perjantai 26. tammikuuta 2018

Olisipa minunkin nuoruudessani ollut älypuhelimet ja some

Oletko sinäkin törmännyt netissä surffaillessa sellaiseen kuvaan, missä toisessa kuvassa on sangen tyylikkäitä kasarilapsia esimerkiksi hyppimässä hyppynarua ja vertailukuvassa on nykylapsia kännykät kourassa? Kuvatekstinä on jotakin tyyliin: "onneksi minun lapsuudessani leikittiin oikeasti eikä räplätty pelkästään kännyköitä"

Minä olen eri mieltä!





Voi vitsi, olisipa minunkin nuoruudessani ollut älypuhelimet ja sosiaalinen media! Olen itse siltä dinosaurusmaiselta aikakaudelta, kun ensimmäinen harppaukseni digitaaliseen maailmaan oli kirjoituskone. Sähköinen kirjoituskone. Mutta kun sisällöntuottaminen on aina ollut intohimoni, niin kyllähän sitä tekstiä tuli kirjoituskoneellakin. Kaikesta siitä metelistä huolimatta ;)

Minun nuoruudessa piti jotakin esseetä varten pyöräillä kilometrien päähän pääkirjastoon selaamaan aiheeseen liittyviä kirjoja. Sitä meni koko ilta kirjastossa puuhaillessa. Kuinka helppoa olisi ollut vain katsoa Googlesta?

Samoin bileiltojen jälkeiset spekuloinnit tehtiin pelkkien hatarien muistikuvien varassa ja vasta päivien päästä – jos oltiin juhlittu perjantaina ja nähtiin koulussa vasta maanantaina. Kuinka mahtavaa olisi ollut palata juhlaillan tunnelmiin kuvien kanssa Whatsappissa?

Kuitenkin tykkäsin valokuvaamisesta jo nuorena ja filmirullaa kuulkaa paloi. Etenkin sitten, kun sain hankittua ensimmäisen zoomikameran. Kyllä se oli hienoa. Kuvat vaan menivät suuren yleisön sijaan omaan albumiin omaksi iloksi. Tai no nythän ne on lasten iloksi. Kun ei ollut Instaa, minne laittaa niitä kuvia.

Suurinpiirtein heti, kun pääsin intternetin ihmeelliseen maailmaan, värkkäsin omat kotisivut ja sellaiset minulla on ollut vielä varmaan 10 vuotta sitten! Tuntuu nyt niin hassulta! Omat kotisivut! Vaikka omalle kotisivulle laittoi kuvia, eihän yleisö niitä löytänyt kun ei kukaan tiennyt mistään Googlesta, eikä ollut kanavia jossa tuoda omaa sivua esille. Lähinnä ne sivut olivatkin sitten lähipiirin juttu.

Olihan meillä kyllä alkeellisin sosiaalinen media: irkki ja irc-galleria! Irkin kautta tapasin kaikenlaisia ihmisiä, mm. ihkaensimmäisen poikaystäväni ja paljon muita. Se oli jännää aikaa se, sitä ei kyllä ole yhtään ikävä ;)

Mutta en ole voinut välttyä miettimästä, jos minun nuoruudessani olisi ollut instat, blogit ja tubet – mitähän tekisin nyt työkseni? Olisinko nykyisessä työssäni vai sisältöä tuottamassa jossain ihan toisaalla? Ei voi tietää, se on kutkuttava ajatus ja jossittelu on niin kauan hauskaa, kun sitä ei ota liian vakavasti.

Nyt voin vaan ilolla seurata, miten nuoret voivat tuoda itseään esille eri somekanavissa ja kuinka älylaitteita voidaan hyödyntää arkisissa tilanteissa elämän helpottamiseksi. Ja tietysti etevimmät somettajat ovat tehneet siitä ihan ammatin itselleen. Ihan mahtavaa!

Toki sitten on se koulukunta, jotka syyttävät, että nuoret istuvat koneilla tai räpläävät puhelimiaan enemmän kuin koskaan ennen, eikä ne liiku! En voi välttyä pohtimasta, mikä mahtaa olla tuon henkisesti kuoleennuttavan mutta pakollisen koululiikunnan osuus siihen, että nuoret eivät liiku? Ja sitä paitsi, ihan turhaan meidän nuoria (etenkin) miehiä on suomittu siitä, että ne vaan istuu koneella ja pelaa. Nykyään on sellainenkin hieno laji kuin ”striimaus”. Se tarkoittaa sitä, että yksi pelaa tietokoneella ja muut katsoo. Eikä muuten pidä vähätellä ollenkaan: parhaat striimaajat tienaavat nelinumeroisia summia kuukaudessa ja elättävät sillä perheensä. Hienoa!

Olen kyllä iloinen siitä, miten tekniikka kehittyy. Itse on täytynyt jo myöntää, ettei mitenkään voi enää pysyä tekniikassa kärryillä, kun tarjonta on niin valtavaa. Tunnen ”oman tonttini” ja se riittää. Ja onneksi mulla on noi lapset, ne sitten pitää mutsin tiedon valtavirrassa mukana :D

Loppuun vielä sellainen kevennys, että kun minä olin jo teini-ikäinen, meille tuli kotiin ensimmäinen ja yhteinen matkapuhelin. Se oli juuri sellainen, millä pystyi soittaa ja lähettää tekstiviestejä. Tekstarit liikkuivat siinä yhdessä rivissä automaattisesti. Auta armias jos nostit katseesi kesken viestin ja missasit jotain - ei auttanut kuin odottaa että viesti kelautuu loppuun ja sitten uusi yritys paremmalla keskittymiskyvyllä!

Näin hienosti se näkyi:

Koita lukea tämä tosi tarkasti, koska jos katse herpaantuu, et näe että tässä lukee 'timantti' ja voi olla että jää jotain muutakin mielenkiintoista näkemättä, mutta ei auta muu kuin odotella viestin loppuun saakka, että se viesti alkaa taas alusta ja näet koko tekstin. Haha!

**

Toivoisitko sinäkin, että sinunkin nuoruudessasi olisi ollut nämä mainiot älyvekottimet ja some?



2 kommenttia:

  1. Muistan itsekkin kuinka kova juttu oli saada kännykkä teininä. Huh heijaa, miten ylpeä olinkaan. Silloin niitä ei vielä kaikilla ollut. Olin varmasti super raivostuttava kuunnellessani soittoääniä, kun vaihtohan oli aivan pakko tehdä jossakin bussissa tms. hahahaha! Voi niitä aikoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainiin! Se soittoäänien ramplatus! Kauheaa! 😄 Oi niitä aikoja 😄

      Poista

Kerro mitä ajattelet! Kiitos kommentistasi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...