tiistai 27. maaliskuuta 2018

Päästä minut pääsiäisestä

Usein asioita arvioitaessa on kysyttävä, onko tämä uhka, vai mahdollisuus. Nyt kysynkin: palmusunnuntai, uhka vai mahdollisuus?


Joka vuosi heräämme noin kaksi viikkoa ennen palmusunnuntaita todellisuuteen, että virpomispäivään on enää kaksi viikkoa. On siis hyvin aikaa miettiä vaatteet ja meikit. Ja  on runsaasti aikaa hakea kaupasta koristelutarvikkeita, poimia metsästä vitsat ja suoriutua koristeluista. Koska elämä lapsiperheessä ei koskaan mene kuin Strömsössä, nämä asiat usein kasaantuvat viimeiseen viikonloppuun. Eli toisinsanoen siihen edeltävälle lauantailla. Paitsi viimeiset kolme vuotta olen suoriutunut hakemaan pajunoksat jo peräti kaksi yötä ennen virpomispäivää. Jotain olen siis tässä matkan varrella oppinut. Sentään.

Palmusunnuntai on lapsista pelkkä mahdollisuus. Kun askartelee VIISI vitsaa, viitsii käydä virpomassa VIIDESSÄ paikassa, saa mitä todennäköisimmin VIISI palkkaa. Eikä siinä kaikki! Jos tekee KOLMEKYMMENTÄ vitsaa, viitsii käydä virpomassa KOLMESSAKYMMENESSÄ paikassa, saa mitä todennäköisimmin KOLMEKYMMENTÄ palkkaa. Parhaassa tapauksessa se tekee KOLMEKYMMENTÄ suklaamunaa. Siitä teille suckers, jotka olette pipertäneet hikiset kolme oksaa! Metsä hoi, täältä tullaan!

Minusta se on lähinnä uhka. On suloista kuunnella lasten suunnitelmia VIIDEN vitsan vääntämiseksi. Siinä kohtaa, kun niillä syttyy lamppu ja silmissä alkaa kiiltää KOLMEKYMMENTÄ virvontapalkkaa, se muuttuu uhkaksi. Vaikka kuinka yrität sanoa pikkunoidille, että kahdessakin vitsassa on vääntämistä, eihän ne kuuntele. Koska KOLMEKYMMENTÄ virvontapalkkaa.

Virpomisaskartelut menee joka vuosi samalla kaavalla. Suureellisten suunnitelmien pikkutyypit lähtevät innoissaan metsään keräämään pajun oksia. Oksat maljakkoon ja - SE ON SIINÄ. Niinhän NE kuvittelee. Yhden yön kuluttua iskee todellisuus päin naamaa: koristelu. Kiltti äiti-ihminen laittaa pöytään keltaisen vahakangasliinan merkiksi siitä, että nyt on tullut aika. Pöytä täyttyy erilaisista värikkäistä papereista, liimasta, epäeettisistä keinohöyhenistä ja muusta tarpeellisesta tilpehööristä. Ensimmäinen oksa alkaa saada koristeita nopeasti oksilleen. On heiluvaa ja liehuvaa, pehmoista ja rusettia. Kyllä on niin nättiä, niin nättiä. Toisen oksan kohdalla alkaa jo kuulua musiikkitoiveita. Kun tää on vähän tylsää, voisko soittaa musiikkia? Kiltti äiti toimii deejiinä, mutta kaikki valitut biisit on vääriä tai muuten vaan huonoja. "Laita jotain nykyajan musiikkia", tivasi lapsi, kun äiti yritti kutittaa lasten inspiraatiohermoja klassisin sävelmin. Selvä, kuunnellaan sitten Mambaa! Noin suurinpiirtein siinä kolmannen oksan kohdalla isompi on jo menettänyt hermonsa vähintään yhtä monta kertaa, kuin montako oksaa on valmiina tai valmistumassa. Pienempi keksii jo kaikenlaista oheistoimintaa, kuten kokeilla, mahtuuko virpomisoksan ohuin pää sisaruksen älypuhelimen koloon, minne muut ihmiset työntävät kuulokkeen pistokkeen. Tätä seuraa selkkaus, jossa höyhenet lentää ja liima roiskuu. Erotuomarointi ei muuten ole mikään helppo nakki pitkän mutta raaaasittavan työviikon päätteeksi. Ajattelin kuitenkin, että minähän en lannistu, minähän en tee Siskonpetejä vaan tämä viedään maaliin saakka. Kunnialla. Tai jollain viimeisillä voimanrippeillä edes. Jossain kolmannen oksan jälkeen pienempään trulliin iski sellainen manaaja, että se pökertyi lepotuoliin toviksi. Pienet nokkaunet teki terää, väsäsin sillä aikaa yhden hyvittelyoksan ja sisarensa sai tehdä omaa oksaa ihan rauhassa, ilman että eräs silmälasiton harry potter oli pelaamassa huispausta nenän edessä siskon omassa työskentelytilassa, omalla puolella pöytää. Tämähän tässä on täysin käsittämätöntä: koko aika menee mieluusti väkertelyn sijasta väittelyyn, mutta silti joku näkymätön liima vetää heitä puoleensa kuin sisaruksia kuuluukin. Ehkä tässä on vielä toivoa. No jokatapauksessa, pienemmän herättyä heitin faktat pöytään: se on VIISI oksaa plus yhdet mummolle ja papalle, eli kummankin on tehtävä KUUSI oksaa. Siinä kohtaa palmusunnuntai alkoi lapsistakin tuntua selvästi enemmän uhkalta kuin mahdollisuudelta. KUUSI? Niin monta?? Kyllä. Vain kuusi. Onneksi ei vielä ole tullut sellaista tilannetta vastaan, millä ei jäätelöstä selviäisi. Että jos olet joskus miettinyt, miksi jäätelöt on keksitty. Koska kriisitilanteet. Siksi.

Lopputulos jokaikisenä palmusunnuntainaattona on kuitenkin se, että kasassa on melkolailla kymmenisen oksaa. Isomman kisakunto on kehittyneempi, vaikkakin ensimmäisenä ja viimeisenä tehtaillun vitsa ero on vissi. Mutta taiteesta ei sovi kiistellä. Kaikki yhtä hyviä, tietenkin. Minulla on tapana tsempata luonani ravaavia lapsia: "onko tää nyt hyvä?" vastaamalla "ilahtuisitko itse, jos saisit tuollaisen vitsan?". Joskus niitä alkaa naurattaa, toisinaan itkettää. Joskus ne parantaa vielä oksaansa, joskus linkasee sen lattialle. Taiteilijasielut on vähän oikukkaita. Se heille sallittakoon. Mutta tänä vuonna, kuten edellisinäkin vuosina, pajunvitsojen koristelun kohdalla ei ole kovin kaukaa haettu, jos sanon, että niiden vuoksi vuodatettiin verta, hikeä ja kyyneleitä. Verta ei kyllä onneksi virrannut, mutta ei se kaukana ollut, kun toinen leikkasi itseään kaikessa tohinassa kynteen. Naiset on jo pienestä pitäen niin käteviä, että multitasking-huumassa sekin sujuu: valmistuu vitsat ja tulee tehtyä samalla minimanikyyri. Joka vuosi vitsojen koristelu on yhtä kivinen tie ja aina seuraavana vuonna ajattelen, josko ne nyt tajuaisi tämän syy-seuraus-suhteen: enemmän vitsoja, potentiaalisesti enemmän virvontapalkkoja. Sitä pääsiäistä odotellessa.

Oksista tuli kyllä tosi hienoja. Ja ne on tosi kallisarvoista suomalaista käsityötä. Ja niillä on mittaamaton tunnearvo. Olkoon onnekkaita ne, joille sellainen vitsa tänä vuonnakin annettin. Tosin ihan sattuneesta syystä tein väkevän moraalipäätöksen: ensi vuonna emme virvo. Ihan kuten lupasin viime vuonnakin.

Eli nähdään taas ensi vuonna vitsametsällä! Mutta huilataan sitä ennen vuoden verran.


ps. virpominen sujui tosi hienosti tiimissä työskennellen.
Lapsilla siis. T: koutsi

pps. silti on vähän sellainen olo, että päästä minut pääsiäisestä.
Vappu on meidän juttu!




perjantai 23. maaliskuuta 2018

EI SAA VIRPOA: Viisi helppoa vinkkiä välttyä tunkeilevilta virpojilta!

Sunnuntaina se ovikelloralli taas alkaa, kun pikkunoidat ilmestyvät vitsat tanassa ihmisten ovien taakse pääsiäisrallatuksineen. Sunnuntai on kuitenkin perinteisesti pyhitetty pyhäpäivä ja miten kiva silloin olisi nukkua mutta ei. Ensin ne pimpottaa PIMPOM. Seuraavaksi ne soittaa PIMPOMPIMPOMPIMPOM!!! Ja jos et vastaa, ne koputtaa! Ihan älytöntä. Ja moraali velvoittaa antamaan naperoille jotakin vaivanpalkkaa, mutta kun ei kaapissa ole muuta kuin purkillinen kissanruokaa ja vessapaperia. Mitä tehdä?

Kokosin teille viisi helppoa vinkkiä, joiden avulla voit välttyä noilta tunkeilevilta virpojilta!


1. LUOTA OVIKOODIN VOIMAAN
Oi sitä onnea ja autuutta, kun rappukäytävän ovessa on supersalainen OVIKOODI. Ja onni senkun moninkertaistuu, jos muutkin rapussa olevat munahaukat syövät suklaamunat ihan itse, sen sijaan että haluaisivat jaella niitä luutajengille! Alaovi pysyy koko päivän kiinni! Menkää muualle manaamaan!

2. LÄHDE YLLÄTYSMATKALLE
Nyt on hyvä hetki huomata, että et ole pitkään aikaan käynyt äitisi tädin luona kyläilemässä. Siis sen tädin, joka innostuu kaikista vieraista ja leipoo pöydän niin koreaksi, että se kirjaimellisesti notkuu herkkuja. Olette viimeksi tainneet nähdä vuonna 1997, joten kylläpä nyt on kuulumisiakin kertynyt vaihdettavaksi, eikä keskustelut enää ole sillä kiusallisella ”milläs luokalla sinä nyt oletkaan?”-linjalla, kun ikää on kummallakin mittarissa ihan sopivasti. Matkaan kannattaa lähteä klo.8.49, koska silloin pikkutrullien suosikki Pikku Kakkonen loppuu ja luutavarastosta alkaa kuulua moottorin starttailun ääniä. Muista pukea mahan kohdalta venyvät verkkarit!

3. Heippalappu: EI SAA VIRPOA
Kiinnitä oveesi lappu, jossa lukee selkeästi EI SAA VIRPOA. Ota huomioon virpojien keskipituus, joka taitaa olla n. 120cm, joten älä kiinnitä kieltolappua liian ylös, koska pikkunoidat näkevät vaan silmiensä korkeudelle. Pikkunoitakoulussa ei ole ehditty välttämättä opetella lukemista, joten tekstin lisäksi kannattaa laittaa selkeä kieltomerkki, KUVA, että tänne ei ole asiaa.

4. INAKTIVOI OVIKELLO
Mikään ei ole niin tehokas konsti välttyä virpomoselta, kuin ruuvata ovikello irti tai kytkeä se pois päältä. Siinähän pimpottelevat! Noitakoulun pikku pisamanaamat ei ole kuitenkaan mitään käveleviä hattutelineitä, vaan ne ovat aika ovelia tyyppejä ja saattavat sitten koputella. Varaudu siihen, kaivaudu sohvan alle piiloon, hengitä rauhallisesti ja toivo ettei pöydälle unohtunut kännykkä pirahda juuri sillä hetkellä soimaan, koska onhan se nyt kuitenkin vähän noloa jäädä kiinni piilottelusta.

5. OTA MUNAT JA MENE POIS
Jos olet totaalisurkeassa elämäntilanteessa ja asut alaovettomassa omakotitalossa, eikä ovikelloa voi ruuvata irti ja ikkunasta kurkkaamalla näkee teidän olevan kotona, tee niin, että osta ämpäri ja ämpärillisen verran suklaamunia. Laita suklaamunat ämpäriin. Ota lappu, mieti oikein naseva noidan karkoitusteksti, päätä kirjoittaa OTA MUNAT JA MENE POIS, mutta kirjoita nyt kuitenkin siihen: HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ PIENET VIRPOJAT! VOIT OTTAA VIRPOMISPALKKION TÄSTÄ! Teippaa lappu ämpärin eteen. Vie ämpäri pihatien päähän tai portille. Sulje portti. Toivo parasta.

**

Meillä on sunnuntaina vähän toisenlaiset kuviot, verrattuna edellä antamiini ohjeisiin:

meidän lapset lähtevät nimittäin tänäkin vuonna virpomaan naapuruston iloksi! Meillä on sääntönä, että jos ovessa ei lue, että ei saa virpoa, saa pimpottaa yhden kerran ja jos kukaan ei tule avaamaan, niin siirrytään seuraavaan kohteeseen. Lapsilla on joka vuosi ollut visio ketkä voisivat ilahtua virpomisesta, eikä yhtään kiusallista tilannetta ole vielä ehtinyt tulla, että joku ei olisi halunnut tulla virvotuksi ja olisi jotenkin tökerö. Ovellahan tietysti kysytäänkin, että saako virpoa? Ja koska on täysin ymmärrettävää, jos jollakulla ei ole antaa mitään virvontapalkkaa (ei ole muistanut, ei ole ehtinyt, ei ole ollut varaa, ei ole halunnut - ostaa tai tehdä), se ei haittaa mitään. Silloin lapset antaa virpomisoksan ja toivottaa hyvää pääsiäistä! Toivottavasti oksan saaja ilahtuu.

Samoin meillä kotona odotellaan pieniä virpojia ilolla! Mistä tietää, että meillä saa virpoa? Koska meillä ovessa lukee, että

SAA VIRPOA!

Tervetuloa sunnuntaina
pikkutrullit, noidat, kissat, puput, tiput ja muut satuhahmot!



tiistai 20. maaliskuuta 2018

F**k it all: painajainen synnärillä

Pölyä Pinnoilla-blogin Henna haastoi minut mukaan blogihaasteeseen. Haasteen nimi on rankka: F**k it all, koska sen sisältökin on rankkaa: nyt saa huutaa pahaa oloa pois. Haasteen alullepanija Mommy Be Good-Brita kirjoittaa alkuperäisessä tehtävänannossaan näin:

"Tahtoisin lukea, kun te huudatte maailmalle.
Sille ihmiselle, joka ryösti teiltä jotakin itsestänne.
Sille virheelle, joka tuhosi jotakin sinussa.
Sille lupaukselle, joka ei toteutunut, ja tuhosi sun uskon."

Mä rupesin ensin kelaamaan, että kenelles mä huutaisin? Sille ex-poikaystävälle, joka rikkoi mut sisältä ihan palasiksi? Vai olisko se mun piinaava sovinistinen ex-esimies joka laittoi mut itkemään? Vai niille koulukiusaajille?

Sitten mä keksin.

On yksi mesta, jolle huudan sisäisesti.
Synnytyssairaala, jossa synnytin lapseni, kesä 2007.

Tästä tulee mun henkilökohtaisin tekstini ikinä. Painajainen synnärillä.

Kuva: Pixabay

Itkuinen ihanuus

Synnytys itsessään sujui tosi hyvin. Kätilö oli hyvä ja asiansa osaava. Lapsi oli terve. Mutta varsinaisen synnytyksen jälkeen vähän kaikki meni pieleen. Kiire piinasi sekä synnäriä, että lapsivuodeosastoa ja sen sain tuntea nahoissani.

Vauva oli tosi ihana. Pieni pötkylä. Rakkain aarteeni. Suloinen nappisilmä. Päivisin vauva nukkui enemmän kuin itki ja silloin vauvasta otettiin paljon erilaisia kokeita (oli keltainen) ja minä yritin pysyä kartalla mitä mikäkin koe tarkoittaa, koitettiin saada meijerit käyntiin ja tietenkin ihmeteltiin uutta tulokasta. Öisin vauva pääsääntöisesti itki ja minä pidin häntä sylissä, heijasin ja lohduttelin. Ne oli aika pitkiä yövuoroja ne. Että tervetuloa vaan äitien maailmaan ja hyvästi yöunet!

Mies tuli aina päiväksi sairaalaan meidän luokse ja lupasi 'vahtia vauvaa', että minä saisin nukkua edes hetkisen. Huoneessamme oli kuitenkin niin paljon hälinää, vierailijoita ja paljon muuta, etten stressiltäni kyennyt nukkumaan.


Surkea imetysohjaus

Imetysohjaus oli sanalla sanoen surkeaa, eikä imetys lähtenyt sujumaan mitenkään päin. Henkilökunnalla oli niin kiire, ettei oikein kukaan ehtinyt kunnolla auttaa minua. Vikaa oli sekä vauvassa, että tisseissä. Minut käskettiin pumppaamaan maitoa. Pumppu on tuolla ja ohjeet siinä vieressä. Aha. Pumppailuhuoneen ovea ei saanut kiinni ja paikka oli rauhaton. Minä olin niin uupunut, etten tiennyt imuttiko rintapumppu tissiä vai silmäpussia. Kokeile rintakumia, tarkista imuote, yritä, jaksa, "koita selvitä".


Olenko huono äiti?

Tilanne oli se, että öisin vauva itki ja minä olin aivan uupunut. Pyysin hoitajia ottamaan lapsen yöllä vahdittavakseen, että saisin edes hetken nukkua. Kun olin päässyt takaisin sänkyyn, vauva kärrättiin jo takaisin. Oli tullut itku ja tissit tiskiin, imetysharjoitukset alkaa taas! Vauva itki nälkäänsä, minä itkin väsymystäni.

Olin aika epätoivoinen. Kuuluuko tämän olla näin vaikeaa? Olenko minä jo nyt huono äiti?


Pakko pärjätä kotiinlähtöön saakka

Lopulta, viimeisenä yönä, raahustin toimistoon ja pyysin, että ottakaa vauva edes yhdeksi yöksi, että saisin nukkua muutaman tunnin yhtä kyytiä. Olin nukkunut viimeksi keskiviikkona ja nyt elettiin sunnuntaita, olin aivan puhki. Minulle vastattiin, että kyllä sun nyt täytyy pärjätä vauvan kanssa, jos meinaat kotiinkin lähteä.

Silloin päätin, että minähän en enää pyydä mitään apua. Eihän kyse ollut pärjäämisestä vaan siitä, että olin niin väsynyt, etten meinannut pysyä jaloillani. Olin niin väsynyt, etten uskaltanut ottaa vauvaa syliin, vauvansängyllä oli turvallista siirtyä paikasta toiseen. Ei siis auttanut muu, kuin sitkutella omilla äärirajoilla kohti tavoitetta, kotiin pääsyä. Hain korvikkeet itse, jätin tietoisesti väliin imetysshown pumppaamisineen ja rintakumeineen - niitä ehtii sitten kotona harjoitella lisää. Otin tavoitteeksi, että ensimmäisenä arkipäivänä lähdemme kotiin ja onneksi näin kävi: lastenlääkäri näytti vihreää valoa ja me pääsimme vihdoinkin kotiin.

Kotona aukesi taivas. Mies painoi silloin yötöitä ja öisin kun hän ei ollut vuorossa, hän valvoi ja hoiti vauvaa ja minä sain nukkua univelkoja. Viiden tunnin unet parina yönä tekee ihmiselle ihmeitä! Siis niin ihanaa! Ja niinä öinä, kun mies oli töissä, me vauvan kanssa heräiltiin ja nukuttiin omaan tahtiimme. Ihan omassa rauhassa.


11 vuotta myöhemmin, F**K IT ALL

Hei synnytyssairaala, jossa synnytin lapseni, mä huudan teille!

Imetysohjaus oli aivan käsittämättömän surkeaa! En lainkaan ihmettele, miksi monien imetys tyssää ennen kuin pääsee kunnolla alkuunkaan!

Miksi en saanut apua vaikka pyysin? Epäilemättä ette halunneet ottaa vauvaa toimistoon sillä aikaa kun olisin saanut synnytyksen jälkeen nukuttua muutaman tunnin, koska imetys olisi voinut epäonnistua. Voin kertoa, imetys voi epäonnistua myös siksi jos äiti on aivan uupunut.

Monet ovat sitä mieltä, että vauvan kuuluu olla äidin vierellä heti syntymästä saakka ja että sitähän se vauva-arki on: unettomuutta. Minä olen eri meiltä. Tuoreelle äidille on suotava myös mahdollisuus levätä, se ei tee kenestäkään huonoa äitiä, vaan päinvastoin!

Kuitenkin hoitajat hakivat joka ilta huonetoverini vauvan toimistoon, että sektiolla synnyttänyt tuore äiti sai levätä yön. Olin todella iloinen hänen puolesta.

Kuopuksen synnyttyä se iski oikein kunnolla tajuntaan, miten itkuinen esikoinen oli ja ymmärsin miten vaikea alku meillä silloin oli ja miten paljon olisin kaivannut apua.

Silloin minä olin kiltti ja epävarma esikoisvauvan nuori äiti. Minun olisi pitänyt huutaa teille jo silloin, eikä nyt, 11 vuotta myöhemmin! F*CK IT ALL sanon minä ja toivon, että meininki ja henkilöstöresurssit ovat muuttuneet kyseisessä sairaalassa näiden vuosien aikana.

Esikoisen synnytys itsessään oli upea tapahtuma, kätilö oli tosi ihana ja vauva oli niin täydellinen, pieni rakas. Aika selvästikin kultasi muistot, kun kerran toisenkin kerran menin samaan tönöön synnyttämään kuopukseni. En koe traumatisoituneeni tästä sen kummemmin, enkä ole mustamaalannut kyseistä synnäriä pitkin somea. Mutta olisihan asiat voineet mennä toisinkin. Monellakin tapaa.

**

Mutta me selvittiin siitä kaikesta. Minä ja tuo maailman ihanin pieni tyttö. Joka ei tietysti enää ole enää niin pieni, mutta ihana hän on edelleen.

**

Heitän haasteen eteenpäin kahdelle mielenkiintoiselle bloggaajalle:

Ja hei - 
jos just sulla on tarve sanoa f**k it all, niin päästä se ulos ja tartu haasteeseen.

Se helpottaa.



torstai 15. maaliskuuta 2018

Kympin tyttö vai kysymysmerkkityttö?

Tämän tekstin aiheena piti olla kuiva rutina siitä, että kun nykykoulussa ei edes ole kokeita! Millä niitä lapsia sitten oikein mittaroidaan jossei kokeilla? Mutta...



Ohjaako kokeet oppimista?

Lapseni käy siis peruskoulun neljättä luokkaa ja kokeita koko tänä aikana on ollut kourallinen. Kaksi varsinaista koetta on tainnut tulla ihan kotiin saakka ihmeteltäväksi. Opettajalta pyysin, että seuraavan kerran kun pitävät kokeita, olisi kiva tietää koealue ennakkoon. Saimmekin viestin tammikuussa, että erään aineen koe pidetään silloin ja silloin, aikaa lukea kokeisiin oli viikko. Samaan syssyyn tuli toisestakin aineesta ilmoitus, että koe on nyt tulossa, alueena on tämä. Kokeet tulivat ja menivät, eikä niistä ole sen koommin kuulunut mitään.

Enkä ole perään huudellut.

Tiedän, onhan nämä vielä aika pieniä enkä siis tarkoita että olisin kaivannut jo ekalle luokalle napakkaa koeviikkoa. Kokeiden määrä tulee varmasti kasvamaan, mitä pidemmälle luokka-asteita kiivetään. Olen ollut lähinnä ihmeissäni, ettei pikkukoululaiset ole päässeet oikein treenaamaan kokeisiinlukua, vaan ihan puskista on tullut heti kärkeen parin eri aineen pari sivuiset kokeet ja koealueena kummassakin kokeessa oli vielä monta aukeamaa. Aikamoinen suoritus ensikertalaisilta! Siinä sitten hyperventiloitiin yhdessä lapsen kanssa. Ylimääräiset paperipussit voi lahjoittaa meille, luulen että tätä menoa niille on käyttöä jatkossakin, kiitos ;)

Mutta mitä ne kokeet oikeastaan mittaavat? Ohjaako kokeet oppimista - tarkoitan siis sitä, että luetaanko kokeisiin vain siksi, että osataan vastata koekysymyksiin oikein, "hauki on kala, hauki on kala" vai tuleeko se itse asia sisäistettyä? Eikö olisi tärkeämpää ymmärtää vesialueiden erot, kalojen merkitys luonnolle ja vaikka ruokapöytään saakka, kuin että hauki on...kyllä te tiedätte mikä.


Voidaanko luopua paremmuusjärjestyksestä?

Voisiko kympin tyttö tai -poika tai -lapsi ollakin jatkossa varustettu pelkästään hyväksytty-merkinnällä? Jos luovuttaisiin paremmuusjärjestyksestä?

En tunne nykypäivän jatko-opintoprosesseja: katsotaanko siellä vielä merkittävästi esimerkiksi lukion ylioppilaskirjoitusten arvosanoja vai joko jatko-opintoihin pääsee helpommin intressien ja henkisten eväiden ansioista? Siis ettei hyvin koulussa menestyneet vie "huvikseen" paikkoja ehkä huonompia numeroita saaneilta mutta äärimmäisen motivoituneilta ihmisiltä? Tiedän että toisen asteen opintojen jälkeen monilla on palava tarve saada jatkokoulutuspaikka: osa pääsee heti omalle alalleen, osalle riittää "kunhan jonkun saa" ja loput eivät edes tiedä mitä haluaisivat isona tehdä.

Toki ymmärrän mittaroinnin isommissa kokeissa. Onhan siinä hieman eroa saada käteen esimerkiksi ylioppilaskirjoituksista L:n paperit kuin olla samalla viivalla "hyväksytty" niukin naukin riman ylittäneiden kanssa.


Koulumenestys ei kerro elämästä

Meille vanhemmille sillä ei ole mitään merkitystä, onko lapsi kympin tyttö joka tuo kotiin toinen toistaan täydellisemmin suoritettuja kokeita vai onko lapsi kysymysmerkkityttö, jota ei ole koearvosanoin arvioitu. (Niin, tyttö, poika tai lapsi.) Hän on joka tapauksessa tärkeä, rakas ja arvokas - juuri sellaisena kuin hän on.

Oppivelvollisuus on hieno juttu. Koulu on lasten työtä ja totta kai se luo pohjan tulevaisuudelle. Se miten lapsi menestyy koulussa, ei kuitenkaan ole kuin osa totuudesta, miten loppuelämä tulee menemään. Menestys elämässä mittaroidaan ihan muilla mittareilla, kuin kouluarvosanoilla. Ja menestyksen määrittelee kukin ihan itse. Meillä kaikilla on omanlainen matka - ja päämäärä!

**

Onko teidän alakoululaisilla kokeita?



tiistai 13. maaliskuuta 2018

Parempi pätäkät pankkikortilla, kuin kymmenen kukkarossa?

Me kaikki käytämme sitä. Me kaikki tarvitsemme sitä. Toisilla sitä on enemmän, toisilla sitä on vähemmän. Se pyörittää maailmaa ja joidenkin koko maailma pyörii sen ympärillä. Se on nimittäin raha.




Tolkuttoman rikas mummo

Meidän lapsilla on vielä ihanan lapsenomainen suhtautumistapa rahaan. Muistan kun toinen lapsistani tokaisi (aikoja sitten) mummon olevan tolkuttoman rikas, se kun hakee rahaa seinästä! Siis kuinka näppärää! Mikset äiti säkin hae, hän tiedusteli seuraavaksi. No niinpä!

Tämä kielii siitä, että minä en juurikaan käytä käteistä rahaa, eikä lapset ole kovinkaan montaa kertaa nähneet minua pankkiautomaatilla. 

Olen niin "old-skool", että nyt ajateltuna, minusta oli tosi opettavaista, kun lapsena sain pyöritellä viikkorahamarkkoja kukkarossani ja oli helppo havaita, milloin rahakirstu oli tyhjä, kun sormet hapuilivat tyhjää kukkaron pohjaa. Toki säästin myös rahaa säästöpossuun. Työnsin tietenkin sinne aivan kaiken mitä siitä pienestä kolosta mahtui laittamaan sisään, kaikki napeista Barbien henkareihin. Pankkivirkailija sitten ojensi minua, kun säästöpossuni tyhjennettyään sinne kolikkolaskuriin, oli melkein kaikki ylimääräinenkin huvennut vekottimen uumeniin. Hups. Kaikki säästöön mitä irti lähtee ;)


Kotiäidin talous tiukilla: ruokarahat käteisenä kukkaroon

Kun aikoinaan jäin esikoisen kanssa äitiyslomalle ja vaikka tulojen tilapäiseen kutistumiseen oli varauduttu jo etukäteen, vanhempainvapaa veti talouden minusta silti tosi tiukille. Niinpä minä budjetoin meidän viikon ruokarahat tosi tarkasti ja nostin ruokarahan käteisenä erilliseen kukkaroon. Ei tullut lipsuttua budjetista, koska kun kukkarossa oli vain X euroa rahaa, eikä minulla ollut muuta käteistä ja sääntö oli, että korttia ei saanut käyttää. Joo, kuulostaa ihan sekosekolta tämä itsensä holhoaminen, mutta niin vaan selvittiin taloudellista tilannetta heiluttaneesta vanhempainvapaasta ilman taloudellista vararikkoa. 

Kaikki sympatiani teille, jotka olette hoitovapaalla kotona. Tiedän, että ei ole helppoa.


Viikkorahaa säästäjälle sekä kansantalouden virkistäjälle

Nyt olemme tulleet siihen vaiheeseen, että minun pitäisi opettaa lapsilleni rahan arvo ja sen vastuullista käyttöä. Minä maksan heille viikkorahaa ja viikkorahan saamisen edellytyksenä on nimetyt kotityöt. Jos sohvalla istuskelu maistuu paremmin kuin kotityöt, ei tipu viikkorahaakaan. Lapset ovat sitten saaneet tehdä omilla rahoillaan mitä haluavat. Toinen on säästeliäämpi, toinen on aktiivisempi kansantalouden virkistäjä.

Ongelma tässä viikkorahan maksussa onkin nyt nimenomaan tuo raha. Käteinen raha. Sitä kun ei minulla koskaan ole, tuottaa hyvinhoidetut kotityöt lähestulkoon päänvaivaa, kun pitäisi keksiä mistä viikkorahat?! Onneksi lapsityövoima ei ole vielä keksinyt vaatia korotusta mukavaan tasalukuun 20€, hih!


Pätäkät pankkikortille?

On väistämätöntä, että käteisraha alkaa väistyä muovirahan ja virtuaalivaluuttojen tieltä. 

Olenkin alkanut pyöritellä ajatusta, että mitäs jos vaihtaisimme käteiset viikkorahat pankkikortille siirrettäviin numeroihin? Tietenkin ensimmäinen ajatukseni oli, että miten lapset voivat oppia rahan merkityksen, kun raha ei olekaan enää kilisevää taskunpohjalla vaan numeroita pankkitilillä? Onhan se ihan eriasia nähdä nettipankissa 17,60€ kuin pitää samaa summaa käteisenä lompakossa. Kamoon, realiteetit tiskiin, mietippä osaisitko sinäkään hahmottaa, jos tililläsi olisi vaikka se huikeat 90 miljoonaa euroa? No en toki tiedä, tarvitseeko niin suuria summia hahmottaakaan - senkun vinguttaa menemään vaan ;) 

Aikani asiaa funtsittua totesin, että kyllä ne oppii rahan arvon. Sitten, kun noi meidän lasten sukupolvi saa lapsia, ei varmaan käteistä rahaa ole enää ollenkaan. Mitä luulet?


Pankkikortin plussat
- ei tarvitse isoa kukkaroa, kun raha on läpyskä-muodossa
- ei tuskallisia maksuhetkiä kaupankassan kauhuksi, kun pitää kaivaa 3,50e 10 senttisistä
- eli helpottaa lapsen rahankäsittelyä
- lähimaksuominaisuus +++
- Visa Electronissa ei tilin saldo voi mennä miinukselle
- voi siirtää nopeasti rahaa lapsen käyttöön jos tarve vaatii
- äidin ei tarvitse stressata kolikkotilanteesta ;)

Pankkikortin miinukset
- sen voi kadottaa helposti, kun raha on tosiaan muoviläpyskä-muodossa
- liiankin helppokäyttöinen
- no oppiiko ne nyt varmasti sen rahan merkityksen, hih hih...


**

Voiko rahan arvon oppia ilman käteistä rahaa?
Minkä ikäiselle antaisit pankkikortin?


ps. oliko tossa otsikossa nyt mitään järkeä, en todellakaan tiedä, thih hih!


tiistai 6. maaliskuuta 2018

Opeta nämä taidot tulevalle ekaluokkalaiselle!

En halua pelotella, mutta ekaluokkalaisilla alkaa koulu viiden kuukauden päästä. Olen listannut tähän joitain asioita, mitä sinun tulisi harjoitella tulevan ekaluokkalaisesi kanssa. Mutta älä ota paineita - ekaluokkalaisen ei tarvitse osata näitä kaikkia taitoja eikä mitään taitoa täydellisesti. Olen listannut nämä taidot ihan puhtaasti omien kokemusteni perusteella, kun jotkut asiat mentiin vähän niinkuin kantapään kautta ;)




Ota iisisti! Koulun ensimmäinen luokka on opettelua, eikä pelkästään kirjaimien tai numeroiden opettelua. Ensimmäisellä luokalla jatketaan monien sellaisten taitojen opettelua, mitä eskarissa on jo harjoiteltu. Oman vuoron odotus, ryhmätyötaidot, sosiaaliset taidot, käsien pesu, oman ruuan lastaaminen ja syöminen reippaasti ym. Pieniä askeleita uusien kavereiden kanssa.

Koulupäivän kulku. Kannusta lasta koulutielle, kertomalla vähän koulupäivän kulusta ruohonjuuritasolla. Eli ensin mennään koulun pihalle, sieltä luokkaan, jossa opiskellaan asioita hieman alle tunnin jaksoissa ja tuntien välissä on välitunti. Puolessa välissä päivää on ruokailu. Ensimmäisinä päivinä oppilaat saavat lukujärjestykset, mikä kertoo, että mihin aikaan koulu alkaa ja päättyy. Ensimmäisellä luokalla opettajat ohjaavat pieniä lapsia mahdollisimman paljon ja aina jos joku askarruttaa, voi kysyä opelta. Luokalle tulee parisenkymmentä lasta, joita varmaankin kaikkia jännittää ensimmäinen koulupäivä ja se on ihan ok.

Oman nimen lukeminen ja kirjoittaminen. Tästä on hyötyä, kun koulun alussa oma nimi laitetaan kirjoihin, vihkoihin ja vaatteetkin kannattaa nimikoida. Mitään muuta ei tarvitse osata lukea eikä kirjoittaa. Kouluun mennään juuri siksi, että siellä opetellaan lukeminen ja kirjoittaminen.

Vessatoimet. On hyvä, että lapsi osaa tunnistaa vessahädän, käydä vessassa, pyyhkiä itse ja pestä sekä kuivata kädet.

Pukeutuminen. On hyvä, että lapsi osaa pukea tarvittavat vaatteet päälleen sekä riisua ne. Jos lapsi käyttää nauhakenkiä, on hyvä harjoitella solmimaan nauhat itse. On tärkeää kannustaa lasta miettimään itse, mitä ulos pitäisi pukea päälle. Viime kädessä vastuu on harjoitteluvaiheessa aina aikuisella, mutta jos luettelet lapselle aina ulos lähtiessä, että kengät, takki, pipo, hanskat - laita vetskari kiinni, niin lapsi ei itse tule ajatelleeksi näitä asioita ollenkaan.

Säänmukainen pukeutuminen. On hyödyllistä, muttei suinkaan pakollista, jos ekaluokkalainen hieman tunnistaa esimerkiksi säätiloja, eli jos sataa vettä = pue kumisaappaan ja sadetakki.

Avaimet. Jos lapsen täytyy tulla itsekseen kotiin, on hyvä harjoitella avaimen käyttöä, kuinka kotiovi avataan ja suljetaan - huolellisesti.

Kello. Kelloa ei tarvitse osata ensimmäisellä luokalla, mutta jos lapsi joutuu itse kulkemaan esimerkiksi koulumatkat, on hyvä tunnistaa milloin kello on 8, 9 tai 10, sekä ajat 15 yli, koska niihin aikoihin koulu pääsääntöisesti alkaa. Jos lapsen ei tarvitse itse lähteä yksin kouluun, ei kelloa tarvitse erikseen opetella. Sitä opetellaan sitten koulussa.

Koulumatka. Jos lapsi kulkee koulumatkan itsenäisesti, on hyvä harjoitella koulumatkaa yhdessä mahdollisimman monta kertaa.

Kännykkä. Jos lapselle ollaan hankkimassa kännykkä ensimmäiselle luokalle, hankkikaa puhelin viimeistään kesällä, että lapsi ehtii harjoitella puhelimen käyttöä. Yksi tärkeimmistä asioista on opettaa, että puhelin pysyy koulupäivän ajan repussa äänettömällä ja että kotimatkalla puhelin on repussa tai taskussa. Pienet eivät osaa vielä ajatella kovin laajasti, joten kun opettaa, että puhelin pysyy koulumatkalla repussa, ei pääse käymään niin, että on "peli kesken" kun astutaan suojatielle.

Ohjeiden noudattaminen. On tärkeää kertoa lapselle, että opettajaa täytyy kuunnella ja opettajan antamia ohjeita noudattaa. Jos ohje unohtuu, opettajalta voi kysyä uudestaan. Ne opet on tosi mukavia ja pitkäpinnaisia!

**

Huh, oliko paha lista?


Toivottavasti ei ollut paha. Ja muistakaahan, että ennen koulun alkua nautimme vielä keväästä, kesälomasta ja lataamme akut syksyn haasteita varten. Ja hei - ei niiden pienten ekaluokkalaisten kanssa voi välttyä kommelluksilta ;)




Saron blogi on myös somessa:

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Äitiyslaki on hyväksytty! Mitä se tarkoittaa?

Äitiyslaki hyväksyttiin eduskunnassa 28.2.2018 huikein äänin 122 - 42! Ihan mahtavaa!
Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä?

Nykyisin naisparin lapsi voi saada kaksi (virallista) vanhempaa vain perheen sisäisen adoption kautta. Se on arvatenkin melko hankala ja hidas prosessi.

Äitiyslain myötä tämä tilanne helpottuu!

Äitiyslaki mahdollistaa sen, että kun laki on astunut voimaan (2019), kun naispari saa lapsen hedelmöityshoidoilla, voi synnyttävän naisen naispuolinen kumppani tunnustaa lapsen neuvolassa jo ennen lapsen syntymää.

Naispuolisen kumppanin äitiyttä ei siinä tapauksessa vahvisteta, mikäli isyys tunnustetaan, eli tässä ei mennä mitenkään hyppimään isien tontille.

Käytännössä tämä tulee näkymään vuonna 2020, kun lain voimaantulon jälkeen ensimmäiset vauvat ovat saaneet hedelmöityshoidoilla alkunsa ja synnytys tulee ajankohtaiseksi. Siihen saakka naisparit sukkuloivat vielä perheen sisäisen adoption prosessissa.

Kiitos kaikille kansalaisaloitteen allekirjoittaneille ja äitiyslain puolesta äänestäneille! Ihana saada välillä hyviä ja inhimillisiä uutisia lasten parhaaksi! Lapsiperheitä koskevassa lainsäädännössä on toki vielä paljon tehtävää, mutta tämä oli hieno voitto ja nyt ei muuta kuin eteenpäin!

**

Aurinkoista viikonloppua!




torstai 1. maaliskuuta 2018

Pinaattivohvelit (kahden vuoden odottamisen jälkeen!)


Minä olen hyvä säilömään. Etikkakurkut ei kyllä onnistu, mutta hyvien reseptien talletus kylläkin. Ostimme vohveliraudan vuonna 2016 ja silloin bongasin Suklaamarenki-blogista pinaattivohveleiden ohjeen. 

Kommentoin vielä sinne blogini "vanhalla nimellä" The L for LOVE, että kiitos täydellisestä ohjeesta ja että täytyypä kokeilla. Aikansa siihen meni ja viime viikolla, liki kahden vuoden odottamisen jälkeen sain kuin sainkin tehtyä pinaattivohvelit! Olemme siis viimeiset kaksi vuotta tehneet vain makeita vohveleita erilaisilla lisukkeilla.


Pinaattivohvelit oli helppo valmistaa Suklaamarengin ohjeen mukaan ja ne maistuivat hyvälle. Lapset ensin vähän irvistelivät, että mitähän ihmettä nämäkin mahtavat olla, mutta lopputulos oli se, että kyllä lasten lautaset tyhjenivät. Onko teidänkin lapsilla tapana epäillä heti, kun ruokalistalla on jotakin makaronia ihmeellisempää? Mutta meidän vanhempien tehtävä onkin todistaa, ettei ole pahoja ruokia! Kokkien taso vaan vaihtelee ;)

Pinaattivohveliohjeen kyljessä ollut tonnikalatahna oli kyllä ihan hitti ja maustoi muuten miedonmakuisia vohveleita tosi hyvin. Tonnikalatahnaan tuli vain tonnikalaa, kermaviiliä, punasipulia, sitruunamehua ja tilliä. Helppoa kuin mikä!



Bonuslisukkeena meillä oli myös herkkusienisalaattia. Se oli ihan kaupasta ostettua (Huhtahyvät).

**

Pidätkö sinä enemmän 
suolaisista vai makeista
vohveleista?







Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...