perjantai 18. toukokuuta 2018

Etätyöpäivä. Korjaan - Äidin etätyöpäivä.

Minä kuulun siihen jengiin, joka tekee välillä etätyöpäiviä. Insta storyissä (joihin olen todella koukussa) olen joskus kertonutkin, että minusta näyttää niin ihanalta, kun jengi hipsii aamuisin työhuoneelle tai jäävät sitten tekemään etäpäivän kotiin katteineen ja latteineen. Katteilla viittaan siis kissaan, enkä bitumikattoon. Latte on sitten se…no kyllä te tiiätte.

Pixabay

Ihailen niitä etätyöpäiväkuvia, kun tulppaanit kaartuvat suloisesti kahvikupin ylle, kesken etäpäivän ehtii katsoa jakson verran suosikkisarjaa Netflixistä ja lounas tilataan wauhdilla Woltista tai mennään nauttimaan se kylän hipstereisimpään lounastamoon, jonka katosta roikkuu rosoisen teollisia lamppuja. Etäpäivä huipentuu auringonlaskuun kallioilla ja ystävien kanssa kilistettyyn skumppaan.

Kun ystäväni ovat valmiita heittämään pyyhkeen kehään ja ulvovat, että ei heidän kotinsa ole eikä tule koskaan olemaan niin siisti kuin joillain bloggaajilla on (joihin minä en kuulu, kumma juttu!), muistutan heitä, että hei. Ei kenenkään koti jatkuvasti näytä siltä, te ette näe niitä tavararöykkiöitä kameran takaa ja osa kuvista on takuulla otettu siivouspäivänä ja kun ottaa sata kuvaa, niitä voi kivasti vuoden mittaan ripotella. En väitä, etteivätkö he siivoaisi myös vuoden aikana toisenkin kerran, tai käytä siivoojaa. Ja pointtihan on selvä, että kukapa sitä kamakaaosta jaksaisi blogeissa katsellakaan, kun meistä lähes jokaisella on sellainen kotona. Kamakaaos, eli blogitermein ”elämänmakuinen” ja kotitermein ”kodikas”.

Mitenkä kamakaaos liittyy etäpäiviin? No siten, että kun minä olen tällainen vastavirtaan uiva fisu, aion nyt kertoa teille todellisuuden, millaisia joidenkin etäpäivät ovat. Tämä teksti ei voinut otsikoitua etäpäiväksi vaan se on nimenomaan Äidin etätyöpäivä. Isolla koolla!

Etätyöpäivissä kivaa on se, kun saa nukkua pidempään (voi luksusta jos kello soi vasta klo.7!) ja saa nähdä lapset heti aamusta! Toimistoaamuina nimittäin lähtö on niin aikaisin, että lapset jäävät nukkumaan kun minä jo lähden. Etäpäivien suola on se, että ehtii syödä aamiaisen (jota muuten en ehdi) ja juoda kahvin r-a-u-h-a-s-s-a. Paitsi että kun on Äidin etäpäivä, niin eipä muuten ehdi! En tiedä millaisella draivilla aamut sujuvat ilman, että olen päsmäröimässä kotona, mutta etäaamuina ainakaan tenavan tukka ei tahdo harjaantua, hammasharja on tehty betonista eikä sitä jaksa hentosilla käsivarsilla nostaa ja aamupalavaihtoehdotkin tökkii kun "menusta" ei löydy mitään sopivaa. Ehdin hörpätä kylmän kahvin, jos ehdin.

Etätyöpäiviä rytmittää pääsääntöisesti kiire. Aina on kiire tehdä jotakin. Teen kotona mielellään sellaista keskittymistä vaativaa hommaa, koska avokonttori ei ole se paikka, jossa voi keskittyä pitkäjänteisesti. Päätän melkein joka etäpäivä syödä aamiaisen numero 2 (siis että keitän uudet kahvit ja juon ne kuumana ja teen ruisleivän ja syön sen rauhassa eli töitä samalla naputellen) lasten lähdettyä kouluun, mutta usein havahdun puolilta päivin siihen, että on nälkä ja se aamiainen jäi paitsi tekemättä, myös syömättä. Sitten pikaisesti jotakin evästä kitusiin ja takaisin töiden pariin.

En ehdi kuvaamaan kaartuneita tulppaaneja enkä fiilistelemään lempi musiikkini tahdissa. Olen niin ärsyttävän pedantti, että etäpäivinä laitan kännykkään tasan 30min aikaa, kun lounastauko alkaa ja siinä aikaikkunassa täytyy ehtiä tehdä kaikki mitä lounasbreikillä pitää tehdä. Eli skruudata.

Pian siitä koittaakin lasten koulupäivän loppu. Lapset soittaa kotiin koordinaatit, että ovat päässeet koulusta, ovatko tulossa ja kenen kanssa. Puhelin soi ja soittajina lapset ovat vuorotellen. Milloin väitellään siitä voiko kuitenkin mennä kaverille vaikka olisi kokeisiin luettavaa tai voiko kaverit tulla meille vaikka tiedossa on, että allekirjoittaneella on tärkeä etätyöprojekti meneillään. En tiedä miten se on mahdollista, mutta niissä tilanteissa lapset kuulee aina ”ehkä” vaikka sanon ”ei” ja ehkähän tarkoittaa melkein kyllä, siksi on hyvä soittaa ja varmistaa monta kertaa, josko kuitenkin saisi!

Lopulta kun lapset tulevat kotiin, alkaa etätyöläisen päivän loppurutistus. Pitäisi tehdä töitä 100% volyymillä, siinä sivusilmällä tarkistaa matematiikan tehtäviä, kuunnella päivän kuulumiset (koska lapset haluaa kertoa ne heti), olla erotuomari ja välipalakokki ja pitää ajatukset tiiviisti meneillään olevassa työssä. Se jos mikä on oikein kunnon multitaskingia, mutta onneksi siinä me äidit ollaan ihan hitsin hyviä.

Kun lopulta etätyöpäivä päättyy ja olisi aika siirtyä sinne rantakallioille ottamaan selfieitä kavereiden kanssa ja ihailemaan auringonlaskua, alkaakin kanakastikkeen teko. Kanat pannulle, riisi porisemaan. Siinä sitten päässä hyörii vielä sata työasiaa, muistinko merkitä lukuläksyn tehdyksi, täytyypä riipiä samalla kasaan yksi salaatti päivällisen kylkiäisiksi ja todennäköisesti toimia jonkunlaisena ohjelmatoimistona tai edelleen erotuomarina. Ja joskus siinä kanakastikkeen hämmennyksen lomassa ehdin ihan katsella Insta storeja, kun ne muut etäpäiväilijät ovat menossa tukka käherrettynä kohti kesäyötä. Ja sitten se kanakastike onkin jo palanut pohjaan! Hitto miten vaikeaa on hämmentää ja räplätä puhelinta samaan aikaan ;)

Etäpäivä päättyy usein vasta siinä kohtaa, kun pääsee istumaan ruokapöytään. Meillä on aina täys härdelli päällä: kuka ei tykkää ruuasta, joku tönkii lautasen kuormaa ja miettii onko se luomua, isimies tulee jossain kohtaa kotiin ja päättelee uskaltaako tänäänkään syödä kotona meitsin kokeilevassa keittiössä ja itsellä iskee ihan jäätävä hiilarikooma. Meinasin kirjoittaa, että huilarikooma. Ei sekään olis erityisen huano.

Muistan yhden työhaastattelun vuosia sitten, kun herra haastattelija kysyi, että mitä huonoa minussa on ja en meinannut keksiä mitään. Nyt keksin. Mun on tosi vaikea noudattaa työaikoja. Tuppaa käymään aina niin, että aloitan työt puolituntia ennakkoon eikä työpäivä lopu koskaan samassa suhteessa ennakkoon vaan menee yliajalle aina. Etätyöpäivissä saattaa huiskahtaa joskus vielä myöhemmäksi kuin toimistolla. Mutta onko se kaikista paha juttu, sitä en tiedä.

Jotkut yhä kuvittelevat, että kaikkien etätyöpäivät olisi liihottavan ihania kevennyksiä arkeen, mutta kyllä minä sanon, että kun hanskaa täyden työpäivän ja lapset siinä samalla rykäisyllä, niin kyllä se aikamoinen savotta on.

Silti en päivääkään vaihtais pois. En noita töitä, en tehtyjä etätöitä, enkä noita lapsia.

Ehkä vielä jonain päivänä minunkin etäpäivät on vielä niitä lattekuppien kuvaamista ja skumppaa rantakalliolla. Silloin tosin sydän on syrjällään, koska lapsethan on silloin jo niin isoja että ovat omissa menoissaan. Nyt en ole aivan varma onko se uhka vai mahdollisuus. Äidin sydän taitaa aina olla syrjällään, syystä tai toisesta!

Niin ja on tässä perheessä isäkin. Se Iskän etäpäivä on vaan rakenteeltaan vähän erilainen. Herätys -> aamukahvi -> etätöitä. En vaan käsitä, miten lapset kuvittelevat kirkkaan panssaripleksin iskän ympärille ja iskä saa takuulla työrauhan, kun taas äiti on se jonka rintapielessä lukee välkkyvällä neonvalolla, että ”palveluksessanne”. Mutta on niissä Iskän etäpäivissä yksi hyvä puoli. Koska meillä on erilaiset työajat, se ehtii joskus hakea aamupalapullat tai se pyöräyttää lounaan myös mulle. Ei voi valittaa!

Nostan hattua kaikille teille, jotka olette vanhempia ja jotka teette säännöllisesti etätöitä. Teillä on raudanlujat hermot ja timantinkova keskittymiskyky! Itse siis vetäydyn bloggaamaankin suljettujen ovien taakse, mutta koska ovi ei ole naulattu kiinni, se käy yhtä tiuhaan kuin Prisman pääsisäänkäynnillä, koska äiti, äiti, äitiiiii? Ja sitähän minä olen ja se on se tärkein tehtäväni.




1 kommentti:

  1. Ihana kirjoitus! Pääsin hyvin etätyöpäivän tunnelmaan, vaikka en ole ikinä ollut työssä, jota voisi etänä tehdä.
    Aurinkoista viikonloppua!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...