maanantai 18. kesäkuuta 2018

Vanhempi, miltä tuntuu viettää juhlapyhät töissä?

Tällä viikolla vietetään juhannusta. Ihanaa - kolme päivää pelkkää vapaata, vai onko sittenkään?

Suomihan ei ole sidottu toimistotyöaikoihin 8-16 vaan tiettyjen palveluiden pitää pelata 24/7, kuten esimerkiksi sairaanhoidon, poliisien, taksien ja nykyisin myös monet kaupat palvelevat yötä päivää. Noin muutaman ammattiryhmän mainitakseni.

Sillä aikaa, kun muu Suomi juhlii tai viettää vapaata, sinä saatat vetää ensihoitajan kamppeet niskaan ja lähdetkin töihin. Vanhempi, miltä tuntuu viettää juhlapyhät töissä?


Säännöllisesti juhlapyhien, etenkin joulun alla some täytyy surkuttelevista viesteistä, joissa harmitellaan, "miksi kauppojenkin pitää olla aina auki"? Jotkut ovat taantuneet ajalle, jolloin riitti, että kaupat olivat auki 10-18, arkisin siis. Lauantaisin vielä lyhyemmän pätkän ja sunnuntaina sekä pyhinä visusti kiinni. Heitä tuntuu surettavan kovasti, että työntekijät eivät saa olla perheidensä kanssa vaan pitää mennä töihin. "Kuka sinne kauppaankaan silloin haluaa mennä?" No esimerkiksi ne vuorotyöläiset. Tai arjen muuten näännyttämät perheet, kuten meikäläiset, jotka vaan yksinkertaisesti nauttivat siitä, kun pyhänä saa mennä kauppaan, ilman että alla on 10h työpäivä, ruuhka, nälkä ja väsy. Toiset unelmoi basehypyistä. Toiset rauhallisista ruokakauppareissuista. Ei siinä ole mitään väärää, hehe.

Mutta nyt haluaisinkin kuulla työntekijöiden, niiden äitien ja isien ajatuksia. Miltä tuntuu olla juhlapyhänä töissä? Miksi olet silloin töissä? Rahan takia? Oletko itse voinut vaikuttaa työvuoroosi vai onko sinulla silkka velvollisuus mennä?

Koetko iloa vai surua siitä, että juhlapyhänä et olekaan perheesi kanssa? Vai onko se tosiasia, johon on tottunut jo?

Onko se edes kaikkien perheiden tahtotila, että juhlapyhät ollaan yhdessä?

Missä sinun lapsesi on juhlapyhänä, kun sinä olet töissä? Kotona toisen vanhemman kanssa? Päiväkodissa? Miltä sinusta tuntuu jättää lapsi hoitoon juhannuksena tai jouluaattona?



keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Asiantuntijalasten joukkopako päiväkodista

Pienet lapset pakenivat viime viikolla oikein joukolla päiväkodista. Mistä tämä kertoo? Ehkä huonoista hoitajista tai tylsästä päiväkotielämästä?






Uusi varhaiskasvatuslaki nostatti suomalaisten hiuksia pystyyn kuluneena keväänä sillä, että sen esiintuoma moniammatillinen osaaminen jäi lähinnä jalkoihin, kun esille nousivat ihan muut painopisteet. Kuulosti siltä, että lastenhoitajia tullaan jatkossa pahasti aliarvostamaan ja lastentarhanopettajan pätevyyden itselleen hankkineet sosionomit pelkäsivät työpaikkojensa puolesta, koska uusi varhaiskasvatuslaki nosti jalustalle yliopistokoulutuksen saaneet lastentarhanopettajat.


Kuunneltiinko varhaiskasvatuslakia turistaessa lapsia?

Se on ihan totta, että aika pitkälle on tultu niistä ajoista, kun itse olin lapsi. Puhutaan siis ajasta hieman sen jälkeen, kun viimeiset dinosaurukset katosivat maapallolta. Tai että kun mehua myytiin vielä niissä pyramidin mallisissa mehutetroissa. Maailma on muuttunut kaikenlaisten digiloikkien myötä, mutta onko lasten perustarpeet muuttuneet yhtä rajusti? Ymmärtääkseni lapset tarvitsevat edelleen syliä, halia, lohdutusta. He tarvitsevat aikuista ohjaamaan päivän kulkua, mahan täyteen ruokaa, päiväunet ja viimeisimpänä ja varmaan tärkeimpänä: jokainen lapsi haluaa tulla kuulluksi.

Niinpä ihmettelenkin, että kun uutta varhaiskasvatuslakia turistettiin kasaan, kuunneltiinko näitä oman alansa varsinaisia asiantuntijoita laisinkaan? En nyt puhu lto:sta enkä elto:sta enkä hoitajista. Vaan lapsista!


Mitä uudesta varhaiskasvatuslaista jää edelleen puuttumaan?

Tällä viikolla lehdissä uutisoitiin siitä hirvittävästä tapauksesta, kun helsinkiläisestä päiväkodista lähti omille teilleen kuusi 2-4 vuotiasta lasta. Kukaan ei huomannut lasten puuttumista, ennen kuin yksi hoitajista lähti kotiin ja bongasi leikkipuistosta tutun possen. Jutulla oli loppu hyvin, mutta onko kaikki hyvin?

Varhaiskasvatuslaki ei kerta kaikkiaan voi onnistua, vaikka päiväkotiryhmiin lisättäisiin millaisia moniammatillisia osaajia tahansa. Vaikka siellä olisi lastentarhanopettajan lisäksi armeijan komentaja, tarvitaan arkeen kuitenkin niitä ihan konkreettisia tekijöitä:

käsipareja pukemaan kurahousuja, pyyhkimään pyllyjä, auttamaan askarteluissa, ottamaan syliin kun harmittaa

sekä

silmäpareja vahtimaan, kun pienet elohiiret kirmaavat joka suuntaan. Suomalaisiin lapsiin on jo äidinmaidossa istutettu ulkoilutarve, joten ei puhettakaan, että lapset voisivat nyhjöttää sisätiloissa aamusta iltaan vaan ulkoilu on lähes jokaisen lapsen perustarve ja siihen tarpeeseen päiväkodin on vastattava. Se onkin yksi päivähoidon heikoimmista lenkeistä, jos lauma lapsia laitetaan ulos kahden hoitajan turvin ja kyllähän sen tietää: ulkoillessa rapa roiskuu ja kakka - ellei lennä, se turahtaa vaippaan ja silloin täytyy mennä pyllypyykille, jolloin pahimmassa tapauksessa tilapäisesti resursoinnit ylittäneessä lapsitilanteessa joku aikuinen jää yksin, no ei ihan varsinaisesti, vaan kymmenen naperon kanssa ulos. Eikä se auta, vaikka ulkona olisi kaksi tai kolme hoitajaa vs. iso lauma vilkkaita lapsia. Ryhmäkoot, kröhöm.


On investoitava lisää fyrkkaa maailman tärkeimpiin ihmisiin. Ketä ne on?

Varhaiskasvatuslakia siis pitäisi muuttaa niin, että päiväkotiryhmiin saadaan lisää tekijöitä. Siksi me olemme äänestäneet päättäjät valtaan (kansanedustajat, ministerit, kuntapäättäjät), että heidän tehtävä on keksiä miten priorisoidaan, että saadaan lisää fyrkkaa investoitavaksi maailman tärkeimpiin ihmisiin. Koska jos noita lapsia ei olisi, ei veroeuroja kilahtelisi tulevaisuudessa kassaan. Perheet tekee kyllä lapsia ihan muista, kuin verotuksellisista syistä. Vai oletko sinä budjetoinut asiaa niin, että sinun lapsesi maksaa veroina sinun eläkkeesi? Ai olet. No eipä siinä. Hyvä juttu, jatkakaa.


Minunkin lapseni on hukattu. Herääkö päättäjät vihdoin miettimään resursointeja?

Kun kuuden pikkunassikan lauma lähti omille teilleen, keskustelun tasohan lähti välittömästi väärille raiteille: huonot hoitajat, mitäs eivät vahtineet. Montako hoitajaa oli, mitä ne tekivät, mikseivät huomanneet, taasko ne seisoi ringissä juttelemassa keskenään - ja mitä näitä nyt oli? Kyllä suomalaiseen keskustelun tasoon voi aina luottaa, tattis vaan ;) Nyt olisi kuitenkin syytä heristää sormea ohi hoitajien, opettajien ja suoraan kohti päättäjiä. Kuinka monta vastaavaa tapausta tarvitaan, että resursoinnit saadaan kohdalleen?

Tragikoomiseksi tilanteen tekee juuri tämä: kun valvonta ei ole kohdallaan ja oli vähän tylsää, päätti naperot piristää päivää menemällä katsomaan laivoja. Kekselistä! Mutta kiitos lapset, ehkä teidän ääntä ja tarpeita nimenomaan nyt kuullaan.

Mitenkään en siis vähättele tapahtunutta, kauhea juttu, mutta tunnen syvää helpotusta, että lapsille ei käynyt kuinkaan, vaikka omista lapsista ei ollutkaan kyse. Toisaalta sydämeni on syrjällään niiden kyseisten lasten perheiden suuntaan - kuinka sitä uskaltaisi enää jättää lapsensa samaan paikkaan uudelleenhukattavaksiko? Täydet sympatiani myös päiväkodille. Ei ole huonoja hoitajia, on vaan rajalliset resurssit.

On minunkin lapsi hukattu, pariin otteeseen, tosin se tapahtui vasta koulussa. Se on kyllä ihan toinen juttu. Päiväkodilla jouduttiin kyllä kerran turvautumaan ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin, kun naperot, omani mukaan lukien, siinä notkuivat päiväkodin aidalla rennosti, mennessäni omiani poimimaan kotiin ja ääneen suunnittelivat reittiä, että mistä pitää lähteä ja minne sitten kuljetaan ja mistä kohtaa käännytään, jos mennään Robin-kaverin kotiin noin niinku ihan itsenäisesti. Muuten hyvä, mutta Robinin kodin sijainnin varmuudella tietäen, naperoiden alkukartoitus oli mennyt nurin ja ilmansuunnat oli lähtökohtaisestikin ihan väärät. Toisekseen lavertelin heti hoitajille ja karkumatkalaisten suunnitelmilta leikattiin siivet asap. On kyllä sangen näppäriä ne avaruuteen asti loistavat huomioliivit, joita pidettiinkin sitten muutamana päivänä jokaikisessä ulkoilussa. Mutta olisihan se ihmisresurssi kivampi kuin huomioliivi.

**

Tsemppiä teille, lasten kanssa työskentelevät!




perjantai 8. kesäkuuta 2018

Lintsi goals

Linnanmäki kuuluu varmaan jokaisen etelä-suomalaisen kesään, mutta mitäs jos kieppuminen pään ylösalaisin hötkyttävissä vekottimissa ei kiinnosta? Allekirjoittaneen Lintsi-putken päässä on valoa! Mitkä on meidän perheen aikuisten Lintsi goals? ;)

Olen käynyt Lintsillä ihan nappulasta saakka. Nuorena meno oli ihan estotonta, ei ollut keksittykään niin hirveää vetkutinta, etteikö sinne olisi voinut mennä. Iän myötä jopa fillarilla ison mäen alasajosta on tullut seikkailu, joten voi olla sanomattakin selvää, että pään ylösalaisin vispaavat mötikät saa kyllä minun tukkani pystyyn, mutta kauhusta. Yksi aikuisuuden mukanaan tuomista hienoimmista oivalluksista on ollut se, kun on oppinut sanomaan erilaisille asioille 'ei' ja onneksi osaan käyttää sitä sangen estottomasti.

Ongelma onkin sitten siinä, kun omat lapset haluavat kaikkiin lähes raajat irrottaviin kieputtimiin. Mitä tehdä? Alamittaiset eivät pääse moniin laitteisiin itsekseen, vaan turvaohjeet vaativat 15-vuotiaan huoltajan mukaan. Meillä ei ole ainuttakaan sopivaa sukulaistenavaa, jonka olisi voinut pestata rannekkeen hinnalla mukaan vekottimiin joten kyllä tässä on pitkää tikkua kotona vedetty, että kumpi menee, kenen kanssa ja minne. Minulla on käynyt hyvä munkki: lapsilla on taas "isikausi" menossa, joten iskä kelpaa vaan, joten minun tehtäväksi on jäänyt kassitelineenä oleminen sekä lällyissä laitteissa kiertäminen. Kuten vuoristoradassa. Mikä minusta ei ole suinkaan lälly vaan legendaarinen kaikkine hirvittävine nitinöineen ja natinoineen.






Viime sunnuntain Lintsi-päivä saikin sangen pöllämystyttävän käänteen, kun tajusin, että 140 senttisethän pääsevät laitteisiin ilman huoltajaa ja nämä 10-vuotiaathan ovat puhtaasti 140 senttiä ja sen yli! Niinpä ei muuta kun järkkäämään likalle kaveri mukaan ja menoksi!

Tästä pääsemmekin siihen, mikä tässä on jo parin vuoden ajan ollut meidän perheen aikuisten "Lintsi goals", eli tavoitteena jokavuotisessa (kyllä, sinne mennään joka vuosi jos vaan kynnelle kyetään) Linnanmäkireissussa:

Ensimmäinen tavoite: lapset voi juosta keskenään laitteissa. En jää kaipaamaan Viikinki-laivan aiheuttamia pahoinvointikohtauksia, mikä syntyy siitä kun laitteessa ravataan tyhjällä vatsalla monta kertaa peräkkäin...

Toinen tavoite: sillä aikaa, kun tenavat juoksee vekottimesta toiseen, voisi itse istahtaa ravintolaan nauttimaan paikallisesta menyystä, ilman että tarvitsee arpoa missä kohtaa se olisi järkevä syödä, ettei se gourmet puske samaa reittiä ylös, mitä on mennyt alas. Sitä en tiedä, onko Lintsin ravintolatarjonnassa muuta kuin hampparia, koska en ole koskaan ehtinyt tutustua menyihin. Skumppaa sieltä ainakin saa, huomasin kun hain heikotusta potevalle seitsemänvuotiaalle ensiapuranskalaisia. Sekin toki käy.

Sitten tajusin: 7-vuotiaamme on parin vuoden päästä tarvittavat 140 senttiä. Silloin olemme Lintsi-tavoitteessa ja lapset pääsevät kaikkiin laitteisiin ilman meidän valvovaa silmää. Oh yes! Putken päässä on siis valoa! Tosin tässä yhtälössä ei ole huomioitu sitä muuttujaa, että jos isompi teini ilmoittaa silloin, ettei todellakaan liiku pikkuveljensä kanssa julkisella paikalla. Sitten palataan taas kasvatusperusteisiin: lahjonta ja mitä näitä nyt oli... ;)

Insta storyissä kerroinkin sunnuntaina (seuraa minusta Instagramissa - SARON BLOGI), että olemme Lintsillä viettämässä vuoden hauskinta päivää. Ja kyllä se sellainen oli. Sää oli täydellinen aurinkoineen ja helteineen, kaikki meidän jengin lapset käyttäytyivät erittäin hyvin: ei draamaitkuja, ei karkaamisia ja noudattivat kaikkia turvallisuusohjeita.

Elämä lasten kanssa on yhtä tunteiden vuoristorataa: joskus lapset vie hermot juurineen päivineen, onneksi sekaan mahtuu myös näitä pakahduttavan onnellisia hetkiä jolloin sitä vaan jää kellumaan onnentunteeseen ja niitä lämpimiä läikähdyksiä muistellaan vielä pitkään.

**

Hyviä huvipuistopäiviä teille kaikille!
ps. Possujuna-ikäisten vanhemmat, te pääsette vielä helpolla.
Odottakaapa kun mittariin tulee 120 senttiä hurjaa villiyttä! ;)



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...