tiistai 30. tammikuuta 2018

Kuinka erota PMS-monsterista?

Tiedätkö sen ”mä oon ihan kauhee”-olon? Kun mielialat heittelee, itkettää, tekee mieli suklaata, muttei halua syödä kun on niin kamalan pönäkkä olo muutenkin? Housut kiristää ja on ”bad hair day” mille ei voi oikeastaan yhtään mitään? Naama kukkii kuin mitä parhain pitsa. Lapsetkin tuntuu vaan tappelevan koko ajan eikä mieskään tunnu ymmärtävän mistään mitään, aaargh. Ärsyttää kun kaikki tavarat on ihan hujan hajan, miksei kukaan muu siivoa täällä? Ja kroppaa kolottaa ihan hirveästi: alavatsaa vihloo ja daisarit on turvoksissa kuin keilapallot. Yöllä ei saa nukuttua ja yöpaitakin on niin makkaralla ja vänksällään että puoli yötä menee että sen saa aseteltua hyvin ja sitten aamulla herään reip…paaseen päänsärkyyn, mikä ei taltu ei sitten millään. Eikä sitä hedaria oikein joutaisi kesyttelemäänkään, kun pitäisi saada lapset ylös ja aamuhommiin ja selvitä itse töihin. Sitten parin päivän päästä on taas se hetki, kun kaikki on paremmin kuin hyvin. Ihanat lapset, ihana mies, mitä pienistä sotkuista, elämäähän tää vain on! "I love my life. I am powerful, I am beautiful, I am free. I love my life. I am wonderful, I am magical, I am me. I love my life..."

Olenko seonnut aivan totaalisesti?

Tälle kaikelle on sana: PMS, ”premenstruaalioireyhtymä”. Se on siis pino psyykkisiä ja fyysisiä oireita, jotka ottaa ihmistä aika rankasti pannuun. PMS-monsteri tulee siis kylään kerran kuukaudessa. Onneksi kaikki naiset eivät joudu tästä kärsimään, mutta minä en ole yksi heistä onnekkaista, hohhoijaa sentään ;) Yleisintä PMS-oirehdinnasta kärsiminen on neljänkympin molemmin puolin. Mahtavaa (not)! Kun vihdoinkin lapset ovat vähän isompia, yöunet alkaa olla enemmän yhtenäisempiä kuin katkonaisia, alat muutenkin jokseenkin muistuttaa ihmistä, niin sitten saat riesaksesi mokomat PMS:t. Eihän tän nyt näin pitänyt mennä, epäreilua, thih!



[ PMS-minä, tarkalleen ]

Pikantin lisän tähän PMS-oireista kärsimiseen tekee tietenkin lapset. Ah nuo energiset sähköjänikset, jotka nukkuvat yönsä hyvin ja ovat joka aamu täynnä virtaa, jotka ei voisi mitenkään käsittää termiä "huono päivä". Siinä kohtaa kun 6h katkonaisten unien jälkeen ja hillittömän päänsäryn saattelemana kuuntelet klo.7.02 kun lapset vääntää siitä kumpi sanoi edellisenä päivänä mitä, niin kovalla äänellä, että naapuritalon väkikin sen kuulee, ei paljon huvittaisi muuta kuin vetää peitto korviin ja tirauttaa itkut, mutta eihän sitä ihan niin vaan voi. Tietyssä määrin ajattelen, että lasten on ihan ihan ookoo nähdä vanhempien tunteiden eri kirjo aina naurusta itkuun saakka, mutta PMS-päivinä tunnen itse itseni niin kaheliksi, joten en voi kuin kuvitella miltä "todellinen PMS-minä" näyttäisin lasten silmissä. Hullulta mutta kahjolta, luulisin ;)

Onneksi on mies, jolle voi illalla vuodattaa ankeimmat ”mä oon niin huano”-itkuvirret. Mies on varmaan ihan yhtä äimänä joka kerta, kun PMS-monsteri ottaa minut haltuunsa, vaikka olen yrittänyt ennakkoon varoittaa, että voit kellottaa ”nää päivät” kalenterista melko lailla viikolleen. Ja sitten seuraavana päivänä sitä ollaan kuin mitään ei olis ollutkaan – en siis oikeasti ajattele, että mies ei ymmärrä mistään mitään, se ajatus vaan tulee PMS:ien myötä ja katoaa yhtä nopeasti kuin on tullutkin. Kiva, että hän jaksa tätä jokakuukaisista kahjoilua katsella.

Sehän tästä tekeekin jännän, kun PMS:t ei iske samalla voimalla joka kuukausi! Yhtään et voi ennakkoon tietää, onko nyt helpompi PMS-tykityksen sarja vai vaikeampi. Selviätkö pelkällä hammasten kiristelyllä vai itketkö ihan joka asiasta. Onhan se onni, ettei PMS:t aina tule samalla volyymillä, hih ja huh! Elämäni naisena, yhtä seikkailua!


Nyt kun oikoluin jo kirjoittamaani, alkoi ihan naurattaa, miten pöhköltä tämä teksti kuulostaa, mutta voin kertoa, että minun PMS:t on vaikeusasteeltaan ehkä keskitasoa, lähinnä se päänsisäinen äksypöksyily ja överiherkistely ottaa itseäni pannuun. Monilla, joiden kanssa olen jutellut näistä asioista, oireet on vielä hurjemmat.

PMS-oireilu kaiken hekottelun takana voi kuitenkin laittaa ihmisen uimaan ihan masennuksen syvissä vesissä, joten mistään pelkästä kepeästä hassunhauskasta kiukuttelusta ei aina ole kyse. Jos mieli menee ihan syvimpiin pohjamutiin, kehotan puhumaan tilanteesta hyvälle ystävälle ja pohtimaan yhdessä, kannattaisiko käydä ihan terveydenhuollon ammattilaisten juttusilla, vaikka sitä sanotaankin, että suklaa on halvempaa kuin terapia.


Voiko tästä PMS-monsterista erota?

Hah hah, en nyt siis tarkoita avioeroa minusta, sinusta tai puolisostasi, vaan siis näkemiin näille oireille. Lukisin mielelläni kokemuksiasi, miten olet päässyt PMS-monsterista eroon tai miten saat normalisoitua itsesi vaikeina hetkinä? Jos kärsit PMS:istä just nyt, eikä ole voimia kommentoida mitään, niin jätä kommenttiboksiin vaikka vaan "<3". Tsemppiä, kyllä se taas parin päivän päästä helpottaa!



perjantai 26. tammikuuta 2018

Olisipa minunkin nuoruudessani ollut älypuhelimet ja some

Oletko sinäkin törmännyt netissä surffaillessa sellaiseen kuvaan, missä toisessa kuvassa on sangen tyylikkäitä kasarilapsia esimerkiksi hyppimässä hyppynarua ja vertailukuvassa on nykylapsia kännykät kourassa? Kuvatekstinä on jotakin tyyliin: "onneksi minun lapsuudessani leikittiin oikeasti eikä räplätty pelkästään kännyköitä"

Minä olen eri mieltä!





Voi vitsi, olisipa minunkin nuoruudessani ollut älypuhelimet ja sosiaalinen media! Olen itse siltä dinosaurusmaiselta aikakaudelta, kun ensimmäinen harppaukseni digitaaliseen maailmaan oli kirjoituskone. Sähköinen kirjoituskone. Mutta kun sisällöntuottaminen on aina ollut intohimoni, niin kyllähän sitä tekstiä tuli kirjoituskoneellakin. Kaikesta siitä metelistä huolimatta ;)

Minun nuoruudessa piti jotakin esseetä varten pyöräillä kilometrien päähän pääkirjastoon selaamaan aiheeseen liittyviä kirjoja. Sitä meni koko ilta kirjastossa puuhaillessa. Kuinka helppoa olisi ollut vain katsoa Googlesta?

Samoin bileiltojen jälkeiset spekuloinnit tehtiin pelkkien hatarien muistikuvien varassa ja vasta päivien päästä – jos oltiin juhlittu perjantaina ja nähtiin koulussa vasta maanantaina. Kuinka mahtavaa olisi ollut palata juhlaillan tunnelmiin kuvien kanssa Whatsappissa?

Kuitenkin tykkäsin valokuvaamisesta jo nuorena ja filmirullaa kuulkaa paloi. Etenkin sitten, kun sain hankittua ensimmäisen zoomikameran. Kyllä se oli hienoa. Kuvat vaan menivät suuren yleisön sijaan omaan albumiin omaksi iloksi. Tai no nythän ne on lasten iloksi. Kun ei ollut Instaa, minne laittaa niitä kuvia.

Suurinpiirtein heti, kun pääsin intternetin ihmeelliseen maailmaan, värkkäsin omat kotisivut ja sellaiset minulla on ollut vielä varmaan 10 vuotta sitten! Tuntuu nyt niin hassulta! Omat kotisivut! Vaikka omalle kotisivulle laittoi kuvia, eihän yleisö niitä löytänyt kun ei kukaan tiennyt mistään Googlesta, eikä ollut kanavia jossa tuoda omaa sivua esille. Lähinnä ne sivut olivatkin sitten lähipiirin juttu.

Olihan meillä kyllä alkeellisin sosiaalinen media: irkki ja irc-galleria! Irkin kautta tapasin kaikenlaisia ihmisiä, mm. ihkaensimmäisen poikaystäväni ja paljon muita. Se oli jännää aikaa se, sitä ei kyllä ole yhtään ikävä ;)

Mutta en ole voinut välttyä miettimästä, jos minun nuoruudessani olisi ollut instat, blogit ja tubet – mitähän tekisin nyt työkseni? Olisinko nykyisessä työssäni vai sisältöä tuottamassa jossain ihan toisaalla? Ei voi tietää, se on kutkuttava ajatus ja jossittelu on niin kauan hauskaa, kun sitä ei ota liian vakavasti.

Nyt voin vaan ilolla seurata, miten nuoret voivat tuoda itseään esille eri somekanavissa ja kuinka älylaitteita voidaan hyödyntää arkisissa tilanteissa elämän helpottamiseksi. Ja tietysti etevimmät somettajat ovat tehneet siitä ihan ammatin itselleen. Ihan mahtavaa!

Toki sitten on se koulukunta, jotka syyttävät, että nuoret istuvat koneilla tai räpläävät puhelimiaan enemmän kuin koskaan ennen, eikä ne liiku! En voi välttyä pohtimasta, mikä mahtaa olla tuon henkisesti kuoleennuttavan mutta pakollisen koululiikunnan osuus siihen, että nuoret eivät liiku? Ja sitä paitsi, ihan turhaan meidän nuoria (etenkin) miehiä on suomittu siitä, että ne vaan istuu koneella ja pelaa. Nykyään on sellainenkin hieno laji kuin ”striimaus”. Se tarkoittaa sitä, että yksi pelaa tietokoneella ja muut katsoo. Eikä muuten pidä vähätellä ollenkaan: parhaat striimaajat tienaavat nelinumeroisia summia kuukaudessa ja elättävät sillä perheensä. Hienoa!

Olen kyllä iloinen siitä, miten tekniikka kehittyy. Itse on täytynyt jo myöntää, ettei mitenkään voi enää pysyä tekniikassa kärryillä, kun tarjonta on niin valtavaa. Tunnen ”oman tonttini” ja se riittää. Ja onneksi mulla on noi lapset, ne sitten pitää mutsin tiedon valtavirrassa mukana :D

Loppuun vielä sellainen kevennys, että kun minä olin jo teini-ikäinen, meille tuli kotiin ensimmäinen ja yhteinen matkapuhelin. Se oli juuri sellainen, millä pystyi soittaa ja lähettää tekstiviestejä. Tekstarit liikkuivat siinä yhdessä rivissä automaattisesti. Auta armias jos nostit katseesi kesken viestin ja missasit jotain - ei auttanut kuin odottaa että viesti kelautuu loppuun ja sitten uusi yritys paremmalla keskittymiskyvyllä!

Näin hienosti se näkyi:

Koita lukea tämä tosi tarkasti, koska jos katse herpaantuu, et näe että tässä lukee 'timantti' ja voi olla että jää jotain muutakin mielenkiintoista näkemättä, mutta ei auta muu kuin odotella viestin loppuun saakka, että se viesti alkaa taas alusta ja näet koko tekstin. Haha!

**

Toivoisitko sinäkin, että sinunkin nuoruudessasi olisi ollut nämä mainiot älyvekottimet ja some?



tiistai 23. tammikuuta 2018

Fazerin leipäkoulussa selvisi, että lapseni on tuleva leipuri. Fazerin leipuri!

Blogin postilaatikkoon kilahti jokin aika sitten kiva kutsu, kun Fazer kutsui meidät mukaan heidän leipäkouluun upottamaan sormet taikinaan ja loihtimaan mielikuvituksellisia leipiä. Meitä ilahdutti tosi paljon tällainen harvinaislaatuinen kutsu päästä mukaan tilaisuuteen, jonne lapsetkin olivat tervetulleita! Meidän harmiksi toinen lapsi oli sinä iltana hieman sairas, joten pääsimme tilaisuuteen mukaan kahdestaan pienemmän tenavan kanssa.

Samaisena iltana Helsinki sai ylleen huikean lumipeitteen! Me olimme varanneet matkaan riittävästi aikaa mutta silti meinasi tulla kiire, kun piti auto kirjaimellisesti kaivaa esiin lumihangesta. Pitää siis ostaa isompi auto että sen löytää helpommin ;)



Sillä aikaa kun lapset leipoivat sämpylöitä ja välipalaleipiä ihan uskomattomien Fazer-herkkutaitureiden kanssa, me vanhemmat pääsimme kuulemaan asiaa leivästä. Leipä olikin niin kiehtova aihe, että tähän tullaan palaamaan blogissa myöhemmin lisää! Kun olimme hörppineet kahvit ja syöneet pienet herkkupalat, me palasimme katselemaan mitä lapset olivat saaneet aikaan. Tilaisuudessa oli mukana todella reippaita pikkuisia, siellä ne Fazerin keittiössä puuhailivat essut heiluen!



Muistutan aina ihmisiä siitä, että lapsi on luonnostaan luova. Ja tuolla leipäkoulussa se tuli huikealla tavalla esille. Lapset luovat uutta rohkeasti rikkomalla kaikki perinteiset rajat ja niin sitä pitääkin! Mistä muusta inspiraatio kumpuaisikaan?



Minun lapseni leipä sai ensin päälleen kasvispitoisia herkkuja kuten banaania, kurkkua, viinirypäleitä, persikkaa, ananasta ja lopuksi koko komeus kruunattiin kinkkusiivuilla. Todella eksperimentaalinen leipä, mutta niin vaan lapsi pupelsi sen reippaasti napaansa!




Kun vatsa oli tankattu herkkuleivällä, teimme pienen kierroksen Fazerin vierailukeskukseen, missä vierailun kohokohta oli suklaapiste, missä sai syödä suklaata niin paljon kuin - vanhemmat antoivat luvan. Oli konvehteja, oli suklaapatukoita ja saimme maistella Fazerin uutta kookossuklaapatukkaa. Ja oli onnesta soikeita lapsia, tietenkin ;)












Niin ja tässä on sitten sen minun pikkuleipurin huikea voileipäluomus!
Maistuis varmaan sullekin?



Loppuun vielä kuva sämpylöistä, mitä lapset valmistivat leipäkoulun alussa. Valmiit sämpylät pakattiin pusseihin ja ne olivat vielä ihanan lämpimät kun lähdimme kotimatkalle. Toki jääkaappikylmässä autossa ne vähän viilenivät, mutta kyllä meillä oli silloin harvinaisen herkullinen iltapala. Tosi näppäriä nuo pienet leipurit!


Mitä jos menisitkin tänään kotiin kaupan kautta? Antaisit lapselle luovan vapauden tehdä iltapalaksi ihan minkätahansalaisen fantasialeivän. Helpottaisiko se teidän iltahärdelliä? Kokeile!


ps. Käy lukemassa leipäkoulusta lisää Fazerin sivuilta.


maanantai 22. tammikuuta 2018

Maanantai.

Viikonloppu on taas ohi ja arki on täällä. Tosi aikaiset aamut. Pitkät päivät. Koulua, töitä ja kaikkea siltä väliltä. Kiirettä sinne ja tänne.

Maanantai on ladattu täyteen toivoa. Ja lomatunnelmaisen viikonlopun jälkeen hommat ei välttämättä mene ihan putkeen. Tai no, hommat on hanskassa mutta hanskat on hukassa.

Olkoon vaikka minkälainen maanantai, niin tiedätkö mitä? Kyllä se siitä.
Aurinko nousee huomennakin.



Hyvää, mukavaa, stressitöntä ja iloista viikkoa!


tiistai 16. tammikuuta 2018

Tällaista on olla koululaisten äiti!

Yksi lasten parhaista puolista on se, kun ne kasvaa. Kaikissa kasvunvaiheissa on ollut omat ihanat puolensa ja niistä on jäänyt hauskat muistot ja tulee niitä ohimeneviä hetkiä, kun muistan esimerkiksi miten ihana käärö vauva olikaan, oi että... Mutta sitten muistan koliikin, unettomat yöt ja vaipparallin ja palaan pikaisesti nykypäivään ja henkäisen, miten helppoa meillä näkyään on. Ja jos puhutaan äitiydestä, niin tuntuu että minä itse nautin tosi paljon tästä koululaisten äitiydestä. Millaista se sitten on?

Tämä on ihan mahtavaa! Mistähän aloittaisin?



Koululaisten äitinä saa syödä lämpimän ruuan. Ihan mahtavaa istahtaa koko perheellä pöydän ääreen, kun kukaan ei valu pöydän alle eikä tarvitse käydä enää keskusteluja, miksi spagettia ei saa laittaa päähän hiuksiksi eikä lihapullia korviin! Niin eikä kukaan kilju koska luulee nuudeleita oikeiksi kastemadoiksi! Vauvavuosinahan ainoa ruoka minkä ehti syödä lämpimänä oli jäätelö.

Ei enää hoitolaukkuja! Onpa kivaa, kun lähdetään vaikka leffaan, ei tarvitse enää pakata pienen rinkan kokoista hoitolaukkua mukaan, vaan käsilaukku riittää. Usein otan pienet reput lasten selkään, jonne he saavat mukaan omat tärkeät tavarat ja voivat sitten leffassa sujauttaa sinne pipot, kaulurit ja rukkaset. Minun käsilaukusta löytyy vaippojen, dinosaurusten, äidinmaidonkorvikkeen, tuttipullojen, hoitoalustan ja vaihtovaatesetin sijaan lompakko, kännykkä ja huulikiilto. Aika jees!

Keskusteluhetket järkevien pienten ihmisten kanssa on niin mahtavia. Toki monilla on niitä superälykkölapsia, joiden kanssa kolmevuotiaana voi mietiskellä eri planeettoja, mutta meillä kaikki viisaammat keskustelut on selvästi säästelty tähän kouluikään. Ihanaa, kun lapset alkavat oikeasti oivaltaa mistä esimerkiksi raha tulee ja että miksi kahdenkymmenen euron seteliä ei kannata syödä. Lapset kiinnostuvat myös monimutkaisemmisista asioista, kuten esimerkiksi eläinten oikeuksista. Nykyisten pohdintojen perusteella täällä meillä kasvaa kaksi sydämellistä maailmankansalaista. Kaikki keskustelut ei myöskään päädy mutkumähaluun-vaatimukseen. Se mahdollisesti tulee takaisin ohjelmistoon teini-iän myötä, seurataan tilannetta.

Ei kurahousuja! Siis voi miten inhosin niitä hiekkaisia, kuraisia ja limaisia mutta Suomen sääolosuhteissa pakollisia kauhistuksia. Päiväkodissa oli ohjeena viedä kurikset joka viikko pesuun kotiin. Muistin ehkä kaksi kertaa. Siis koko vuoden aikana! Sitten kun ne sai vietyä kotiin, siinä olikin toinen työ muistaa palauttaa ne päiväkotiin. Eli kun kysyin ekaluokkalaiselta, haluaisiko hän vielä kurahousut ja vastaus oli EI, katsoin keskustelun onnellisesti päättyneeksi enkä väitellyt enempiä. Tottahan se on, että pikkukoululaiset ovat yhtä kiinnostuneita vesilammikoista kuin pienemmät ystävänsä, sillä erotuksella, että nyt sinne lammikkoon loiskahdetaan lenkkareissa ja välikausihousujen polvia myöten, mutta lapsi puhdistuu suihkussa ja kone pesee vaatteet. Kengän kuivaaja on muuten hyvä, suosittelen! 



Ei tarvitse ehtiä päiväkodille viideksi! Muistelen tykytyksien säestämänä niitä iltapäiviä, kun pääsi lähtemään töistä hieman neljän jälkeen ja kurvasin Kehätielle, joka oli aivan tukossa ja silmät kipeänä vilkuilin vuoroin tietä, vuoroin kelloa, että ehdinkö päiväkodille vai enkö ehdi. No kyllä ehdin, paitsi kerran en ehtinyt. Onneksi sain hälytettyä varahakijan.

Ja on tosi ihanaa, kun lapset ovat omatoimisia. Ne harjaa hampaat itse (aikuinen toki valvoo iltapesua), käy suihkussa itse, kampaa hiukset. Ne pukee, riisuu ja vaihtaa vaatteet ihan itse. Toki aikuista tarvitaan vielä auttamaan miettimisessä, mitä ulos kannattaa pukea. Mutta lapset selviää itse jopa sukkahousuista ja saavat väkerrettyä haluamansa kampauksen itse! Aamuisin aikaa säästyy noin tunti.

Ne huolehtii omasta siisteydestä. Niistää, pyyhkii, pesee kädet jne. Priceless.

Ihan pikkukoululaisten vanhemmat eivät pääse vielä nauttimaan siitä, että lapsi pärjää yksin kotona, mutta aika nopeasti sekin aika tulee. Onpa hienoa, kun voit poiketa lähikaupassa hakemasta vaikka maitoa, eikä tarvitse roudata naperoa mukana, vaan hän voi odottaa kotona. Tai voit viedä roskat tai piipahtaa pyykkituvassa, eikä tarvitse pelätä että lapsi on pistänyt sillä aikaa koko keittiön ylösalaisin. Se, että pärjää yksin, ei tarkoita sitä etteikö lapsi tarvitse aikuisen seuraa. Eikä 10-vuotiasta saa jättää yöksi yksin. Se miten kauan lapsi pärjää yksin, riippuu monesta tekijästä ja lapsesta itsestään. Meillä on etuna se, että naapurissa on ihania ihmisiä, eli jos tulisi hätä käteen, naapurista saisi aina apua. 


Koululaisesta on apua kotona niin paljon, etten meinaa käsittääkään. Kun siitä loppuneesta maidosta oli puhe, niin koululaisissa on sekin puoli, että ne voivat käydä sen puuttuvan maidon hakemassa! Voit siis huoletta jatkaa ruuanlaittoa, puuttuva maito tulee pian. Edellyttäen toki että lähikauppa on siinä lyhyen matkan päässä, minne pääsee kävellen tai fillarilla. Jatkuuko tämä avuliaisuus myös teini-iässä, onko tietoa?

Koululaiset on taitavia kotitöissä. Oman huoneen imurointi, kasvisten pilkkominen salaattiin, yksinkertaisten ruokien valmistus, pölyjen (huolellinen) pyyhintä jne. Tehtävien delegointi täytyy tosin tehdä ikätason ja temperamentin mukaan. Koululaisesta ei kuitenkaan ole tarkoitus tehdä yleiskonetta. Se titteli säilyköön sinulla, vanhempi. (Juu ole hyvä vaan.) Mutta olen niin ällistynyt ajatuksesta, että meillä on parin vuoden päästä 4 ihmistä jakamassa kotityöt. Minun vastuuni niistä alkaa helpottaa! Jos vaan maltan hellittää otettani kaikista langoista, eh ;)

Koululaiset ovat tosi hyvää seuraa minne ikinä menetkin. Ne ei enää pistä omaa showta pystyyn bussissa, ne ei heittäydy x:ksi supermarketin lattialle eikä ne ilmoita vessahädästä heti kun leffa on alkanut. Ne nauraa hyvälle huumorille, niiden kanssa voi mennä ravintolaan syömään viettäen laatuaikaa höpötellen. Niiden kanssa voi lähteä lenkille eikä ne heittäydy metrin välein tutkimaan muurahaisia ja etanoita. No okei, ehkä sitä on välillä vähän ikäväkin ;)


Ja lopuksi tosi hyviä uutisia, et tarvitse enää Googlea, koska koululaisesi tietää aivan kaiken. Toistan, aivan kaiken. Yhtään ei tarvitse apua läksyissä, "kaikki on oikein, ei tartte tarkistaa" ;) Ne tietää myös kaikki opettajista, minne kukakin on lähdössä lomalle. Ne tietää kaveripiirin makeimmat juorut kuka tykkää kenestäkin ja ne tietää kuka laulaja on just nyt sitä kuuminta hottia. Usein ne tietää senkin, mitä sinä tulet tekemään seuraavana viikonloppuna, vaikka itse et olisi ehtinyt antaa yhtään ajatusta koko asialle. Vietä siis aikaasi koululaisesi kanssa ja varaudu viisastumaan! (Ettet sitten ole ihan noob. Heh heh.)


**

Elämä koululaisten äitinä on kivaa ja monella tavalla helppoa. Lapset on itsenäisiä ja osaavat tehdä paljon asioita ilman jatkuvaa valvontaa. Mun lapset ovat olleet tosi ihania aina, nyt vaan huomaan myös olosuhteiden muuttuneen helpommiksi. Toki, on tässä kyllä omat haasteensakin, kun kaverisuhteissa harjoitellaan aivan uudella tavalla ihmissuhteita, pikkukoululaisellakin on uhma ja esiteini-ikä hyppää yllättäen nurkan takaa. Mutta nyt ajatuksena oli nostaa esiin näitä ihania puolia, joista nyt tällä hetkellä nautin aivan suunnattomasti.

Tätä kirjoitusta naputellessani sukelsin tosi pitkälle historiaan, olenhan ollut äiti jo yli 10 vuoden ajan! Muistelin suupielet hymyssä hassuja taaperoitani ja paria asiaa jäin vauvavuosista kaipaamaan ihan hillittömästi... Joten jos tuntuu siltä, kerro sinä minkä ikäisiä lapsia sinulla on ja listaa sinäkin, miten ihanaa on olla juuri sen ikäisen lapsen vanhempi! Voit kertoa kommenttiboksissa tai kerro omassa blogissasi! Minun on ehkä pakko palata tähän aiheeseen vielä myöhemmin, mitä jäin vauvavuosista kaipaamaan...


torstai 11. tammikuuta 2018

Lapsilisät pois hyvätuloisilta

Lapsilisät pois hyvätuloisilta ja näin lapsiperheisiin kohdentuvat säästökuurit on tältä ja monelta tulevalta vuodelta hoidettu.


Koko maailma kärvistelee vaikeassa taloustilanteessa: millään valtiolla ei ole varaa hurrata - päinvastoin. Vyötä kiristellään niiltäkin, jotka eivät käytä moista asustetta. Suomi on erityisen hienossa asemassa, kun meillä on käytössä tällainen erihieno lapsilisäsysteemi. (Toki vastaavia systeemeitä on myös muissa maissa, Suomi ei tietenkään ole ainoa laatuaan.) Jokaisesta lapsesta tilille kilahtaa kuukausittain tietty summa riihikuivaa ja summa kasvaa lapsiluvun myötä. Ja tämä kaikki on verotonta hupia!

Aika ajoin keskusteluissa vilahtaakin tuo voimakkaita mielipiteitä kirvoittava kysymys: lapsilisät säästöön vai käyttöön?

Keskustelu käy poikkeuksetta tulikuumana. Lähes kiehuvana. Nykysuomessa lapsiperheet ovat melkolailla kahdessa junassa: on paljon niitä jotka laittavat lapsilisät viimeistä hilua myöten elämiseen ja sitten on paljon niitä, jotka pistävät ne välittömän ostovoiman sijaan säästöön tai rahastoon. Siinä sitten ollaan aikuisten hiekkalaatikon reunalla savu korvista tupruten:

Miksei teillä köyhillä ole elämänhallintataitoja, kun kerran lapsilisät on pakko laittaa suoraan elämiseen? Eikö olisi järkevämpää säästää?

Miksei tätä ongelmaa vaan voitaisi ratkaista niin, että otetaan lapsilisät pois hyvätuloisilta?

Aikoinaan, jos minä olen ymmärtänyt oikein, lapsilisää alettiin maksamaan siksi, että se kompensoi lapsista aiheutuvia kuluja. Lapsilisä nykyisellään (94,88 €/kk) on jäänyt kyllä kehityksestä pahasti jälkeen. Usein ensimmäinen lapsi aiheuttaa perheeseen isoimmat kulut, kun täytyy hankkia kaikki varusteet lapselle aina vaunuista pinnasänkyyn. Vaikka ne hankkisi kierrätettynä, silti kuitti on pitkä ja loppusumma iso. Toki oletus on, että vauvan ruokinta sujuisi ensimmäisten kuukausien aikana rintamaidolla, nolla euroa, mutta sepä onkin helpommin sanottu kuin tehty. Eli jos vielä perustarvikkeiden lisäksi ynnätään laskuun tuttipullot, tutit ja korvikemaidot - sekä vaipat, olipa ne kertsit tai kestot, niin 94 euroa hupenee kuin henkäys ilmaan. Arvelen, että 94 eurolla olisi saanut ah niin rakkaaseen mummonmarkka-aikaan paljon enemmän kuin nyt saa. Arveletko sinä samaa?

Toki, pitää olla iloinen että meillä suomalaisilla on tällainen hieno etuus käytössämme, mutta jos ei vähän purnaa, niin mikään ei koskaan muutu ;) En siis ole lapsilisän lakkauttamisen kannalla, jos sitä satuitte jostakin syystä ounastelemaan, vaan minusta sitä pitäisi porrastaa vähän paremmin, niin että ensimmäisestä lapsesta saisi ensimmäisinä kuukausina lapsilisää vaikka tuplat verrattuna nykymalliin. Toki sekin raha pitäisi jostain taikoa. Vieläkö teidän huumorintaju kestää jos rallatan, että: "verot kattoon, tää lasku on meille. Mun sielunsiskoille ja muille veronmaksajille. Suonissa kuohuaa, silmissä sumenee. Ja veronpalautuspäivään on ikuisuus aikaa..." ;)

Mutta se iänikuinen somevääntö, missä vähävaraisempia perheitä syytetään täysin aiheettomasti huonosta elämänhallinnasta ja rikkaita pröystäilystä ja vaaditaan heitä luopumaan lapsilisästä, saa nyt luvan loppua. Missä vaiheessa äiti on alkanut olla äidille susi? Minne hiekkalaatikon uumeniin on tipahtanut ymmärrys siitä, että lapsilisä on suotu kaikille perheille tasapuolisesti? Siinäpä olisikin mielenkiintoinen rajaveto, että kuka on köyhä, joka ansaitsee lapsilisän ja kuka on niin rikas, jolta pitäisi pakottaa lapsilisät kokonaan pois? Halutaanko me todella pistää napit näin vastakkain?

Mitä olen valtion taloutta tässä lyhyellä matematiikalla sivusta silmäillyt, vaikuttaisi siltä että valtiomme kassassa on isompi kuin elefantin kokoinen reikä. Sitä en tiedä minne ne rahat valuu, mutta sen tiedän ettei sitä lapsilisäleikkurilla tukita. Ei sillä, että lapsilisää saksitaan vuosittain eikä sillä, että valittaisiin yksi saajaryhmä jotka ovat liian rahoissaan sitä saamaan.

Toivoisin tässä asiassa ymmärrystä puolin ja toisin. Annetaan perheiden pitää lapsilisät. Ei arvostella niitä jotka ovat erilaisessa tilanteessa kuin itse olemme. Ajat ja asiat muuttuvat. Suurin osa ei arvaisikaan, missä he ovat 6 vuoden kuluttua. Ja sitä kutsumme elämän suolaksi.

Rauhaa, vanhemmat!


-kirjoittaja ei ole rikas eikä halua myöntää olevansa köyhä, vaan kokee omaavansa valtavasti henkistä pääomaa ja elelee tyytyväisenä kuplassaan.




tiistai 9. tammikuuta 2018

Mutsin pikatortillat

Ruuhkavuosiperheissä arki on välillä yhtä liitoa paikasta toiseen! Muistan elävästi sen ajan, kun esikoiseni syntyi ja pääsimme pikkuruisen tuhisevan nyyttimme kanssa kotiin. Ensimmäiset pari viikkoa leijuin ihanassa vauvakuplassa kotiäitiyttäni fiilistellen ja mietin, että milloin se paljon puhuttu kiire oikein alkaa? ;) No kyllähän se myöhemmin sitten alkoi - mutta kun aika käy vähiin, sitä muuttuu tosi luovaksi.

Käykö teille koskaan niin, että vaikka viikon ruokalista olisi miten hyvin suunniteltu, tuleekin yhtäkkiä joku muuttuja jonka vuoksi et ehdikään hauduttaa lihapataa ruokapöytään? Puoliso vaikka soittaa, että palaveri venyykin eikä hän pääse viemään lapsia harrastuksiin ja se jääkin sinun hommaksi? Tai lapsi vaan yksinkertaisesti kieltäytyy makaronilaatikosta ja ei olisi aikaa käydä vääntämään ruokailuista?

Meidän lasten yksi lemppariruoka sattuu olemaan tortillat. Tässäpä siis teille muillekin tortillan popsijoiden vanhemmille ohje kuinka loihdit pikatortillat töistä palattuasi ja ennen kuin lähdette kiitämään harrastuksiin.


Tarvitset:
-tortillalettuja
-rapeaa salaattia, esim. jääsalaattia tai friseesalaattia
-punasipulia
-kurkkua
-valmista "pastasalaattia"

Tee näin:
pilko punasipulit ja kurkut pieneksi silpuksi. Sekoita pastasalaatin joukkoon. Laita tortillaletun päälle salaattia ja sen päälle täytettä. Tästä satsista saimme 6 pientä tortillaa. Kääri haluamallasi tavalla, lämmitä tarvittaessa ja tarjoile. Toimii!

**

Onko sinulla joku hyvä pikaruokaohje?



torstai 4. tammikuuta 2018

Meillä on uusi lemmikki! Arvaa mikä?

Kerroinkin teille aiemmassa postauksessa, että meidän edellinen lemmikkimme (hamsteri) menehtyi loppusyksystä. Koska olemme tosi eläinrakas perhe, päätimme hankkia uuden lemmikin. Meitähän olisi nyt neljä hoitajaakin joten resursseja pienen lemmikkieläimen pitämiseksi olisi kyllä. Ja kyllä, lemmikkieläimen päävastuullinen hoitaja on aina aikuinen, tässä tapauksessa minä.

Ensin pähkäilimme, kuka haluaisi minkäkinlaisen lemmikin ja mietimme mikä olisi järkevä hankinta. Pikkuhiljaa lista tarkentui, kun koirat ja kissat oli raksittu yli. Lemmikkiasiaa tuli mietittyä lukuisina unettomina öinä, surffasimme gigatolkulla nettisivuja ja ajelimme pitkin pääkaupunkiseutua.

Lemmikki, mihin päädyimme, oli sellainen, josta yksi meistä oli haaveillut jo pitkään. Se lemmikki oli sellainen, että olin ihaillut yhtä sellaista Talossa no 23-blogissa ja hänen Instassa. Yksi sellainen oli ilmestynyt myös Pieni Lintu-blogiin. Koska minulla ei ollut kokemusta moisista karvakuonoista, olin aivan vakuuttunut, että ne olisivat kovin sottaisia eläimiä ja siksi en pitänyt sitä edes potentiaalisena vaihtoehtona. Sitten kävin lapseni kaverilla kylässä, jossa oli sellainen karvaturri ja sain nähdä omin silmin, miten siistejä ja kivoja eläimiä ne olivat.

 Niinpä meillä asuu nyt...



KANI!

Hän on nimeltään Salama ja hän on poika. Hän on syntynyt syksyllä 2017 eli hän on vielä ihan juniori. Rodultaan hän on kääpiöluppakorvakani. Hän on väriltään musta ja käpälän pohjat ovat hurmaavasti harmaat. Meillä ei koskaan aikaisemmin ole ollut kania, joten kyllähän tämä on ollut aikamoista opettelua! Niin ja hei, mikään joululahjakani tämä ei ollut, vaan tämä kaveri muutti meille jo viikkoja sitten. Tätä salaisuutta on siis varjeltu kuin raskausuutista konsanaan. On pitänyt ensin itse tutustua tämän kaverin elämäntapaan, ennenkuin siitä kehtaa alkaa huutelemaan ääneen. Joten lupaan kertoa teille jatkossa lisää, millaista elämä tämän pupuherran kanssa on.

**

Eikö hän olekin aika söpö?





tiistai 2. tammikuuta 2018

NYT NE ON JULKAISTU: meidän perheen uudenvuodenlupaukset vuosimallia 2018!


Vuosi 2018 on saatu vihdoinkin käyntiin ja nyt aika julkistaa, mitä meidän perheenjäsenet lupasivat vuodelle 2018! Sen enempiä sepittelemättä, lupaukset tulee tässä:


Tyttö
Lupaan että olen aina vähintään kerran viikossa perheen kanssa.



Poika
Minä aina olen rohkea.



Faija
Lupaan valittaa vähemmän.



Blogimutsi
Lupaan opetella jakamaan vastuuta.

Ei skumppalupauksia, ei tanssimista aamuyön tunneille - mä tiedän! Varmaan jokainen odotti minusta kuoriutuvan todellisen tiikerin tänä vuonna, mutta ei. Muistin sitten niitä lupauksia tehdessäni olevani äiti ja lupauksesta tuli sen mukainen ;) Mutta sen lupaan, että tylsä lupaus se ei ole ja se tulee vielä poikimaan vaikka mitä!

Minähän olen siis sellainen jokakodin hirmuhallitsija, joka pitää ihan jokaisen langan omissa käsissään ja sitten makaan reporankana sohvanpohjalla, kun pitää kaikki tehdä itse blöääh! Mietiskelin polla kipeänä, että minkä ihmeen lupauksen sitä tänä vuonna tekisi, voisiko jotakin vähentää, kun se on tässä vuodenvaihteessa niin hurjan trendikästä? Mietittyäni kaikki puhelinroplaamiset, kuohuviinin lipittämiset ja karkkilakot (vähemmän karkkilakkoja - tekikö kukaan noin nerokasta lupausta?) päädyinkin tähän oman itsevaltiaallisen vastuun pienentämiseen! Pidelkää nyt kuitenkin kukkahatuistanne kiinni: en nyt kuitenkaan ole heittäytymässä täysin hunningolle enkä julistaudu täysin vastuuttomaksi. Delegointi, se on ehkä se kuvaava sana tähän touhuun.

Olisikohan ihan ylivoimaista jos 7-vuotias alkaisikin voitelemaan iltapalaleipänsä itse? Ja jos 10-vuotias opettelisi pitämään huoneensa ihan oikeasti järjestyksessä? Kaaos on toki yksi järjestyksen muoto, mutta nyt haetaan sitä jotakin kaaoksellisen vastakohtaa... Aikaisemmin kyllä tehtiin näistä koko perheen rakastamista kotitöistä ikätasonmukainen tasajako, mutta niin vaan kaikki langat moppeineen ja siivousliinoineen on tupsahtanut takaisin allekirjoittaneen hyppysiin. Mies kyllä hoitaa osuutensa kodinsiivouksesta tosi hienosti (koska se rakastaa imurointia mistä mulle puolestaan tulee allergista ihottumaa, köh köh), mutta huomaan meillä pesivän kaksi pikkutyyppiä, jotka taitavat luulla äidin olevan kahvilla käyvä kodinkone.

Tällä vastuunjakamisella on paljon myönteisiä vaikutuksia, varmasti meidän kaikkien elämään hih, mutta etenkin meikäläisen eloon ja oloon, kuten esimerkiksi se, että tilastollisesti pitäisi täten olla mahdollista saada sitä legendaarista omaa aikaa enemmän, kun jokainen saa arjesta hoidettavakseen oman pikku palasen! Saisinkohan sen myötä myös yöunet virutettua kahdeksaan tuntiin, koska rakastan nukkumista, sehän on parasta mitä sängyssä voi tehdä ;)

**

Mitä lupasit?


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...