musiikkia ja että podcastia voi kuunnella sovelluksen kautta joo, mutta myös ihan selaimen välityksellä ilman sen kummempia tunnuksia tai asentamisia. Wohoo!


Mikä on podcast?
Minua briiffattiin jo etukäteen, että se podcast ei ole mikään radio-ohjelma, niin kuin ehkä eräät luulivat. Kaverin puolesta siis tässä kommentoin ;) Vaan se on pikemminkin kuin blogi mutta ääneen kerrottuna. Ja siinä, mai frends, se hienous piileekin! Kun meillä ruuhkismutseilla voi olla tosi kova kiirus, voit napauttaa podcastit rullaamaan ja kuunnella siinä samalla, kun lapset katsoo Pikku Kakkosta ja sinä hämmennät jauhelihakastiketta hellan äärellä. Napit vaan korvaan tai luurit päähän. Kaikki podcastit ei ole tarkoitettu lasten korville, siksi suosittelen kuulokkeita, ellet halua joutua selittämään kiperiä assosiaatioita.


Podcastin kuunteleminen on erityisen suositeltavaa
-puutarhassa omenapuun alla 
hieno juttu jos luet tätä juttua talvella, kannattaa toki kokeilla, vaikkakin minulla on kyllä kesäpuutarhavisio mielessäni tätä kirjoittaessa

-kun on "omaa aikaa"
eli imuroit, ripustat pyykkiä kuivumaan, teet ruokaa - mitä näitä äidin oman ajan viettämistapoja nyt on...

-kun elämä ottaa pattiin
ellet teippaa suupieliä ylöspäin, hyvä podcast tekee sen

-kun iänikuiset huippuhitit tulee korvista
ja kaipaat uutta kuunneltavaa, mutta keskittymiskyky on sarjaa "ruuhkismutsi" eikä pysty suoriutumaan pitkähköstä äänikirjasta, vaikka nekin on kyllä ilmeisen hyviä (nolla äänikirjaa kuunneltuna so far, tämä täytyy ottaa kesälomalla haltuun!)


Podcastin kuunteleminen ei ole suositeltavaa
-ruuhkabussissa
koska todennäköisesti sinuaKIN alkaa naurattaa niin kovaa, ääneen, että muut pitävät sinua aivan hulluna

-lapsia nukuttaessa
koska silloin tyrskähdät nauramaan ja lapsesi pitää sinua hulluna

-autolla ajaessa
koska voi tulla valtava tunnemylläkkä ja pillahdat itkuun kesken kaiken ja kun näkö- tai muu havainnointikyky laskee, se aiheuttaa liikenteen vaarantamista. Eipä ehkä kannata kuunnella pyöräillessäkään siis. Tai veneillessä. Tai lentokonetta ohjatessa. Tai millä ikinä te kuljettekin. Kuumailmapallolla?

-juuri ennen nukkumaanmenoa
koska sitä ei vaan voi jättää kesken, niin oma nukkumaanmenoaika voi podcastista riippuen venyä jopa tunnilla. Siinä piilee sekin vaara, että yksi jakso ei riitä...

Listaa katsellessani on pakko todeta, että olen siis selvästikin kuunnellut puolueellisesti vain sangen naurattavia podcasteja. Seitsemän vuotiastani lainatakseni: "mut mitä välii, haittaakse?" (Jotkut hokemat ovat ikuisia. Valitettavasti!)


Mistä löytyy podcasteja? Vanhempi, aloita näistä!

Mamma rimpuilee-Laura + Maiju Asikainen + Jukka Lariola.

Valeäidin nauhoitukset.

Meillähän on siis koko kesä aikaa podcastoitua siellä omenapuiden katveessa tai parvekkeen lattialle levitetyllä viltillä tai takaterdellä tai mökkilaiturilla! Saron blogi ei ole podcastoitumassa lähiaikoina, Insta storyt saa kelvata toistaiseksi. Löydät minut Instagramista nimellä Saron blogi. Nähdään siellä!

**

Vinkkaa mielenkiintoisista podcasteista kommenttilootaan ja tunnusta jos sinäkin olet vasta löytänyt podcastit lähiaikoina! Vertaistuen voimalla kohti uusia iloja!





tiistai 22. toukokuuta 2018

Kesäaamujen viileä tuorepuuro (sisältää helpon ohjeen)

Unohda lämmin kaurapuuro kuumina kesäaamuina.
Tässä tulee kesäaamujen suosikki: jääkaappikylmä tuorepuuro!
Viileän ihanaa!









NÄIN VALMISTAT TUOREPUURON

Tarvitset
1 dl kaurahiutaleita 
1 dl nestettä (maitoa, soijamaitoa, vettä, piimää tms.)
1 dl täytettä (jugurttia, rahkaa, muussattua banaania tms.)
ja sen lisäksi voit heittää mukaan vaikka lusikallisen hunajaa, rusinoita, marjoja, kaakaojauhetta, siemeniä, pähkinöitä tai mitä ikinä haluatkin.

Sekoita ainekset keskenään, sulje purkki ja laita jääkaappiin yöksi. Aamulla ei tarvitse kuin keittää kahvit, avata puuropurkki ja lusikoida.

Vinkki! Anna lapsesi tehdä itselleen oma tuorepuuro! Tuorepuuron voi myös tehdä aamulla, jolloin se sopii helteisten kesäpäivien välipalaksi.


 Ja kun muutenkin pienten lasten äidit syö kaiken kylmänä,
paitsi jäätelön,
niin tämähän sopii vanhempien aamupalapöytään täydellisesti.
Hih!




perjantai 18. toukokuuta 2018

Etätyöpäivä. Korjaan - Äidin etätyöpäivä.

Minä kuulun siihen jengiin, joka tekee välillä etätyöpäiviä. Insta storyissä (joihin olen todella koukussa) olen joskus kertonutkin, että minusta näyttää niin ihanalta, kun jengi hipsii aamuisin työhuoneelle tai jäävät sitten tekemään etäpäivän kotiin katteineen ja latteineen. Katteilla viittaan siis kissaan, enkä bitumikattoon. Latte on sitten se…no kyllä te tiiätte.

Pixabay

Ihailen niitä etätyöpäiväkuvia, kun tulppaanit kaartuvat suloisesti kahvikupin ylle, kesken etäpäivän ehtii katsoa jakson verran suosikkisarjaa Netflixistä ja lounas tilataan wauhdilla Woltista tai mennään nauttimaan se kylän hipstereisimpään lounastamoon, jonka katosta roikkuu rosoisen teollisia lamppuja. Etäpäivä huipentuu auringonlaskuun kallioilla ja ystävien kanssa kilistettyyn skumppaan.

Kun ystäväni ovat valmiita heittämään pyyhkeen kehään ja ulvovat, että ei heidän kotinsa ole eikä tule koskaan olemaan niin siisti kuin joillain bloggaajilla on (joihin minä en kuulu, kumma juttu!), muistutan heitä, että hei. Ei kenenkään koti jatkuvasti näytä siltä, te ette näe niitä tavararöykkiöitä kameran takaa ja osa kuvista on takuulla otettu siivouspäivänä ja kun ottaa sata kuvaa, niitä voi kivasti vuoden mittaan ripotella. En väitä, etteivätkö he siivoaisi myös vuoden aikana toisenkin kerran, tai käytä siivoojaa. Ja pointtihan on selvä, että kukapa sitä kamakaaosta jaksaisi blogeissa katsellakaan, kun meistä lähes jokaisella on sellainen kotona. Kamakaaos, eli blogitermein ”elämänmakuinen” ja kotitermein ”kodikas”.

Mitenkä kamakaaos liittyy etäpäiviin? No siten, että kun minä olen tällainen vastavirtaan uiva fisu, aion nyt kertoa teille todellisuuden, millaisia joidenkin etäpäivät ovat. Tämä teksti ei voinut otsikoitua etäpäiväksi vaan se on nimenomaan Äidin etätyöpäivä. Isolla koolla!

Etätyöpäivissä kivaa on se, kun saa nukkua pidempään (voi luksusta jos kello soi vasta klo.7!) ja saa nähdä lapset heti aamusta! Toimistoaamuina nimittäin lähtö on niin aikaisin, että lapset jäävät nukkumaan kun minä jo lähden. Etäpäivien suola on se, että ehtii syödä aamiaisen (jota muuten en ehdi) ja juoda kahvin r-a-u-h-a-s-s-a. Paitsi että kun on Äidin etäpäivä, niin eipä muuten ehdi! En tiedä millaisella draivilla aamut sujuvat ilman, että olen päsmäröimässä kotona, mutta etäaamuina ainakaan tenavan tukka ei tahdo harjaantua, hammasharja on tehty betonista eikä sitä jaksa hentosilla käsivarsilla nostaa ja aamupalavaihtoehdotkin tökkii kun "menusta" ei löydy mitään sopivaa. Ehdin hörpätä kylmän kahvin, jos ehdin.

Etätyöpäiviä rytmittää pääsääntöisesti kiire. Aina on kiire tehdä jotakin. Teen kotona mielellään sellaista keskittymistä vaativaa hommaa, koska avokonttori ei ole se paikka, jossa voi keskittyä pitkäjänteisesti. Päätän melkein joka etäpäivä syödä aamiaisen numero 2 (siis että keitän uudet kahvit ja juon ne kuumana ja teen ruisleivän ja syön sen rauhassa eli töitä samalla naputellen) lasten lähdettyä kouluun, mutta usein havahdun puolilta päivin siihen, että on nälkä ja se aamiainen jäi paitsi tekemättä, myös syömättä. Sitten pikaisesti jotakin evästä kitusiin ja takaisin töiden pariin.

En ehdi kuvaamaan kaartuneita tulppaaneja enkä fiilistelemään lempi musiikkini tahdissa. Olen niin ärsyttävän pedantti, että etäpäivinä laitan kännykkään tasan 30min aikaa, kun lounastauko alkaa ja siinä aikaikkunassa täytyy ehtiä tehdä kaikki mitä lounasbreikillä pitää tehdä. Eli skruudata.

Pian siitä koittaakin lasten koulupäivän loppu. Lapset soittaa kotiin koordinaatit, että ovat päässeet koulusta, ovatko tulossa ja kenen kanssa. Puhelin soi ja soittajina lapset ovat vuorotellen. Milloin väitellään siitä voiko kuitenkin mennä kaverille vaikka olisi kokeisiin luettavaa tai voiko kaverit tulla meille vaikka tiedossa on, että allekirjoittaneella on tärkeä etätyöprojekti meneillään. En tiedä miten se on mahdollista, mutta niissä tilanteissa lapset kuulee aina ”ehkä” vaikka sanon ”ei” ja ehkähän tarkoittaa melkein kyllä, siksi on hyvä soittaa ja varmistaa monta kertaa, josko kuitenkin saisi!

Lopulta kun lapset tulevat kotiin, alkaa etätyöläisen päivän loppurutistus. Pitäisi tehdä töitä 100% volyymillä, siinä sivusilmällä tarkistaa matematiikan tehtäviä, kuunnella päivän kuulumiset (koska lapset haluaa kertoa ne heti), olla erotuomari ja välipalakokki ja pitää ajatukset tiiviisti meneillään olevassa työssä. Se jos mikä on oikein kunnon multitaskingia, mutta onneksi siinä me äidit ollaan ihan hitsin hyviä.

Kun lopulta etätyöpäivä päättyy ja olisi aika siirtyä sinne rantakallioille ottamaan selfieitä kavereiden kanssa ja ihailemaan auringonlaskua, alkaakin kanakastikkeen teko. Kanat pannulle, riisi porisemaan. Siinä sitten päässä hyörii vielä sata työasiaa, muistinko merkitä lukuläksyn tehdyksi, täytyypä riipiä samalla kasaan yksi salaatti päivällisen kylkiäisiksi ja todennäköisesti toimia jonkunlaisena ohjelmatoimistona tai edelleen erotuomarina. Ja joskus siinä kanakastikkeen hämmennyksen lomassa ehdin ihan katsella Insta storeja, kun ne muut etäpäiväilijät ovat menossa tukka käherrettynä kohti kesäyötä. Ja sitten se kanakastike onkin jo palanut pohjaan! Hitto miten vaikeaa on hämmentää ja räplätä puhelinta samaan aikaan ;)

Etäpäivä päättyy usein vasta siinä kohtaa, kun pääsee istumaan ruokapöytään. Meillä on aina täys härdelli päällä: kuka ei tykkää ruuasta, joku tönkii lautasen kuormaa ja miettii onko se luomua, isimies tulee jossain kohtaa kotiin ja päättelee uskaltaako tänäänkään syödä kotona meitsin kokeilevassa keittiössä ja itsellä iskee ihan jäätävä hiilarikooma. Meinasin kirjoittaa, että huilarikooma. Ei sekään olis erityisen huano.

Muistan yhden työhaastattelun vuosia sitten, kun herra haastattelija kysyi, että mitä huonoa minussa on ja en meinannut keksiä mitään. Nyt keksin. Mun on tosi vaikea noudattaa työaikoja. Tuppaa käymään aina niin, että aloitan työt puolituntia ennakkoon eikä työpäivä lopu koskaan samassa suhteessa ennakkoon vaan menee yliajalle aina. Etätyöpäivissä saattaa huiskahtaa joskus vielä myöhemmäksi kuin toimistolla. Mutta onko se kaikista paha juttu, sitä en tiedä.

Jotkut yhä kuvittelevat, että kaikkien etätyöpäivät olisi liihottavan ihania kevennyksiä arkeen, mutta kyllä minä sanon, että kun hanskaa täyden työpäivän ja lapset siinä samalla rykäisyllä, niin kyllä se aikamoinen savotta on.

Silti en päivääkään vaihtais pois. En noita töitä, en tehtyjä etätöitä, enkä noita lapsia.

Ehkä vielä jonain päivänä minunkin etäpäivät on vielä niitä lattekuppien kuvaamista ja skumppaa rantakalliolla. Silloin tosin sydän on syrjällään, koska lapsethan on silloin jo niin isoja että ovat omissa menoissaan. Nyt en ole aivan varma onko se uhka vai mahdollisuus. Äidin sydän taitaa aina olla syrjällään, syystä tai toisesta!

Niin ja on tässä perheessä isäkin. Se Iskän etäpäivä on vaan rakenteeltaan vähän erilainen. Herätys -> aamukahvi -> etätöitä. En vaan käsitä, miten lapset kuvittelevat kirkkaan panssaripleksin iskän ympärille ja iskä saa takuulla työrauhan, kun taas äiti on se jonka rintapielessä lukee välkkyvällä neonvalolla, että ”palveluksessanne”. Mutta on niissä Iskän etäpäivissä yksi hyvä puoli. Koska meillä on erilaiset työajat, se ehtii joskus hakea aamupalapullat tai se pyöräyttää lounaan myös mulle. Ei voi valittaa!

Nostan hattua kaikille teille, jotka olette vanhempia ja jotka teette säännöllisesti etätöitä. Teillä on raudanlujat hermot ja timantinkova keskittymiskyky! Itse siis vetäydyn bloggaamaankin suljettujen ovien taakse, mutta koska ovi ei ole naulattu kiinni, se käy yhtä tiuhaan kuin Prisman pääsisäänkäynnillä, koska äiti, äiti, äitiiiii? Ja sitähän minä olen ja se on se tärkein tehtäväni.




torstai 17. toukokuuta 2018

Kanin kanssa eläinlääkärissä

Voin kertoa, että kanilapsen "mutsina" on ihan yhtä stressaavaa kuin noiden vähemmän karvaistenkin lasten mutsina. Kun lapset on kipeenä tai joutuu lääkäriin, sydän on aina syrjällään.


Miksi päädyimme kastraatioon?
Meidän karvainen perheenjäsen on saanut kevättä rintapieliin oikein olan takaa ja on innostunut uudesta vuodenajasta ja elämänvaiheesta ihan älyttömän kovalla intensiteetillä. Sunnuntaina kyllästyin ketaroissa roikkuvaan mustaan karvapalloon ja heti seuraavana päivänä varasin ajan eläinlääkärille kanin kastraatiota varten. Minun yllätyksekseni saimme ajan jo heti keskiviikolle!

Päädyimme kastraatioon monestakin syystä: koska emme halunneet hänelle jälkeläisiä ja jos haluaisimme hänelle kaverin, sen pitäisi olla tyttökani ja pääsemme takaisin listan kohtaan 1, emme halua kansoittaa kotiamme näillä johtoja pureksivilla töpöhännillä.

Mitä kastraatiossa tehdään?
Kastraatiossa siis uroskanilta poistetaan kivekset ja se on sangen nopea operaatio. Kania ei tarvitse paastottaa ennen leikkausta. Ymmärtääkseni kanin voi kastroida kun se on vähintään 6kk ikäinen.

Eläinlääkärillä kani punnittiin ensin, sitten kani sai rauhoittavan piikin kankkuun ja eläinlääkäri antoi kanin minulle syliin, että kani nukahtaa siinä tutussa sylissä. Kanin sammuttua me muut suuntasimme Ikeaan ja kani leikkaukseen.

Pääsimme hakemaan kanin parin tunnin päästä leikkauksesta. Kani oli herätetty operaation jälkeen ja hän sai antibioottia ja kipulääkettä. Siellä se loikiskeli ihmeissään omassa kuljetuskopissaan olosuhteisiin nähden hyvävointisena. Täytyy myöntää, että kyllähän se jännitti, että meneekö kaikki nappiin, mutta tietenkin huoli oli turha osaavan eläinlääkärin käsissä.

Kotona sitten putsattiin kanin häkki huolellisesti, vaihdettiin puhtaat matot alle (joo meidän kanilla ei ole purua kuivikkeena) ja nostettiin kani omaan tuttuun turvapaikkaansa huilaamaan, jossa se makoilikin silmät viirullaan ja ihmeissään vähän kaikesta.

Kani ei kestä paastoa
Koska oli tärkeää seurata, että kani alkaa syömään, vaihdoin kanille puhtaan veden ja annoin tasan 10 isoa pellettinappulaa ruokakuppiin, että voisin laskea niiden menekkiä. Lisäksi kani sai 5 viipaletta banaania. Meni pitkälle iltaan, eikä mikään herkuista kelvannut pöhnäiselle pitkäkorvalle. Vähän jo siinä taisin hätäillä, että mitäs jos ruoka ei ala maistua, koska paasto on kanille vaarallinen, niin sitten muistinkin että kanillehan voi antaa löysää kaurapuuroa. Siispä mikrossa pyöräytin nopeasti veteen tehdyn suolattoman kaurapuuron, jäähdyttelin sen ja lykkäsin viileän puuron kanin nenän eteen ja sehän alkoi syödä heti! HUH! Aamuun mennessä banaanit ja puurot oli syöty ja vessalaatikossa oli kumpaakin laatua olevia tuotoksia! Voi sitä riemua!

Nyt sitten meidän kani on "saikulla" muutaman päivän ajan ja se tarkoittaa sitä, että ei mitään riehakkaita hyppelyitä, ei ulkoilua missään määrin eikä vierailijoita kania katsomaan. Tikkitilannetta pitää päivittäin seurata ja tikkien pitäisi sulaa 10 päivän kuluessa.

Mitä lapset tuumasivat tästä asiasta?
Niitähän jännitti ihan hirveästi ja edellisenä iltana vähän itkettikin, että mitäs jos kani kuolee? Koitettiin jutella operaatio läpi ja pysyä totuudessa: lähes rutiinitoimenpide mutta elämäähän ei voi ennustaa. Sovittiin, että pidetään kanista hyvää huolta koko toipilasaika ja eiköhän kaikki mene sitten ihan hyvin. Toista lasta leikkaukseen vienti jännitti niin paljon, että hän ei halunnut lähteä eläinlääkäriin mukaan ollenkaan. Toinen taas on sellainen, että hän haluaa olla aina eturintamassa kuulemassa, mitä eläinlääkärissä tapahtuu. Kumpikin lapsi halusi tulla mukaan, kun haettiin kani kotiin ja siellä ne istuivat auton takapenkillä kanin kuljetusboksin molemmin puolin ja seurasivat kanin vointia koko kotimatkan ajan. Kotona on sovittu, että annetaan kanille nyt rauhaa toipua rauhassa. Ainakin päivän verran se sääntö on muistettu. Toivottavasti muisti pelaa jatkossakin.

Mököttävä kani
Kani itse mököttää. Se makoilee pesämökissään ja kun sille menee juttelemaan, se vetäytyy vaan syvemmälle mökkiinsä ja onko tuo nyt mikään ihme? Sen kerran kun pääsee autolla pidemmälle reissuun, mennään paikkaan jossa lähtee tajun lisäksi pallit myös. On tämä mutsina oleminen tosi kiitollista hommaa ;) Ehkä kanikin osaa sitten isompana arvostaa tätä?



maanantai 14. toukokuuta 2018

Kuinka selvitä pilalle menneestä äitienpäivästä?

Menikö äitienpäivä ihan pilalle? Mies ei muistanut mitenkään eikä lapset ole vielä siinä iässä että edes käsittäisivät äitienpäiväkonseptin? Ja tietenkin kaikki Facebookin kaverit kyllä muisti kertoa, miten ihanaa oli saada yllätyslentoliput ulkomaille, hemmottelupäivä spa-hoitolassa tai pekoniaamiainen sänkyyn tarjoiltuna?

Jos päiväsi meni ihan pilalle, tässä sinulle muutama kukkahuivitädin ajatus, joiden avulla toivon sinun pääsevän mustista vesistä takaisin valoisalle puolelle!


1. Sinä et ole miehesi äiti. Toivottavasti. Mutta se selittää paljon. Monet miehet tuntuu ajattelevan, että äitienpäivänä muistetaan vain omaa äitiä, vaikka yhtä hyvin äitejä voidaan juhlia universaalimmallakin tavalla. Tyhjästä on paha nyhjästä - jos äitienpäiväkulttuuri ei ole jo lapsuudesta tuttu, ei mies ehkä ole ollenkaan älynnyt, että sinulla olisi tarpeita ja toiveita äitienpäivän suhteen, koska sinä et ole hänen oma äiti. On ehkä aika tuoda miehesi käsityksineen 2010-luvulle.

Siihen on niinkin yksinkertainen ratkaisu, kuin puhuminen. Se auttaa aina. Kun kerrot tarpeistasi ja toiveistasi syyttämättä, eli "minusta tuntuisi kivalta, jos..." eikä "sä et taaskaan muistanut...", mies joko tajuaa asian tai on edelleen tajuamatta. En suosittele vääntämään asioita rautalangasta. Siinä vähän tämä äitienpäivän herkkä hienous ottaa takapakkia.

Mies. Miksiköhän juutuin ajatukseen miehestä. Lisätään tähän se optio, että sinulla voi olla myös kumppani. Sen enempää määrittelemättä.


2. Jos kumppanisi ei piittaa äitienpäivähumusta tai sinulla ei ole kumppania, ota juhlintaohjat omiin käsiisi. Kuka kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse? Joku siellä jo ajattelikin, että onko äitienpäiväjuhlien mahdollistamisen velvollisuus langetettu nimenomaan miehille? No ei ole! Eli osta itsellesi ensi vuonna jo ennakkoon jokin ihana äitienpäivälahja: olkoon se vaikka kauan himoitsemasi käsilaukku tai herkullisin suklaapatukka minkä tiedät. Opeta omille lapsillesi äitienpäiväkulttuuria teidän perheen näköisellä tavalla. Kattakaa yhdessä herkullinen äitienpäiväaamiainen (jo perus puuroaamiainen servetteineen katettuna on melkoista luksusta), juokaa lasilliset kuplivaa Pommacia ja käykää poimimassa valkovuokkoja. Luokaa omat perinteet, turhia stressaamatta.


3. Lahjat ei ole äitiyden mittari. No eihän se nyt ihan niin mene, että hyvät äidit saa lahjaksi luksusmatkoja maailman ympäri ja huonot äidit ei saa mitään. Joulupukkimoraali taitaa istua meissä suomalaisissa aika tiukassa ;) Eikä se haittaa mitään, tuleepa skarpattua itseään käyttäytymään kiltisti mutta lahjoilla ja äitiyden laadulla ei ole mitään tekemistä keskenään. Koitin miettiä miten hyvä äitiys käy ilmi ja en nyt kyllä keksinyt muuta kuin sen, että hyvä äiti ei omilla toimillan aiheuta lapselleen pohjatonta hulluuntumista. Kuulostaako oikealta?


4. Onni on pienissä jutuissa
Se mitä muut saivat tai tekivät äitienpäivänä, ei ole sinulta itseltä pois. Koitetaan muistaa nauttia niistä ihanista asioista, mitkä tuntuu itsestä kivalta. Onni on pienissä jutuissa. Se on ehkä halaus omalta lapselta, maukas iltapäiväkahvi omalla parvekkeella tai se ennakkoon ostettu suklaapatukka. Voit halutessasi kommentoida, mikä on se pieni juttu, missä sinun onni piileksii?

**

Sinä olet hyvä äiti, muista se, saitpa lahjoja tai et ja muistipa joku sen sanoa ääneen tai ei. Jos sinulla on kotona pienokaisia jotka eivät vielä edes osaa sanoa kyseisen juhlapäivän nimeä, älä lannistu vaan ajattele, että ensi vuonna te voitte aloittaa luomalla omat perinteet. Ja jos yhtään lohduttaa, vähän näyttää siltä, että mitä teini-ikäisemmäksi lapset tulevat, sitä todennäköisemmin ne muistuttavat tiuhaan miten surkea äiti olet, mutta kun ne jurnutukset jaksat päästellä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kymmenen vuoden kuluttua ne muistaa kertoa, kuinka paras äiti sinä oikeasti olet ❤ 

Tervetuloa takaisin valoon!

Erinomaista iltapäivää,
just sulle!


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...