tiistai 23. huhtikuuta 2019

Mukavia lapsuusmuistoja luomassa

*Kaupallinen yhteistyö: SOS-Lapsikylä

Miten tukiperheeksi tullaan? Mitä tukiperheet tekevät? Pitääkö tukiperheessä käyvälle lapselle olla oma huone? Miten tukiperhettä valmennetaan? Minulle tarjoutui aivan huikea mahdollisuus ja pääsin haastattelemaan Sonja Valovaara-Annolaa SOS-Lapsikylästä. Noihin ja moniin muihin mielenkiintoisiin kysymyksiin löydät vastauksen tästä postauksesta, kannattaa lukea!


Haastattelussa Sonja Valovaara-Annola SOS-Lapsikylästä


Olettekin jo saaneet sukeltaa kahden postauksen verran tukiperhetoiminnan mielenkiintoiseen maailmaan. Olen ollut iloinen voidessani tuoda esiin tukiperhetoiminnan arkisuutta ja rohkaista lukijoitani hakemaan mukaan tukiperhetoimintaan. Nyt tämä mielenkiintoinen postaussarja huipentuu tekemääni haastatteluun. Sain haastatella Sonja Valovaara-Annolaa, joka toimii SOS-Lapsikylän pääkaupunkiseudun alueella tukiperheiden tukityöntekijänä. SOS-Lapsikylällä on tukiperheitä kuitenkin ympäri Suomen, joten oman alueesi yhteyshenkilön yhteystiedot löydät helposti SOS-Lapsikylän sivuilta.

Tämän haastattelun ja siitä kootun blogipostauksen tarkoituksena on avata teille lukijoille, millaisen prosessin kautta tukiperheeksi tullaan ja mitä tukiperheet käytännössä tekevät. Pitääkö tukiperheessä käyvälle lapselle olla oma huone? Pitääkö tukiperheviikonloppuina käydä hampurilaisravintolassa? Voinko ryhtyä yksin tukiperheeksi, vaikka minulla ei ole lapsia ennestään? Näihin kaikkiin kysymyksiin löydät tästä jutusta vastauksen.

Uusi sosiaalihuoltolaki mahdollistaa sen, että tukiperhe on mahdollista saada perhesosiaalityön kautta. Kun perhe on saanut tukiperhetoiveen etenemään oman kunnan työntekijän kautta eteenpäin, Sonja astuu mukaan kuvioihin pääkaupunkiseudun asiakkaiden osalta. Sonja toimii siis tukiperheiden tukityöntekijänä. Hän toimii linkkinä eri tahojen välillä. Hän keskustelee niin tukiperheen kuin kunnan edustajien kanssa. Kunnan edustaja on puolestaan yhteydessä varhaisen tuen tarpeessa olevan lapsen perheeseen. Tukityöntekijä on nimensä mukaisesti myös tukiperheen tukena. Jos tukiperhettä on jäänyt esimerkiksi askarruttamaan jokin asia tukiperheviikonlopun osalta tai tarvitsee tukea tai muunlaista ohjausta omaan toimintaan, tukityöntekijä auttaa tukiperhettä.




Millaisen prosessin kautta tukiperheeksi pääsee?


Tukiperheille asetetut vaatimukset eivät ole järin suuret: lähinnä edellytetään vakaata elämäntilannetta, mikä on tietysti laaja käsite, mutta tarkoituksena on, että tukiperheellä tulisi olla tarpeeksi resursseja voida antaa lapselle aikaa ja olla läsnä. Sonja kertoi, että ihmiset eivät lähde tukiperhetoimintaan mukaan kevyin perustein: monet miettivät asiaa pitkään ja vaikka ilmoittautuisi tukiperhevalmennukseen, ei valmennus ole sitova: sen aikana ja sen jälkeenkin voi vielä miettiä, että voinko ja haluanko sitoutua tukiperheenä toimimiseen. Tukiperheistä on tälläkin hetkellä pulaa – joten jos yhtään tuntuu siltä, että tukiperhetoiminta kiinnostaa, kannattaa ilmoittautua valmennukseen vaikka heti.

SOS-Lapsikylä valmentaa nykyisin tukiperheitä itse ja esimerkiksi alkuvuoden 2019 valmennukseen osallistui pääkaupunkiseudulla neljä perhettä ja he kaikki lähtivät mukaan tukiperhetoimintaan. Vuosittain esimerkiksi pääkaupunkiseudulla uusien tukiperheiden valmennuksia aloitetaan kolmena ajankohtana. Valmennus kestää noin pari kuukautta ja tavallisten tukiperheiden valmennukseen kuuluu neljä valmennuskertaa. Mikäli esimerkiksi tukiperheen toisella puolisolla on sosiaali-, terveys- tai kasvatusalan tutkinto, heillä on mahdollista hakea ammatilliseksi tukiperheeksi, mutta pakko ei tietenkään ole. Ammatilliseksi tukiperheeksi haluavilla on vielä yksi ylimääräinen valmennuskerta.

Pääkaupunkiseudulla tukiperheitä toimii tällä hetkellä noin 30 ja tukiperhettä jonottaa tuplasti sen verran lapsia.

Valmennuksen yhteydessä tehdään vielä kotikäynti tulevaan tukiperheeseen, jossa sovitaan tarkemmin jatkosta, että millä aikataululla asiassa edetään ja pohditaan millainen lapsi sopisi tukiperheeseen parhaiten. Valmennuksen jälkeen menee käytännössä noin kuukausi (nopeimmillaan), kun tukiperhe voi aloittaa.



Perheet ovat erilaisia - niin myös tukiperheet


Tässä kohtaa minusta tuntuu hassulta; kun prosessi on noin yksinkertainen, mistä tukiperhepula oikein sitten johtuu? Sonja kertoo, että edelleen monet kuvittelevat, että vaatimukset tukiperheeksi kelpaamiseksi on suuria. Kuten jo aiemmin kerroinkin, tukiperheiltä lähinnä edellytetään vakaata elämäntilannetta, ei siis maatilaa tai pulleaa kukkaroa. Tukiperheitä kuten perheitäkin on monenlaisia: on toki lapsiperheitä, mutta on myös itsellisiä henkilöitä, lapsettomia pariskuntia ja yksinhuoltajavanhempia. Aikuiset tukiperheissä ovat myös eri-ikäisiä. Joten kannattaa hakea rohkeasti mukaan: monet ovatkin todenneet, että kun ovat kuulleet esimerkiksi kavereiden ryhtyneen tukiperheeksi, ovat he itsekin halunneet lähteä mukaan toimintaan.




Miten tukisuhteen muodostaminen alkaa ja miten pitkä tukisuhde solmitaan?


Kun tukiperheiden tukityöntekijä, eli tässä tapauksessa Sonja on saanut kunnalta yhteydenoton, että lapsi olisi vailla tukiperhettä, tukityöntekijä käy läpi tukiperheet ja koittaa suunnitella, mikä perhe ja lapsi sopisi parhaiten yhteen. Tämän jälkeen järjestetään aloitusneuvottelu, johon osallistuu uusi tukiperhe ja lapsen vanhempi tai vanhemmat. Lapsi ei tule mukaan tapaamiseen vielä tässä kohtaa. Aloitusneuvottelussa lapsen vanhemmat saavat kertoa omasta lapsestaan ja tukiperhe kertoo itsestään. Mikäli tämä "tunnustelu" tuntuu hyvältä, voidaan prosessia jatkaa ja tukiperhe aloittaa toiminnan.

Kunta tekee päätöksen palvelusta yleensä vuoden mittaisena, koska vuosi –etenkin ensimmäinen vuosi menee usein kuin siivillä, lapsen käydessä kerran kuukaudessa viettämässä aikaa yhden viikonlopun verran tukiperheessä. Kun kyseessä on ensimmäinen tukiperhevuosi, pidetään puolen vuoden päästä välineuvottelu. Välineuvottelun tavoitteena on tarkastella, miten tukiperheellä ja lapsella on lähtenyt sujumaan.

Vuoden kuluttua sopimuksen teosta pidetään neuvottelu, jossa katsotaan mitä lapselle kuuluu ja miten lapsen perhe on kokenut tukiperhetoiminnan ja ovatko kokeneet saavansa siitä tukea itselleen. Neuvotteluun osallistuu SOS-Lapsikylän tukityöntekijän lisäksi tukiperhe, lapsen vanhempi tai vanhemmat sekä kunnan työntekijä. Tukisuhteet itsessään ovat yleensä kestoltaan useampivuotisia. Tarpeen mukaan edetään ja kannattaa muistaa, että tämä kaikki on aina vapaaehtoista, ketään ei pakoteta mihinkään.

Kerran vuodessa pidetään myös kotikäynti tukiperheessä. Kotikäynti edistää molemminpuolista kommunikaatiota ja kotikäynnillä on ehkä helpompi puhua, jos mieleen on tullut esimerkiksi tukiperhettä askarruttavia kysymyksiä.




Minkä ikäisiä lapsia yleensä käy tukiperheessä?


Sonja kertoo pääkaupunkiseudun näkökulmasta, että nuorin tukiperheessä käyvä lapsi on tällä hetkellä taaperoikäinen ja vanhin on pian täysi-ikäinen. Tukiperhetoiminta palvelee ehkä kaikista parhaiten leikki- ja alakouluikäisiä, koska tukiperhetoimintahan on täysin vapaaehtoista. Jokainen meistä tietää, että murkkuikäisenä mieli on muuttuvainen eikä silloin välttämättä haluta enää mennä tukiperheeseen. Toisaalta jos tukisuhde on esimerkiksi jatkunut pitkään ja tukisuhteesta on tullut merkittävä osa lapsen elämää, ei ole mitään estettä sille, etteikö tukisuhde voisi jatkua vielä murrosikäisenäkin.



Kuinka monta lasta tukiperheessä voi olla?


Tukiperhekuviot voivat olla hyvin monenlaiset. Sonja kertoi, että voi olla niin, että tukiperheessä käy vain yksi lapsi, yhdestä perheestä. Tai sitten vaikka kolme saman perheen sisarusta samassa perheessä! Myös useamman perheen lapsia voi käydä samassa tukiperheessä: joko esimerkiksi samana viikonloppuna tai eri viikonloppuina. Tässä täytyy tietysti huomioida, että se on niin lapsikohtaista, miten henkilökemiat kohtaavat ja kaikilla on hyvä olla.


Mitä tukiperheet tekevät lasten kanssa? Pitääkö yöpyvälle lapselle olla oma huone?


Tukiperheiltä ei edellytetä mitään tietynlaista asumismuotoa. Sonja kannustaakin ajattelemaan, että tukiperheessä käyvä lapsi olisi vähän kuin kaveri tulisi yökylään. Eli tukiperheessä käyvälle lapselle ei tarvitse järjestää kokonaan omaa huonetta vaan esimerkiksi nukkumisjärjestelyt voidaan hoitaa kuten omien yökyläilijöiden kanssa vieraspatjalla tai vaikkapa levittämällä sohvan vuoteeksi.

Tukiperheiltä ei myöskään odoteta valtavaa viikonloppuohjelmaa lapsen viihdyttämiseksi vaan lähtökohtahan on se, että lapsi tarvitsee lähinnä aikuista, joka on läsnä. Jos oman porukan luontainen viikonloppuagenda on sisäleikkipuistoissa rientämistä ja hampurilaisravintolassa syömistä, niin käykää toki niissä, se sopii totta kai. Jos omalle porukalle mukavampaa on vaikka retkeillä luonnossa tai käydä uimassa, niin sekin sopii mainiosti. On niin lapsikohtaista, mikä on lapsesta kivaa, mutta tärkeintä mitä tukiperhe voi tarjota lapselle, on tosiaan se aikuisen läsnäolo.

Sonja kiteyttääkin hyvin sen, mitä tukiperheet käytännössä tekevät: tukiperheet auttavat luomaan mukavia lapsuusmuistoja. Kuulostaa ihanalta.

Varhaisen tuen tarpeessa olevan lapsen omassa perheessä on usein jokin haaste, josta syystä lapsen vanhempi tai vanhemmat eivät ole voineet olla lapsen arjessa läsnä ehkä niin paljon kuin haluaisivat tai eivät ole ehtineet puuhailla yhdessä lapsen kanssa niin paljon, kuin olisivat halunneet. Sonja kertookin, että on kuullut esimerkiksi siitä, miten haltioituneita tukiperheeseen tulevat lapset ovat, kun saavat vaikkapa leipoa pullaa tai hoitaa puutarhaa kastelemalla kukkia yhdessä tukiperheen vanhempien kanssa. Ne ovat monille meistä arkisia asioita mutta toisille meistä ne ovat siinä elämäntilanteessa ihan ylivoimaisia tehtäväksi. Siksi onkin olemassa tukiperhetoiminta, kun tuen tarpeessa olevan lapsen perhe saa ladata akkuja sillä aikaa, kun lapsi tai lapset ovat tukiperheessä viikonlopun vietossa.

Sonja kertoo myös, että on kuullut hyviä muistoja niistäkin hetkistä, kun esimerkiksi kerrostalossa asuvat lapset ovat päässeet rivitalossa asuvaan tukiperheeseen – kun siitä vaan terassin ovesta astellaan suoraan ulos, se voi olla lapsesta ihana asia. Kun taas maaseudulla asuvat lapset tulevat tukiperheviikonlopulle kaupunkiin, tässä tapauksessa Helsingin keskustaan, olivat lapset ihan ihmeissään jo pelkästä ratikoiden näkemisestä. Lapset ja perheet ovat niin erilaisia eikä mukavien lapsuusmuistojen luomiseksi välttämättä tarvita mitään erikoista. Ihan tavallinen arki riittää.




Tukiperheiden kokemuksia tukiperheenä toimimisesta


Pääasiassa palaute tukiperheiltä on positiivista, Sonja kertoo. Tukiperheviikonloput ovat siitä antoisia, kun näkee, miten lapsen perhe hyötyy siitä: niin lapsi kuin hänen vanhempi tai vanhemmatkin. Toisaalta tukiperheiltä on tullut palautetta, että tukiperhetoiminta on antoisaa myös tukiperheelle itselleen ja siinä on paljon hyviä puolia, kuten esimerkiksi yhden perheen kommentti oli, että he eivät olisi normaalisti ulkoilleet niin paljon, mutta kun lapset tulivat tukiperheviikonlopulle, he olivatkin ulkoilleet todella paljon. Tukiperheet kokevat myös, että on ihanaa, että voi tehdä jotain merkityksellistä työtä - samalla voi myös antaa yhteiskunnallista kasvatusta omille lapsille, näyttämällä miten erilaisista tilanteista eri ihmiset tulevat.

Toki tukiperhetoiminnassa on haastavakin puolensa, Sonja kertoo. Voi tulla haastavia tilanteita, jos lapsella on vaikka haastavaa käytöstä. Tai voi olla vaikka sellainen tilanne, että tukiperheellä itsellään on omia lapsia ja heitä alkaakin askarruttaa oman lapsen suojeleminen, ettei hän saisi huonoja vaikutteita. Kaikissa tukiperheitä askarruttavissa tilanteissa tukiperheet voivat olla yhteydessä omaan tukiperheen tukityöntekijään, jonka kanssa voidaan selvittää asiaa. Sonja kertookin, että tukiperhettä ja lapsen vanhempia kannustetaan aina avoimuuteen ja kertomaan kuulumisistaan ja tietenkin myös mahdollisista huolista.

SOS-Lapsikylä järjestää tukiperheille myös koulutus- ja virkistyspäiviä. Lisäksi tukiperheillä on mahdollisuus osallistua SOS-Lapsikylän yhteistyökumppaneiden järjestämiin tapahtumiin. Nyt SOS-Lapsikylän pääyhteistyökumppanina toimii Paulig, joka järjestää yhteisen virkistyspäivän tuki- ja sijaisperheille. Tarjolla on yhteinen brunssi sekä Pauligmaiseen tapaan barista-koulutusta vanhemmille.



Ilahduttavat muistot kaksosten äidistä ja pienestä nautiskelijasta


Lopuksi vielä Sonja kertoi yksinhuoltajavanhemmasta, jolla on kaksoslapset. Hän oli odottanut tukiperhettä jo pitkään ja hän kertoi, ettei ollut nukkunut kolmeen vuoteen, koska oli yksin vastannut kahdesta ihan pienestä lapsesta ja arjen pyörittämisestä. Sonjasta oli ilahduttavaa nähdä se helpotus, mikä purkautui, kun tämä yksinhuoltajavanhempi kuuli saavansa lapsilleen tukiperheen ja nyt lapset voisivat mennä viikonlopun viettoon säännöllisesti ja tosiaan ainakin sen sopimuskauden eli vuoden ajan. Tämä on yksi syy miksi niitä sopimuksia tehdään mieluiten vuodeksi: se lisää mielenrauhaa ja luottamusta, kun tietää, ettei tämä järjestely pääty heti.

Sonja kertoi myös vielä yhdestä mieleen jääneestä kommentista, joka tiivistää todella hyvin odotukset tukiperheenä toimimiseen. Oli eräs tukiperhe, johon lapset olivat tulleet tukiperheviikonlopulle. Silloin elettiin kevään ensimmäisiä lämpöisiä päiviä ja yksi lapsista oli mennyt tukiperheen terassille aurinkotuoliin makoilemaan ja sanonut, että ”voidaanko vaan olla tässä ja nauttia?”.

Lämmin kiitos SOS-Lapsikylälle ja Sonja Valovaara-Annolalle, että sain tehdä tämän haastattelun!




Näin helposti ne mukavat lapsuusmuistot syntyvät. Kiinnostuitko tukiperhetoiminnasta? Klikkaa itsesi SOS-Lapsikylän nettisivuille ja lue tukiperhetoiminnasta lisää. Muista tosiaan, ettei valmennus sido sinua mihinkään vaan voit(te) vielä valmennuksen käytyä pohtia asiaa tai avata kotinne ovet tuen tarpeessa olevalle lapselle aikalailla heti, niin halutessanne.

Tämän blogipostauksen kuvat ovat meidän perheen arkisia kuvia. Me vietämme itseasiassa tosi paljon aikaa yhdessä. Me käydään paljon lähiluonnossa ja retkeillään omassa kotikaupungissa, eli Helsingissä. Me olemme ihan hitsin onnekkaita, kun saamme juuri tällä hetkellä asua pikkuruisella pihalla varustellussa rivitalossa ja voimme vierailla sukulaisten omistamalla mökillä. Tosin en kerrostalossakaan asuessa kokenut mitään tekemisen pulaa lasten kanssa, koska retkeily on vain mielentila ja jossei retki tapahdu parvekkeella, voi sateen sattuessa laittaa viltin olkkariin ja nauttia iltapalan rennosti köllötellen. Tiedättehän te lapset ja sen kuinka pienet ilot ovat oikeasti aika suuria iloja!

Toivon koko sydämestäni, että tämän tärkeän postauksen myötä sieltä riveistä löytyisi ihmisiä, jotka lähtisivät rohkeasti mukaan tukiperhetoimintaan. Luota itseesi: sinä kelpaat ja tiedätkö, että juuri sinua (teitä) odotetaan mukaan! Lisätietoja ja oman yhteyshenkilön löydät SOS-Lapsikylän sivuilta.

Sari


maanantai 22. huhtikuuta 2019

Reissukarman uusi isku

Viime syksynä kirjoittelin siitä, kuinka onnistuimme voittamaan reissukarman 1-0, koska pääsimme kuin pääsimmekin risteilemään eikä kukaan meistä ollut sairaana, raajat poikki tai muuta vastaavaa. Itse reissukarma-terminhän lanseerasi Nakit ja mutsi-blogin Päivi, lue lisää TÄÄLTÄ. Ja mitä olen kuullut, ei reissukarma ole ainoastaan Nakkimutsin tai allekirjoittaneen perheen piina, vaan on paljon muitakin, joita reissukarma koskettaa, justiinsa silleen pahasti, eikä lainkaan hyvästi.

Nyt pääsiäisenä me koettiin reissukarman uusi isku. Juuei, George Lucas ei ohjannut sitä.



Reissukarma toimii perinteisesti niin, että kun pitäisi olla menossa juhliin tai matkoille, joku meistä makaa kuumeessa tai pää vessanpöntössä. Mutta nyt tämä reissukarma iskikin aivan uudella tavalla. Mökkeilyä rakastava tenava päätti viettää pääsiäisloman mökillä isovanhempien ja kummien kanssa. Tenava soitti ensin mummille ja kysyi luvan, saako tulla. Kun lupa tuli, tenava soitti kummitädille ja tarkisti, pääsisikö hän heidän kyydissä mökille ja lupa tuli siihenkin. Mikäpäs siinä, kun kerran tenava on terveenä.

Ensimmäisenä vapaapäiväaamuna, kun heräsin, mummi soitti, että tenava on oksentanut. Sänkyyn, pitkin poikin, tuli niin varoittamatta ettei ehtinyt vessaan. Olin ihan ällistynyt. Mitään merkkejä moisesta ei ollut, että mikäs se tämmöinen reissukarma oikein on? Meni päivä ja seuraava yö. Kaikki hyvin.

Kunnes tuli sunnuntaiaamu, mummi soitti, että taas edellinen yö on mennyt oksentaessa ja pyykkiä pesten. Onni onnettomuudessa, että mökillä on pyykinpesumahdollisuus ja vesi tulee hanasta eikä järvestä. Lapsi lähtee tulemaan kummien mukana kotiin.

Illalla kotiin saapui väsynyt ja kiukkuinen tenava. Vatsakipuillen, pahaa oloa valitellen. Kylläpä reissukarma temput teki! Kylmä hiki nousi omallekin otsalle: meillä oltiin koko päivä kuurattu kotia ja leivottu, koska nyt maanantaina meillä piti olla isimiehen 40-vuotiskahvittelut. Mitäs nyt tehdään?

Nopeita päätöksiä, katsottiin toisiamme ja väsynyttä vatsakipuista lasta. Päätimme, että juhlat siirtyy eteenpäin. Moppasin vielä kylppärin, onpahan mukavampi yrjötä hyväntuoksuisessa vessassa.

En kyllä muista milloin viimeksi meillä olisi ollut näin puhdasta. Tai näin paljon safkaa. Nopea vilkaisu jääkaappiin osoittaa, että elämme piirakkapainotteisella ruokavaliolla seuraavat pari päivää. No eipähän tarvitse mennä kauppaan.

Ja tästähän käynnistyy sankarin juhlavuosi. Voidaan juhlia vaikka joka päivä. Vaikka olenkin melkoinen kakkumuija, jopa minä jaksan odottaa sitä varsinaista kakkukahvipäivää. Ja ennen kaikkea toivomme, että saadaan tenava saadaan terveeksi mahdollisimman pian!

Sari


ps. mummi muuten soitti ja kertoi, että aika sitkoa kamaa oli lapsi yrjönnyt, kun lakanat eivät edes ensimmäisessä pesussa puhdistuneet. Vasta toisella kertaa pesulaatu oli hyväksyttävää. Mummi oli sitten ripustellut lakanat ulos kuivumaan. Tiedättehän sen, ulkona kuivatun pyykin tuoksu, ai että! Mutta kun luonnossa kerran ollaan, voi matkaan tulla pari muuttujaa! Ei, ei tosiaan männynneulaset olleet hyppineet pyykkien päälle tai herra hämähäkki koittanut neuloa seittiään vaan metsän linnut olivat jättäneet läiskäiset terveisensä putipuhtaiden pyykkien päälle :D Joten ei muuta ku, "kerran vielä pojat!" Tai siis pesukone! Mummi: kiitos ja anteeksi.



maanantai 15. huhtikuuta 2019

Lapsiperhe ei pärjää ilman isovanhempia

Ennen vanhaan koko perhe asui samassa pihapiirissä, ellei jopa samassa pirtissä. Siellä sitä oli pari-kolme sukupolvea sulassa sovussa. Mutta miten on nykyperheiden laita? Pärjääkö perheet omillaan? Minä en pelkästään väitä, vaan tiedän, että lapsiperheet eivät pärjää ilman isovanhempia.


Uudenlaisia kalenterimerkintöjä


Viimeistään siinä vaiheessa, kun palaat vanhempainvapailta takaisin työelämään tai omaat yhden tai useamman koululaisen, kalenterisi alkaa täyttyä aivan uudella tavalla.


Hammaslääkäri. Lääkäri. Koululääkärin tarkastus. Kevätjuhla. Joulujuhla. Vanhempainvartti. Vanhempainilta. Kesä-, syys-, joulu- ja talvilomat. 



Taas se on pois lasten takia, muut ajattelevat


Kuvioihin tulee ihan käsittämätön määrä erilaisia poissaolojen syitä. Töissä katsotaan killiin, kun "taas se on pois lasten takia" ja kotona väännetään hikikarpalot otsalla, kummanko palaveri on vähäpätöisempi ja mistä voisi olla pois, kun lapsi oksentaa vessassa edellisen päivän ruokalistaa. Kaikissa perheissä vaan ei ole vaihtoehto, että minä olin viimeksi kotona, jää sinä nyt. Puhumattakaan kesälomapalapelistä, joka pistää aika monen perheen hoksottimet koville. Luulen, että vain kansanedustajat ja opettajat lomailevat yhtä paljon, kuin koululaiset, joten kaikkien muiden ammattiryhmien edustajat ovat tukka tuuheena samassa tilanteessa kuin minä. Minulla on työperäistä vuosilomaa viisi viikkoa, kun taas lapsilla lomaa on neljätoista viikkoa. Miten on pätkätyöläisten, freelancereiden, yksinhuoltajien tai tukiverkottomien laita? No sinkut nyt ainakin laittaa to do-listalle, että jatkossa tinderistä mätsätään vain opettajat ja kansanedustajat.

Emme pärjää ilman isovanhempien apua


Meillä on ollut monta tiukkaa tilannetta, kun emme olisi pärjänneet ilman isovanhempien apua. Meillä on sikäli onnellinen tilanne, että lapsilla on kahdet isovanhemmat, mutta toiset isovanhemmat asuvat tosi kaukana, toiset "vain" sadan kilometrin päässä. On sanomattakin selvää, ettei sitä satastakaan noin vaan rykäistä, joten mitään spontaaneja kahvihetkiä meillä ei iltaisin ole eikä leffaan karata noin vain, mutta arkirumbaan ollaan saatu helpotusta.

Ei pitäisi hävettää, mutta kyllä minua hävettää olla "aina" lasten takia pois töistä. Olen superkiitollinen nykyiselle työnantajalleni, että olen saanut joustoja ja olen voinut kiikuttaa lapsia hammaslääkäriin, lääkäriin, verikokeeseen ja kaiken maailman skannauksiin. Mutta voin kertoa, että kyllä olen vetänyt menot ihan minimiin. Siksi minua ei juurikaan nähdä päiväsaikaan järjestettävissä häppeningeissä, koska tulen niihin lähinnä vain jos olen vapaalla.

Meidän perheelle on tapahtunut vuosien varrella kaikenlaista. On ollut vaikeita ja hyviä aikoja. On ollut yksinkertaisesti monta tilannetta, että en tiedä mitä olisimme tehneet ilman isovanhempia. Esimerkiksi kun lasten isä opiskeli toisella paikkakunnalla, minä jouduin sairaalaan. Mummi ja pappa tekivät järjestelyitä ja niin mummi oli hoitamassa arkea kotona kun minä olin tippaletkussa. Sen lisäksi mummi ja pappa junailivat minulle vierailijoita sairaalaan, jossa oli todella tylsää ja yksinäistä. Ja se jos mikä oli tällaisesta erakosta kummallinen tunne, potea yksinäisyyttä.

Olen tosi onnekas, kun meillä on isovanhemmat, jotka ovat ottaneet tarvittaessa kopin. Heidän ansiosta on nenä pysynyt pinnalla vaikka kuinka kiperissä tilanteissa.


Olen kaikista niistä vuosien varrella olleista hetkistä ja avunannoista ihan hitokseen kiitollinen. Olenko muistanut kiittää tarpeeksi? Toivottavasti. Kiitos


Onko teilläkin aivan korvaamattomat isovanhemmat?
Kerro millaisessa tilanteessa he ovat olleet korvaamattomia,
kommenttiboksissa sana on vapaa.

Sari



keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Ripaus Lapin taikaa keskellä Helsinkiä

Tammikuussa 2019 Helsinkiin avattiin aivan uudenlainen hotelli: Lapland Hotels Bulevardi, mikä tuo mukanaan ripauksen Lapin taikaa keskelle Helsinkiä. Tämä on avattu ihan ytimeen, eli Helsingin keskiöön, Bulevardille.

Minä ja muut Otavamedian bloggaajat pääsimme tutustumaan huhtikuun alussa tähän uuteen ihanaan hotelliin koulutuspäivämme puitteissa ja jos matkailu, hotelliyöpyminen, miniloma, laatuaika, fiilistely, Helsinki tai Lappi kiinnostaa, jatka lukemista.


Lapland Hotels Bulevardissa on yhteensä 182 huonetta, joista 69 on Comfort-huoneita, 101 De Luxe-huoneita ja 12 sviittiä. Huoneiden varustelutaso vaihtelee ylellisestä luksukseen, voit valita huoneen kylpyhuoneella tai saunalla, tai jos haluat kurkistaa Helsingin kattojen ylle, voit tehdä sen sviitin omalla kattoterassilla.

Näissä huoneissa on panostettu erityisesti valaistukseen, joka on helposti säädeltävissä ja tuo huoneisiin tummanpuhuvaa mystistä tunnelmaa. Pienenä yksityiskohtana sänkyjen yläpuolelle on sijoitettu sarvet ja kun sängyn päädyn valot ovat päällä, sarvien varjot heijastuvat kattoon ja varjojen liikahtelua voi katsella nukkumaan käydessä.


Yli puolessa huoneista oli oma tunnelmallinen sauna, missä on ihana käydä virittämässä itsensä kunnon suomalaiseen fiilikseen. Suomalaisille tämä pikkusauna on "must" ja turisteille varmasti melkoinen elämys! Paitsi että huoneissa oli panostettu käyttäjäystävälliseen valaistukseen niin, että vaikka yöpymiskumppani lähtisi yöllä vessaan, hän voisi kulkea sinne hämärrä valaistuksessa herättämättä sinua, niin näissä kylpyhuoneissa voisi vaikka saunoa kaikessa rauhassa häiritsemättä esimerkiksi etätöitä huoneessa tekeviä, kiitos hyvän äänieristyksen. Se on sitten eri asia miksi toinen saa saunoa ja toisen täytyy tehdä töitä, saunaan nimittäin mahtuu yhdessä oikein hyvin. 


Osassa huoneita kylpyhuone (tai sauna) oli sijoitettu lasiseinän taakse! Kylpyhuone oli kuitenkin peitettävissä verholla, jos halusi ottaa rentouttavan iltapäiväkylvyn ihan omassa rauhassa.


Hotellin yhtenä erikoisuutena on myös se, että jos näissä sängyissä nukuttaa erityisen hyvin, samanlaisen sängyn voi ostaa omaan kotiin. Koska nämä eivät mahdu reppuun eikä voi kantaa kainalossa kotiin saakka, tehdään tilaus erikseen ja saat oman sänkysi ihan tehtaalta sinun nukuttavaksesi.


Suosikkidetaljini hotellissa oli sen runsas taide. Hotellin jokaista huonetta koristaa Anu Pentikin rouheat, uniikit teokset. Aikoinaan, kun nuorena tyttönä sain ensimmäiset astiat, ne olivat nimenomaan Pentinkin astiat ja siitä syystä minulla on erityisen lämmin suhde Pentikin astioihin ja taiteeseen. Pentik on aina ollut minulle sellainen "luottomerkki". On kuin "olisi tullut kotiin". 


Hotellin upein yksityiskohta lieneekin sen aulassa sijaitseva, koko hotellin suurin vaskooli, mikä sekin on luonnollisesti Anu Pentikin luoma. Sanonpahan vaan, että kuva ei tee oikeutta tälle upealle teokselle. Se pitää nähdä ja kokea itse, kuinka Lapin kulta hehkuu.




Mutta se todellinen Lapin taika tapahtuukin keittiössä. Hotellin alakerrassa, katotasossa sijaitsee ravintola Kultá. Ravintolassa hellitään nälkäisiä syöjiä kotimaisilla herkuilla. Esimerkiksi jokaisella aamupalalla on tarjolla tuoreita mustikoita ja todellisille kulinaristeille tarjoillaan poromunakasta. Tarjolla on aitoja rehellisiä makuja, jotka muodostavat yksinkertaisesti nerokkaan kokonaisuuden. Eikä hätää, tämä ravintola huomioi myös kala- ja kasvisruuan ystävät herkullisesti. 

Kultá on paitsi tunnelmaltaan myös aukioloajoiltaan poikkeuksellinen tuulahdus Helsingin ravintolamaailmaan. Tämä ravintola on auki yömyöhään saakka, mukaan lukien sunnuntain jolloin ravintola sulkee ovensa vasta klo.22. 


Bloggaajapäivän tohinassa saimme myös hieman purtavaa, koska edessä oli paitsi tutustumista tähän upeaan hotelliin, myös koulutusta jossa aiheet olivat niin herkulliset, että ilman pientä välipalaa olisi vatsa voinut alkaa kurnimaan. Meille tarjoilluista herkuista löytyi lakkaa, porotartaria, mäntymajoneesia, kangasrouskua, kaskinaurista ja vaikka mitä muuta suomalaista ihanaa. Kultá-ravintolan herkut tarjoillaan silmiä hivelevän kauniista astioista, jotka myöskin ovat isoksi osaksi Anu Pentikin käsialaa.





Nyt ei tarvitse lähteä Helsinkiä edemmäs Lappiin, jos siltä tuntuu. Lapin maisemat revontulineen ja tiellä jolkottelevine poroineen on kyllä jotain niin ainutlaatuista, ettei ihan kaikkea sitä voitu tuoda Helsinkiin, mutta Lapland Hotels takaa sen, että sinä pääset nauttimaan pääkaupunkimme upeista maisemista. Miltä kuulostaisi nuotioretki Nuuksiossa tai miltä näyttäisi Helsinki meloen? Lue lisää Lapland Hotelsin tarjoamista elämyksistä: Helsinki ulkoillen



Hotellireporttinne kuittaa tältä erää,
nyt ei muuta kuin suunnittelemaan irtiottoa arjesta!

Sari





tiistai 2. huhtikuuta 2019

Mitä jos koulussa ei olisikaan enää erityislapsia?

Aina silloin tällöin kuulee vanhempien kertovan huolestaan, kun oman lapsen luokalle (tai päiväkotiryhmään) integroidaan erityislapsi.

Muiden lasten vanhempia huolettaa, koska luokalle tulee erityisen tuen tarpeessa oleva lapsi, joka luultavasti häiriköi muita lapsia ja vie opettajan kaiken huomion itseensä.

Erityislapsen vanhempia huolettaa, koska löyhästi tehty integrointiehdotus voi kuulostaa siltä, että oman lapsen tarvitsemaa tuen tarjontaa kevennetään. Pysyykö lapsi kaikissa toiminnoissa muiden perässä isossa ryhmässä?

Yhteistä kaikilla vanhemmilla on yhteinen huoli - omasta lapsesta.



Pixabay

Ilmiöitä ja opiskelua


Koulujen opetussuunnitelma venyy ja paukkuu: opiskelutiloja uudistetaan ja modernisoidaan: oppilaat eivät enää ole naulittuja pulpetin ääreen vaan he voivat mennä tekemään tehtäviä sohvaryhmälle. Enää ei piiperretä matematiikan ja biologian parissa vaan oppiaineiden fuusiosta puhutaan nimellä ilmiöoppi. Totta kai matematiikkaa, äidinkieltä ja muita aineita yhä on, mutta yhä enemmissä määrin pikkukoululaisten lukujärjestyksiin ei paineta oppiaineiden nimiä vaan merkitään koulupäivän pituus ja päivien aikana ilmiöopiskellaan tarpeen mukaan. Ilmiöoppi on toki myös suunniteltua, yksittäisessä aineessakin voidaan opiskella ilmiötä.

Tämä on osittain huutava vääryys. Koulu on aina koittanut puristaa jokaisen oppilaan samaan muottiin. Muotin ulkopuolelle jää hitaammin oppimaan lukevat, fyysisesti levottomat ja muut jotka eivät pysy muun lauman mukana. Muun muassa he ovat sitten niitä erityisen tuen tarpeessa olevia oppilaita. Kun minä olin koulussa, ne pahnan pohjimmaiset, ei tosin erityiset vaan tosiaan pahnan pohjimmaiset, olivat tarkkiksella, tarkkailuluokalla. Ihan omassa puupömpelissä siellä pihan laidalla. Oli ”ne” ja oltiin me. Ja ”niitä” tuli vähän pelätä. Ihan hirveä luokkajako, näin jälkikäteen ajateltuna.

Muuttavan opetussuunnitelman pitäisi pystyä vastaamaan aidosti muuttuvan maailman tarpeisiin. Ei riitä, että oppilaat voivat retkottaa säkkituoleilla ketarat pystyssä ja lukea kännykältä vastauksia tehtäviin. Kaikki oppilaat eivät mahdu siihen muottiin eikä se saa tehdä heistä erityisoppilaita, koska kaikkien päähän ei matematiikka mene, jos aivot on nurinperin heikunkeikun.


Jokaisella oppilaalla erityiset tarpeet


Lähes jokaisella oppilaalla on nykyään erityisiä tarpeita. Siksi minusta pitäisi purkaa koko erityisoppilaskuvio kokonaan. Yksi tarvitsee enemmän harjoitusta kirjoittamisessa, toinen matematiikassa. Yksi ei oikein saa selvää kirjaimista, kun keskittyminenkin on vaikeaa. Yksi nauttii askartelusta, mutta jatkuva älämölö sattuu korviin. Yksi ei voi käsittää miksi kaikki istuvat paikoillaan ja laskevat matematiikkaa, kun ulkona laulaa linnut, ajaa punainen auto ja jonkun paita haisee banaanilta ja eilen radiossa soi äidin tekemä mustikkakiisseli! Ihan jo nykyaika itsessään asettaa uudenlaisia tarpeita lapsille: kun ollaan jatkuvan viriketulvan äärellä, monilla keittää pannu yli. Vaan siinäpä onkin haastetta, tunnistaa uudet tarpeet.


Jos jäljellä olisikin enää luokkia ja omanlaisia lapsia?


En halua yhtään vähätellä erityisen tuen tarpeessa olevia lapsia. Mutta haluaisin purkaa sitä ajattelumaailmaa koulumaailmassa, että on erityislapset ja muut. Mitä jos luokkakokoja purettaisiin pienemmäksi?

Kun opettajalla olisi nykyistä puolet vähemmän oppilaita ja luokassa useampi avustaja, mitä tapahtuisi oppimiselle? Opiskelu voisi jakautua enemmän pienryhmiin. Pienryhmiä voisi koota ja liikuttaa tarpeen mukaan. Kun keskittymistä vaativat oppilaat keskittyisivät vaikeisiin matematiikan kiemuroihin, voisi vauhdikkaampi älämölöryhmä mennä toiseen tilaan askartelemaan. Toisilla lapsilla toimii paremmin kädet kuin jalat, siihen voi olla yhdistettynä vielä muutakin erityisyyttä. Kun lapset puuhastelisivat pienryhmissä, tulisi monella tavalla erilaiset lapset tutummaksi. Mitä paremmin kaverit tuntee ja erilaisuutta ymmärtää, se taas voisi vaikuttaa siihen, että kiusaamiselle ei syntyisi minkäänlaista pohjaa.

Pienryhmissä voitaisiin tunnistaa oppilaiden tarpeita entistä yksilöidymmin ja ennen kaikkea: pystyttäisiin vastaamaan erilaisiin tarpeisiin. Tämä palvelisi tarkoitusta myös siten, kun monen oppilaan kohdalla erityistarpeet ovat nytkin tunnistamatta. Esimerkiksi lukihäiriö on ymmärtääkseni yleinen haaste mutta se vaan jää jotenkin tunnistamatta tai yksinkertaisesti ei ole resursseja viedä asiaa eteenpäin tunnistettavaksi. Lapsi kuvittelee pahimmassa tapauksessa olevansa tyhmä, kun ei osaa samaa kuin ikätoverit tai tiedot ei jää päähän vaikka kuinka lukisi. Ja miten paljon se voikaan nakertaa pienen ihmisen itsetuntoa? Jos noinkin tunnistetun haasteen diagnosointi (lukihäiriö) jää usein retuperälle, miten on muiden tuen tarpeiden tunnistamisen laita?

Meidän (kaikkien) lapset tarvitsevat pienryhmiä. Meidän lapset ansaitsee parempaa kuin mitä he nyt saa.

Voitaisiinko nykykoulussa aikaansaada tilanne, jolloin kenenkään ei tarvitsisi kummastella erityisoppilaan integroimista normaaliluokkaan? Mitä jos koulussa ei olisikaan enää erityislapsia? Koska jäljellä olisi enää luokkia ja omanlaisia lapsia erilaisine tarpeineen?

**

Olisi kiva kuulla niin erityislasten, kuin muidenkin lasten vanhempien ajatuksia. Olisiko teistäkin jo aika purkaa tämä koulumaailman erityislapsiajattelu? Oletko sinä tunnistanut itsessäsi vasta aikuisella iällä erityisiä tarpeita joihin jo koulumaailman olisi pitänyt vastata? Edistäisikö se oppimistuloksia, jos suuret luokat purettaisiin pienryhmiksi?


Sari
-jonka mielestä on äärettömän tärkeää viestiä jokaiselle lapselle,
että sinä olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet.






Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...