perjantai 4. toukokuuta 2018

Huonot vanhemmat hiekkalaatikon reunalla puhelimiensa kanssa

Ihana huomata, miten suomalaiset kuoriutuvat pitkän talven jälkeen pesäkoloistaan ja leikkipuistot täyttyvät lapsista – ja hiekkalaatikoiden reunoilla istuskelevista, puhelimiaan räpläävistä vanhemmista. Hui kauhistus.


On yleisesti paheksuttua räplätä puhelinta lapsen leikkiessä leikkipuistossa, samoin kuten seikkailupuistoissakin. Aktiivivanhempien pitää osallistua leikkiin: tehdä hiekkakakkuja, ryömiä tunneleissa ja vahtia lastaan.

Joo, lapsen vahtimien on ihan jees, mutta muusta en olekaan samaa mieltä.

Minäpä voisin kertoa yhden näkökulman, miksi jotkut vanhemmat, jopa perhebloggaajiksi itseään tituleeraavat ihmiset, räpläävät puhelimiaan hiekkalaatikon reunalla. Oletko valmis?


AINOA HETKI OMAA AIKAA.

Siis se vartti hiekkalaatikon reunalla puhelin kourassa voi hyvinkin olla sen vanhemman ainoa vartti päivässä sitä kuuluisaa omaa aikaa. Eikä ole yhtään tyhmää, jos et ole tullut ajatelleeksi koko asiaa. Yksi kasvun merkki on se ettei mahdu farkkuihinsa. Henkisen kasvun merkki on se, että hyväksyy uutta informaatiota.

Arki esimerkiksi 3-vuotiaan ja vauvan kanssa voi olla ajoittain hektistä. Muistan itse, miten aikoinaan oli näppärää tuoda 3-vuotias hiekkalaatikolle rakentelemaan hiekkakakkusia, vauvan nukkuessa vaunuissa. Koska lapsethan tietysti nukkuivat eri aikaan, olisihan ollut aivan liian näppärää jos ne olisivat kuorsanneet samaan aikaan ja olisin voinut vähän hengähtää itsekin. Lopulta kun selvisimme sinne hiekkalodjun äärelle, en todellakaan sujauttanut käsiä hiekkaan vaan kaivoin vaunujen tavarakorista lehden ja lueskelin. Kolmevuotias oli niin kauan hiekkalaatikolla kun vaan hiekkaa riitti, mutta toisaalta sen ikäisen tutkimusmatkailijan aivot toimivat melko impulsiivisesti, joten siihen ei ole luottaminen että hän todella olisi pysynyt siinä, vaan aikuisen pitää olla koko ajan valppaana. Samalla kun pidin kolmevuotiasta silmällä, oli ihana pintasukeltaa herkullisten kakkureseptien maailmaan (joita en tietysti ole vielä tänä päivänäkään ehtinyt tehdä, hehe), imuroida uusimmat sisustustrendit ja lukea mitä maailmassa ylipäätään tapahtuu. Koska saattoi mennä päiviä, etten ehtinyt edes telkkariuutisia katsoa. Sanomalehtiä meille ei tullut. Koska ei niitä olisi ehtinyt lukea ;) Niin ja siihen aikaan ei ollut näin näppäriä älypuhelimia, joten luin lehtiä. Vailla mitään omantunnon tuskia.

Minä sain ensimmäiset omantunnontuskat vasta jälkeenpäin, keskusteluista luettuani, että tämä toimintamalli on paheksuttua. Oho!

Kun lapset olivat pieniä, meillä oli silloin sellainen tilanne, että nuorekkaat isovanhemmat olivat paitsi työssäkäyviä, niin sen lisäksi he asuivat kaukana. Lasten isimies teki siihen aikaan ilta- ja yöpainotteista työtä. Olihan aikamoista pyörittää arkea käytännössä yksin. Omaa aikaa ei ollut ja vaikka sen kaipaaminenkin on yleisesti paheksuttua, niin kyllä olisin sitä kaivannut. Minulla oli kaksi ihanaa lasta, mutta ei äitiys ja meitsiys saa olla toisiaan poissulkevia asioita. Niinpä mun tapa hoitaa omaa aikaa oli ne hetket lehti kourassa sen hiekan kaapimisen sijaan. Vaikka kyllä sitä hiekkaakin tuli kaivettua. Vaikka keittiössä olen enemmän uhka kuin mahdollisuus, hiekkakakkujen kanssa olen ihan pro!


Minä en tänä päivänäkään ajattele, että joku olisi huono vanhempi siksi, että selaa puhelintaan lasten läsnä ollessa. Toki överit on asia erikseen. Ja hei, mikä minä olen ketään puhelimen käytöstä tuomitsemaan? Sama koskee sinua, myös.

Eikä isojen lastenkaan vanhempi pääse eroon syyttävien sormien heristelystä. Ulkoilen mielellään lasten kanssa ja nyt kun lapset ovat isompia, ne juoksee keskenään hippaa tai vaikka kiipeilee. Joskus ne jopa sanoo, että "äiti istu sä tässä" ja pinkovat menoihinsa, koska ei ne kaipaa keinuttajaa tai mukana kiipeilijää. Toki voisin käyttää sen hetken istuen ja pilttejäni ihaillen, mutta usein kaivan laukustani joko sen lehden tai nykyään jopa puhelimen ja otan hetken omaa aikaa. Ihan siinä penkillä auringossa istuen. Ja sitten taas joku ulkopuolinen näkee vaan sen, että siellä ne lapset kirmaa yksinään ja perhebloggaaja vaan näprää puhelintaan, kuinka hirveää! No sepä! Muuten...mitäs ne siun omat lapset tekee sillä aikaa, kun sinä vahtaat, että miten meillä menee? ;)

Hei vanhemmat. Miksi me ollaan niin ankaria tuomitsemaan toisiamme tässä(kin) asiassa? Mitä jos höllätään omaa pipoa ja koitetaan ajatellaan asioita myös sen toisen ihmisen näkökulmasta eikä oltaisi ihan heti syyttävä sormi ojossa?

Piis änd lööv.



6 kommenttia:

  1. Mulla oli aikakauslehtiä mukana siellä hiekkalaatikon reunalla. Ei tullut mieleenkään, että olisi pitänyt aktiivisesti leikkiä mukana ja tehdä niitä hiekkakakkuja. Koko ajan joka tapauksessa tuli kurkittua lehden reunan yli ja ihasteltua hienoja tekeleitä. Koko äitiyskeskustelu on mennyt ihan hurjaksi. Vain täydellinen kelpaa ja sen täydellisen äidin mittari on niin korkealla ettei siihen kukaan voi yltää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja näinpä: "Vain täydellinen kelpaa ja sen täydellisen äidin mittari on niin korkealla ettei siihen kukaan voi yltää." Tykkään kyllä sun asenteesta niin paljon. Rento mutta silti määrätietoinen äiti!

      Poista
  2. Oi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)

    VastaaPoista
  3. Hyvä teksti! Tietty on asia erikseen jos näpyttelee koko ajan eikä seuraa ollenkaan lasten menoa. Tämän takia minua ainakin hävettää edes kirjoittaa jotain tärkeää viestiä ettet saa sitä leimaa ja haukkuja niskoille. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja olet aivan oikeassa: "jos näpyttelee koko ajan eikä seuraa ollenkaan lasten menoa". Se ei ole oikein, kuitenkin vastuu lapsesta on aikuisella.

      Mutta jatketaan samaan malliin vaan, ehkäpä arvostelijatkin hiljakseen ymmärtävät että kaikkien tilanteet ovat erilaisia ja joillekin se voi olla ainoa hetki kun voi hengähtää tai lähettää se viesti.

      Aurinkoa iltapäivääsi!

      Poista

Kerro mitä ajattelet! Kiitos kommentistasi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...