perjantai 30. marraskuuta 2018

Kaksplussan blogiverkoston joulukalenterin ensimmäinen luukku aukeaa huomenna!


Huomenna on se päivä, kun Kaksplussan blogiverkoston joulukalenterin ensimmäinen luukku aukeaa! Tiedossa on yhteensä 24 luukkua inspiroivia ideoita, mielenkiintoisia ohjeita ja muuta ihanaa joulutunnelmaa koko perheelle!

Ensimmäisen luukun takaa löytyy Yhtä kuin-blogi, jossa pääsemme kurkistamaan kuinka kotiin tulee joulutunnelmaa. Luukku aukeaa klo.8, joten aloita aamusi ihanasti joulutunnelmaa fiilistellen.

Tule mukaan seuraamaan joulukalenteriamme.
Tehdään tästä yhdessä ihana joulu!

Sari

ps. Saron blogin joulukalenteriluukku aukeaa ensi viikolla.
Luvassa on jotain helppoa, ihanaa ja jouluisaa!

tiistai 27. marraskuuta 2018

Ällöttääkö lasten leipomukset?

Päiväkodin joulujuhlassa sinut toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi ja ilmassa leijailee paitsi ihana glögin tuoksu, myös sihisevä into, kun lapset ovat koko päivän pantanneet suurta salaisuutta: kaikki joulujuhlassa tarjoiltavat piparit on lastensa itse tekemiä! Kyllä, sen kihomato-, täi-, flunssa- ja a-streptokokkiepidemian aikana.

Montako piparkakkua syöt?


[ Kuvan piparkakkutaiteilija ei liity tapaukseen ]

Lasten kanssa leipominen on kyllä melkoista. Hihat roikkuu taikinakulhossa, jos johonkin ei yllä, täytyy kurkotella pöydälle niin että vehnäjauhot tarttuu paitaan kiinni ja toisaalta paidalla oleva ruokalista jää kiinni vehnäjauhoihin ja jos nenää kutittaa, sitä kaivetaan. Sitten jatkuu taas taikinan veivaus. Mutta onko se niin vaarallista?

Piparkakkuja koristellessa koristepallurat tippuvat pöydälle ja lattialle, sieltä käydään poimimassa parhaat pallerot ja laitetaan suuhun. Tai piparkakulle. Haittaako?

Kun kyläpaikassa emäntä kertoo (pienten) lasten tehneen pullat alusta loppuun asti itse, syötkö vai jääkö syömättä?

Sari


torstai 22. marraskuuta 2018

Unettoman lapsen johdattaminen mielikuvitusmatkalle (ja yllättävä vastaus)

Eräänä iltana, sangen jännittävän päivän päätteeksi, toinen lapsista ei saanut unta. Olin itse menossa suihkuun ja kuuntelin yömyöhällä hänen huoneesta kantautuvaa iloista hyräilyä. Keskeytin hyräilyn ja kyselin, eikö uni tule? Ei tule ei. Istahdin oman sänkyni laidalle ja päätin kokeilla lempeää konstia, neuvomalla lasta tekemään mielikuvitusmatkan jonnekin ihanaan paikkaan. Idea on peräisin minun stressiä vähentävistä korteistani. Ja ajattelin, etten mene paikalle lapsen huoneeseen, ettei lapsi sitten lopulta havahdu siihen, kun hipsin huoneesta pois.

Kuva: Pixabay

Hengitin syvään ja sitten aloin kertoa rauhallisella äänellä. Sammuta huoneesi valot, käy selälleen pötkölleen ja sulje silmäsi. Lapsi teki työtä käskettyä.

Nyt hengittelet ihan rauhallisesti nenän kautta sisään. Ja suun kautta ulos. Nenän kautta sisään. Ja suun kautta ulos. Pidä silmät suljettuina. Ja nyt matkusta mielessäsi johonkin ihanaan paikkaan, missä olet joskus käynyt tai minne haluaisit joskus mennä. Muista hengitellä rauhallisesti.

Nyt katsele ympärillesi. Pidä silmät suljettuina, mutta kuvittele miltä ympärilläsi näyttää. Miltä siellä kuulostaa? Miltä siellä tuoksuu? Miltä sinun iho tuntuu?

Päätin kertoa esimerkiksi, että minun ihana paikkani olisi valkoinen hiekkaranta jossain lämpimässä maassa. Hiekka olisi valkoista ja se tuntuisi kuumalta jalkapohjien alla. Aallokko löisi rantaan, meren kohina kuuluisi ihanasti ja vesi olisi väriltään turkoosia. Aurinko paistaa lämpimästi ja puhaltaa kevyt merituuli, mikä tuntuu lämpimältä.

”Tuo oli siis minun ihana paikkani, jossa voisin rentoutua ja katsella ympärilleni ja viettää aikaa, kunnes uni tulee. Nyt sinä voit miettiä oman ihanan paikkasi…”. Juttelin yhä rauhallisella, hiljaisella äänellä. Hyvä etten itsekin nukahtanut... Lapsikin oli aivan hiljaa. Jokohan hän oli nukahtanut? Kunnes viereisestä huoneesta, jossa siis luulin, että tässä kohtaa jo oltiin unten mailla, kuului, että: ”mä olen Subissa!” (Subi=se patonkiravintola)

Heh heh heh. No, siitä ei voida kiistellä mikä on kenenkin happy place. Toisten happy place on kuuma hiekkaranta, toisten Subi. Pääasia että uni tuli sinä yönä – meille kaikille.

Sari



tiistai 20. marraskuuta 2018

Helppo tapa nimikoida lasten kengät

SE KAUSI on taas täällä. Paitsi, että ei yhtään tiedä mikä päivä lapselle laittaisi mitkäkin kengät jalkaan (kun sataa, on kylmä, on ulkoliikkaa ym eikä koulussa pidetä varakenkiä kuten tarhassa), niin se, kun päiväkotien ja koulujen eteiset täyttyvät samannäköisistä kengistä.


Meillä aikoinaan kävi kenkäkatastrofi toisessa päiväkodissamme. Lapsi oli saanut juuri tuliterät uudet talvikengät ja ensimmäisenä päivänä ne katosivat. Ne oli nimetty kyllä ihan kumpaankin lappuun, eikä päiväkotiryhmässä ollut ketään saman nimistä. Lopulta eteisestä löytyi vanhat, kulahtaneet, samanväriset mutta eri kokoiset kengät. Meidän tuliterät kengät oli viety ja ne hävityksen kauhistukset jätetty tilalle. Voi sitä pienen ja isommankin ihmisen harmituksen määrää. Laitoimme etsintäkuulutuksen päiväkodin seinälle, eikä niitä kenkiä sen koommin nähty. Se päiväkodinjohtaja oli huippu tyyppi ja empimättä korvasivat meidän kadonneet kengät ja saimme onneksi ostettua uudet samanlaiset kuin alun perin oli. Mieli oli hyvä mutta mysteeri kummitteli mielissämme kauan.

Helppo tapa nimikoida lasten kengät


Lasten vaatteiden ja kenkien nimeäminen on päiväkodissa ja koulussa todella tärkeä juttu. Pienten lasten kohdalla se voi kuitenkin olla ongelmallista, jos lapsi ei osaa lukea eikä välttämättä tunnista omaa nimeään. Tai kuten pienten koululaisten kanssa: taito on kyllä hyppysissä, mutta kiire välkälle on tosi kova. Kerran meille on kulkenut väärät kengät ihan kotiin saakka. Pahoitteluna ja hyvityksenä kenkäkidnappauksen uhrille ostimme sarjakuvalehden ja tarra-arkin. Tapausta ei sen koommin muisteltu pahalla.

Nimikoi lapsen kengät helposti


Helppo tapa "nimikoida" lasten kengät


Koska pienet lapset eivät osaa lukea, tai koululaisilla on kiire välkälle ja eteinen on täynnä samanlaisia kenkiä, niin ota nimikointiin avuksi värillinen lanka!

Nimikoi kengät laittamalla värillistä lankaa sellaiseen kohtaan, jonka lapsi näkee nopeasti, mutta ei aiheuta vaaraa. Meidän talvikengissä on tällaiset lenksut saappaan takana, johon saa kiepautettua värillistä lankaa näppärästi. Siihen tulee lahje päälle, joten tarttumisvaaraa ei ole ja toisaalta lanka on "käsin katkaistavaa", joten jos se jäisi johonkin kiinni, se yksinkertaisesti katkeaisi. Näin lapsi tunnistaa nopeasti langoista, mitkä kengät ovat hänen. Näin olemme toimineet jo vuodesta 2013 ja hyväksi on tässä matkan varrella havaittu.

Lasten Kuoma talvikengät

Hoitohenkilökunta tai opet ei kuitenkaan ole ajatustenlukijoita, joten siksi kenkiin pitää myös kirjoittaa nimi. Kirjoita nimi selkeästi tai hanki esimerkiksi nimikointiin tarkoitettuja tarroja, jotka on vain helppo liimata kenkään kiinni. Laadukkaimmat tarrat - kuten tietysti kengätkin, kestävät vesipesun.

Nimikoi lapsen varusteet

Ja jos oikein haluat hifistellä, voit laittaa kumpaankin kenkään eri värisen langan, jolloin on helpompi muistaa, kumpi kenkä tulee kumpaan jalkaan. Meillä on tänäkin vuonna nämä helpot putkivartiset saappaat, joissa on valmistuslaput sisäreunassa. Eli kun "laput pussaa", niin kuin päiväkodissa opetettiin, niin kengät menee oikeisiin jalkoihin. 

Helppo tapa nimikoida lasten talvikengät

Muistathan nimikoida myös muut vaatteet ja asusteet!


Sari



sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Ihana Jenni Vartiainen ja havaintoja vanhoista pariskunnista

Jenni Vartiainen on ihana. Näimme Jenni Vartiaisen ensimmäistä kertaa livenä Hartsun konsertissa perjantaina. Ja yhtä totta kuin on se, että Jenni Vartiainen on ihana, on se, että me olemme vanha pariskunta. Siis ton miehen, ei Jennin kanssa.




Me olemme vanha pariskunta, koska emme ole enää niin hirveän nuoria. Kumpikin kolistelee neljänkympin rajapyykkiä kohta. Ja olemme olleet yhdessä 14 vuoden ajan. Se on pitkä aika se. Sitä aikalailla tuntee jo toisen. Että se toinen on niin aamuäreä, että jos lauantaiaamuna ehdottaa Ikeaa jo kello 8, se murahtaa eikä kunnon puheyhteyttä synny pitkään aikaan. Paitsi sitten, kun ollaan siellä Ikeassa ;) Mutta silti se toinen aina kysyy keittiöstä, että lämmitetäänkö mun piirakkapalani, vaikka jääkaappikylmä piirakka on edelleen parasta. Ja niin on muuten pitsakin. Silti jaksan vastata pilke silmäkulmassa vielä 14 vuoden jälkeenkin, että hei, tunnetaanko me? ;) 



Seuraa havaintoja vanhoista pariskunnista

Menee vähemmän extempore-rahaa. Ei tarvitse lähteä viettämään treffi-iltoja fiineihin ravintoloihin ja saada toista ihastumaan itseen hulppeiden hotellireissujen kautta. Ihan vaan, kun ei ole aikaa. Eikä toisaalta rahaakaan, kun on lapset. Koti-illat on onneksi ihan jees.

Kiusallinen hiljaisuus loistaa poissaolollaan. Ei aina tarvitse puhua. Eikä kaikki tilanteet tarvitse sanoja. Se hetki, kun toinen ottaa tryffelin käteen ja virnistää ja sä tiedät heti mistä on kyse.


Mukavuus, ennen kaikkea. Meidän piti mennä Hartsulle perjantaina bussilla, joka edellyttää ensin kävelyä ja metromatkustusta pysäkille saakka. Mutta kun mukavuudenhalu iski, me päätimmekin mennä metrolla ja junalla. Vähemmän ulkoilmailua. Ja kun h-hetki koitti, päätimme ottaakin taksin. Tingitään sitten jostain muusta. Taksissa muistin lukeneeni haastattelun taksiautoilijasta, joka kertoi, että hän ammattiautoilijana tunnistaa, onko takapenkillä istuva pari tuntenut toisensa kaksi tuntia vai 20 vuotta. Minua alkoi naurattaa. Me molemmat istuimme hiljaa omilla istuimillamme ja räpläsimme puhelimiamme. Ei varmaan sen meidän taksin kuljettajan tarvinnut paljon miettiä, onko tässä tunnettu vähempi vai enempi, hih. Mitäs me puhelinaddiktit...



Käydä kahvilla ei enää edellytä kaupungin hienoimman kafeterian bongaamista. On ihan OK käydä kahvilla Prismassa. Koska sielt on nii gauhian näppärää ostaa vaatteet, kengät, ruuat ja kaikki!

Senkun mökötät. Kun kiusallista hiljaisuutta ei ole, saa vähän mököttääkin. Ihan kaikessa rauhassa. Hommat hoituu kuten ennenkin, mutta saa murjottaa, eikä tarvitse heti olla psykologisoimassa lukkoja auki. Ihan normaalia elämää. Kun vähän ottaa etäisyyttä tai käy lenkillä, saa aivot happea ja voi jatkaa asian selvittämistä. Toisaalta toisen tuntee niin hyvin, että konfliktejakin syntyy harvemmin.



Meillä on silti yhteinen ja siirappinen iltarituaali. No ensinnäkin periaatteeni on ollut kautta aikain, että vihaisena ei pidä mennä nukkumaan. Mutta meillä on iltarituaali, mikä päättää hektisetkin päivät. Me keitämme iltakahvit ja menemme juomaan ne vierekkäin samalle sohvalle. Puidaan päivän kuumat puheenaiheet. Katsotaan uutiset (kuinka vanhanaikaista. Ihanaa!). Tai sitten ollaan vaan. Mutta ollaan kumpikin siinä. Vierekkäin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Eikä me Jennin konsertissa oltu romanttisesti toinen toisen kainalossa tai käsi kädessä. Eikä se ole merkki, mistään. Se riittää, että siinä oltiin. Yhdessä. Ihan kivaa olla näin, vanha pariskunta


Sari


torstai 15. marraskuuta 2018

Miten usein te käytte treffeillä?

Me olemme miehen kanssa olleet viettämässä kunnon treffi-iltaa viimeksi vuonna 2016. Ja nyt me mennään taas! Nyt jo, no niinpä! 



Se Puhelu

Lapset on siitä jänniä otuksia, että ne aistii kaikenlaista. Kuten vanhempien aikeet. Eipä ole yksi tai kaksi kertaa, kun suunnitelmissa on ollut heittää tenavat mummolaan, että pääsisi viettämään iltaa aikuisessa seurassa, on jompi kumpi tenava kipeä ja suunnitelmat perutaan. On kuumetta vähintään tai sitten se toinen suurta suosiota nauttiva, eli oksennustauti. Napakympiksi nämä muodostuvat silloin, kun on ehtinyt ajaa mummolasta kotiin ja korkata vaikka oluen, kun tulee Se Puhelu. Se puhelu jota kukaan vanhempi ei halua juuri siinä hetkessä saada. "Tällä taitaa olla kuumetta". Tai että "Se oksentaa kaaressa". Kerrassaan mainiota. No ei siinä. Kaljat kaappiin, unta kuuppaan ja aamulla lapsia hakemaan kotiin. Sitten menee viikkotolkulla ilman, että kumpikaan edes vahingossa yskäisee. Miten ne lapset osaakin ajoittaa sairastelut just nappiin? Miksi aikuiset on sitten aina viikonloppuina ja loma-aikoina kipeenä? Hyvä työntekijä sairastaa...you know.


Treffeillä käynti kannattaa aina

Niinhän sitä sanotaan, että parisuhdetta pitäisi hoitaa. "Kuulemma". Sitä kuulee urbaanilegendoja pariskunnista jotka pääsevät ihan joka kuukausi kahdestaan jonnekin. Ja sitten ollaan me, jotka pääsemme nauttimaan laatuajasta kahdestaan kerran vuodessa. Ja sitten on ne, jotka eivät pääse koskaan. Kahdestaan. Minnekään. "Palkkaa lastenhoitaja", ne sanoo. Mutta ei se ole niin helppoa. Että pystyy saada luottamuksellisen suhteen hoitajan kanssa ja että lompsasta löytyisi ylimääräistä pätäkkää palkkion verran, vaatii aikaa ja no - sitä riihikuivaa elikkäs fyrkkaa. Sitä ei ole meillä liiemmin kumpaakaan. Enkä toisaalta valita. Viisailla on tapana sanoa: "ei se määrä, vaan se laatu". Allekirjoitan saman. Yhdet hyvät treffit on paremmat kuin monet väljähtyneet. Treffeillä käynti kannattaa kyllä aina. Me käymme treffeillä keskenämme. Jotkut toiset käyvät treffeillä joidenkin toisten treffikumppaneiden kanssa. Kukin tekee tämän tyylillään, tietenkin.


Treffeille ostaria kauemmas

Me olemme olleet kunnon treffeillä, siis ostaria kauempana viimeksi vuonna 2016. Sen jälkeen on toki pari kertaa käyty syömässä kahdestaan ja kahvilla, mutta ei mitään suureellisempaa. Onhan sekin kivaa, kun voi lähiöostarilla käydä pupeltamassa lautasellisen ruokaa, lämpimänä. Mutta onhan se ihan hitsin jees, kun pääsee tekemään jotakin muutakin. Tällä kertaa mies yllätti minut ja haluaa viedä minut konserttiin. Olen aivan innoissani! Musiikista ja miehestä mutta siitäkin että koko ilta vapaata! Mä niin nautin!


Pitäkää peukkuja!

Kyllähän se jännittää. Siis se, että miten tässä käy. Ollaanko me sovittuna aikana sovitussa katsomossa fiilistelemässä hyvää musiikkia? Vai alkaako aamuyöllä joku oksentaa tai herääkö kuumana kuin kekäle? Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Hurraan vasta, kun ollaan leimattu liput sisään. Siihen on vielä matkaa. Saa pitää peukkuja!
Miten usein te muut vanhemmat käytte treffeillä?


Sari



sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Onnea isät (ja isäbloggaajat)!

Tänään 11.11.2018 Suomessa juhlitaan isänpäivää.
Ja onhan noi faijat aika


Tänä isänpäivänä iloitsen aivan erityisesti siitä, että me kokoonnumme kakuttelemaan saman pöydän ääreen niin, että siellä on sekä tämä lasteni isä että oma isäni. Tärkeät isät Terveisiä myös toiselle papalle, joka ei ole saman kahvipöydän ääressä, mutta on mielessä ja juhlii isänpäivää siellä toisella puolella Suomea.

Mutta iloitsen myös siitä, että me blogiharrastajat, tai millä yhteisellä nimellä sekä bloggaajia että blogien lukijoita voisi kutsua, saamme kurkistaa perheblogiskenessä myös isäblogeihin runsaammin kuin koskaan aikaisemmin. Minusta tuntuu, että perheblogiskene oli pitkään pelkkää äitien ilotulitusta, mikä sekin on ihana asia, mutta onhan se nyt ihan timanttia, että eetteriin on saatu myös isät kertomaan siitä, miltä se elämä sieltä lastenhoitorumban toiselta puolelta näyttää. Ilman että vaimofiltteri on aktivoitu.

Olen listannut tähän muutaman aivan timanttisen blogin, jota kirjoittaa isä. Jokainen on aivan erilainen, eri ikäisten lasten isä ja isyyttä erilaisella otteella elävä. Ihan niin kuin me kaikki bloggaavat vanhemmat. Omanlaisesti.

Käy lukemassa mitä näillä iseillä on mielessä ja ihastu:



Hyvää isänpäivää kaikille sitä viettäville!


Sari
-joka suosittelee isänpäivän vaatteeksi joustavavyötäröisiä pöksyjä, kuten esimerkiksi leggingsejä, niin voi syödä rauhassa eikä heti ala kiristää. Sopii myös iskälle. Yllätä puolisosi tai isäsi. Hih.

torstai 8. marraskuuta 2018

Omannäköinen joulu 2018

Haastan teidät kaikki järjestämään omannäköisen joulun.


Tänä jouluna en stressaa. Sitä mitä ei ole, sitä ei tarvitse.

Muistan varata aikaa itselleni. Viritän valosarjan makuuhuoneeseen, käperryn illan hämärtyessä sinne lukemaan ja nukun päikkärit.

Leivon vähän ja hyvissä ajoin ennen joulua.




En tee suursiivousta. Imurointi, pölyjen pyyhintä ja moppaus riittää. 

Ostan tänäkin jouluna suurimman osan jouluruuista valmiina. Yksi laatikollinen konvehteja on riittävästi.

Voisin luoda jonkun uuden perinteen. Olisikohan se Tapaninpäivän tortillat?




Mietin mihin panostan. Lapset eivät tarvitse satasen kalentereita eikä lahjaröykkiötä. Muutama täsmälahja mieluummin, kuin läjä turhakkeita. Panostan ennemmin jouluruokiin kuin lahjoihin.


En vertaile. En vertaa tätä joulua mihinkään muuhun tai kenenkään toisen jouluun.

Takaan lahjasaaliin ostamalla itselleni jonkun kivan paketin joka yllättää minut jouluaattona ihan täysin.




Tee sinäkin joulustasi omannäköinen.
Stressaamatta.

Lempein jouluterveisin,
Sari

ps. kuvissa vilahtelee Marlin sokeroimaton glögi (hyvää), legendaariset Annas-piparkakut (ja kuinkahan monta vuotta luulin niiden olevan nimeltään Ananas...!) ja Kantolan maitosuklaiset pallopiparit jotka oli tämän joulun makein yllättäjä! 


tiistai 6. marraskuuta 2018

Hyödyttömät koulutaidot

Yhtenä päivänä koululaistani ketutti, kun Kiinan keisarin metkut ei millään uponneet kaaliin. Ei vaikka kuinka yritti etsiä motivaatiota jopa kännykästä, niin ei, ei vaan mennyt jakeluun. Ihme jätkä. Siis se keisari meinaan. Olis nyt tehnyt jotakin oikeasti merkittävää, jolloin olisi jäänyt mieleenkin ne tekemiset. Verrattakoon häntä nyt vaikkapa sellaiseen merkkihenkilöön kuin The Joulupukki. Lohdutin siinä sitten tenavaa, että se riittää, kun yrittää parhaansa. Kaikkien keisareiden tekemiset tai tekemättä jättämiset ei jää mieleen, eikä sillä ole loppuelämän kannalta mitään merkitystä, jääkö tuo päähän vai ei. Koulussa voi loistaa monella muulla saralla, ei yhdestä jäbiskuukkelista kannata stressiä ottaa. Ei sillä, epäilemättä tärkeä tyyppi tämä keisari.

Tästä intoutuneena kävin pohdiskelemaan, mitkä oli sellaisia asioita, joita jankattiin minun aikaan koulussa ja mistä otin hirveästi itse stressiä?



Hyödyttömimmät koulutaidot TOP 3


1. Nokkahuilu
Kuinkahan monta sataa oppituntia koulussa minun aikaan soitettiin nokkahuilulla "os-ta-kaa, mak-ka-raa"? Ei meistä tullut nokkahuilisteja. Olen tarvinnut nokkahuilua alle viisi kertaa koulun päättymisen jälkeen. Ihan vaan siksi kun lapset on pyytäneet saada nähdä sen ja olen sen kaivellut roinalaatikosta näytille. Jo ensimmäisen puhalluksen jälkeen tulee samanlainen karmiva tunne, kuin joku vinguttaisi liitua mustaa liitutaulua vasten ja äkkiä nokkis takaisin sinne mistä se tulikin! Nokkahuilu, saat minut lähes sanattomaksi. Olen hämmentynyt kun mietin miten ison osan elämästäni olen käyttänyt siihen, että saan nokkahuilusta äänen. Tässä kohtaa ei voida puhua soittamisesta.

2. Takaperinkuperkeikka
Liikunnan opettaja oli tunneälykäs muikkeli, joka tiesi kyllä mistä naruista vetää, jotta sen pikkuruisimmankin motivaation saa nollattua. Minä vihasin kaiken maailman voimisteluja ja olisin mieluummin mennyt poikien kanssa kuntosalille nostamaan punttia, mutta kun ei. Tytöt voimistelee ja pojat voimailee. Hohhoijaa, terveisiä viiskytluvulta? Niinpä olin liikan open silmätikkuna, kun en osannut tehdä takaperinkuperkeikkaa. Se meni aina vinoon vaikka minkä teki. Niskat ja leuat (ja hampaat irvessä!) rutisten sitä tehtiin uudelleen ja uudelleen, joka voimistelukerralla ja aina sain kuulla olevani siinä yhtä huono. Olisinpa silloin nähnyt tulevaisuuteen, että en suinkaan vakuuttaisi työnantajaani takaperinkuperkeikalla vaan ihan muilla meriiteillä. Ettei yhdellä kuperkeikalla ole mitään merkitystä. Aivan turhaa stressiä. Luulikohan se ope että minusta oli tulossa kilpavoimistelija kun niin kovasti piiskasi? Hyvä arvaushan se oli, etenkin kun katsoo tätä solakkaa, hyljemäistä vartaloani. Notkeakin, kuin näkkäri.

3. Silakkarullat
Koulun köksän tunnit oli myöskin ihan painajaista. Ruokalistalla oli mitä yrjöttävimpiä räpellyksiä, tuoreita sämpylöitä lukuun ottamatta. Kokkihetket alkoi aina jo valmiiksi likaisilla astioilla, kun edellistä ryhmää ei tiskaaminen paljon jaksanut kiinnostaa. "Taikinajuuret" oli sekä keittiöpyyhkeissä, että kulhoissa jo valmiiksi - ei muuta kuin lisää maito ja sekoita! Että motivaatio saatiin totaalisesti läimäytettyä jonnekin uunin alle kaiken kruunasi etikkasilakkarullat. En voi koskaan unohtaa tuota makuelämystä, kun todella jouduimme käsittelemään karmean hajuista silakkaa ja niistä pyöriteltiin rullia joihin lorotettiin etikkaa ja mausteeksi suolaa ja pippuria ja sitten uuniin odottamaan jotakin taikatemppua, että silakoista ja etikasta tulisi joku ruokaisa herkku. Jos se olisi minusta kiinni, se ruoka olisi vieläkin uunissa odottamassa ihmettä. Muistan niiden puoliraakojen rullien koostumuksen lautasella ja sen hissin ovia koputtelevan yrjön nousemuksen nielun kohdalla. Ajatella, että otin köksän tunneistakin hirveästi stressiä ja inhosin niitä tunteja. Oli ihmeellinen ristiriita, että kaikki kouluruoka kaikkine tillilihoineen (en ole aina ollut vege) oli karmeaa sotkua, kun taas kotona oli hyvää ruokaa joka valoi uskoa siihen, että jonain päivänä niiden hirveiden kumiperunoiden ja harmaiden limakanojen syönti loppuu.

Aika pienellä vaivalla köksän tunneista olisi saatu niin houkuttelevia, että nokkahuilu-akrobatia-maailmankiertueen välissä olisimme voineet loistaa kokkeina huippuravintoloissa. Michelin-tyypit, pankaa takki auki, täältä tulee Suomi-hauki!


Tulevaisuuden koulutraumat


Mikä on nykykoulun tila? Tiiätteks, kun en ole havainnut mitään turhanpäiväistä jankkausta. Kaikki ei aina voi olla helppoa ja kivaa, siltikään koulussa ei takerruta ja jäädä jumiin lillukan varsiin vaan asioissa mennään eteenpäin. Siinä tulee tilaa jokaiselle loistaa. Ei takaperinkuperkeikkoja. Ei tillilihaa. Sukupolville ominaiseen tyyliin minäkin olen jo huokaissut, että olisipa meilläkin ollut näin kivaa koulussa silloin kun olin tenava.

Aika näyttää, mitä nykykoululaiset pitää ihan turhanpäiväisenä ja mistä he saavat traumat. Varmaankin traumatisoivinta on se, että kännykkäkielto on voimassa oppituntien ajan eikä kaikki tarjoiltava ruoka ole vieläkään luomua. Täysin huuhaana pidetään varmaan sitä, että on joutunut opettelemaan käsin kirjoittamista. Kuka nyt enää kirjoittaisi (15 vuoden päästä) mitään käsin, kun asiat voi kertoa suoraan emojeina? ;)

**

Jos tunnet tarvetta avautua koulutraumoista tai olet joutunut opettelemaan jotakin aivan täysin hyödytöntä koulussa, voit avautua tuohon kommenttilootaan. Voin osoittaa myötätuntoani. Tsemppivä meille vanhemmille kouluistamme selvinneille ja lempeä huokaus nykyoppilaiden puolesta. Onnekkaat tillilihattomat tulevaisuuden veronmaksajat!

Sari




torstai 1. marraskuuta 2018

Katsokaa lapset, kuolleet tulee! (Halloween voi olla vähän liikaa)

Halloween, eli "kaikkien pyhien aatto" on rantautunut viime vuosikymmeninä Suomeenkin ja se kaupallistuu vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Minun lapsuudessani pyhäinpäivänä vietiin kynttilä pois nukkuneiden haudalle ja nyt tällä modernilla halloweenilla ja sen kaupallistumisella tarkoitan tätä kaikkea haudalla visiteeraamisen ulkopuolella olevaa hommaa. Siinä on melkoinen hyppäys lapsilla pörröisestä nallehimmailusta verisiä aivoja popsiviin zombieihin.




Suhteellisia järkytyksiä


Pienten lasten elämä on usein pastellin väristä, pörröisten pehmonallejen täyttämään ihanaa hattaraa. Hymynaamakuvioita ja vanhemman lempeää kujertelua. Kunnes eräänä päivänä tapahtuukin jotain mullistavaa. Esimerkiksi vanhempi värjää hiukset, ajaa parran tai hiukset pois. Pieni lapsi ei ole tunnistaa vanhempaansa vaan parahtaa lohduttomaan itkuun, kuka tuo vieras ihminen on, vaikka ääni kuulostaa tutulta. Pienet lapset järkyttyvät helpommin ja pienemmistä asioista, kuten hyvin tiedämme.

Hieman isommat lapset ovat kasvaneet tästä nallehattarasta ulos. Leikeissä sotaukkelit mättävät toisiaan kuonoon ja kuunnellaan silmät pyöreänä isompien sisarusten kertomuksia "tosielämästä". Toisaalta lapsi voi olla kovinkin pieni sisältä. Nähdään painajaisia isohampaisista hai-kaloista. Jännittää, kun illat ja sen jälkeen aamutkin pimenevät. Pitäisi uskaltaa lähteä kouluun. Tai olla päiväkodissa ulkona vaikka ihan jokaiseen pusikkoon ei näekään samalla tavalla kuin valoisan aikaan. Mustasta metsästä kuuluu rapsahduksia. Onkohan se susi? Vai mörkö?

Ja sitten yhtäkkiä lokakuun viimeisellä viikolla lapsille isketään eetteriin luurangot, verenhimoiset lepakot, kauhua kylvävät kummitukset, korpit, noidat, RIP-hautakivet - ja arkut, verta tursuavat haavat ja kuolleista heränneet zombiet. Samaan aikaan ruokapöytään ilmestyy katkotut sormet, veriset aivot ja kurpitsan oksennukset. Kauppojen hyllyissä komeilee veriset sahat ja pään läpi lyödyt kirveet.

Miltä mahtaa lapsista tuntua?

Jokainen lapsi on yksilö. Tietenkin. Toisista lapsista nurkissa kupeksivat luurangot ja lautasella hyllyvät veriaivot on tosi hauska juttu! Hieman herkemmistä lapsista kaikki tämä kaupallinen hapatus voi kuitenkin olla liikaa ja todella pelottavaa, kun yhtäkkiä kaikki pelottavat asiat, jopa painajaisten aiheet, lyödään tiskiin.

Se on totta, että ulkomailla juhlitaan kuolleiden juhlaa ja bailataan niin että pääkallot poksuu. Suomessa on minusta vieraannuttu kuolemasta ja se on monille kova paikka. Suomessa kuolleisiin tai hautajaisiin usein mielletä ilosanomaa. Ei siis ole mikään ihme, jos halloween ei ole kaikista kiva juttu.


Kielletään halloween?


No mitä tehdään? Pitäisikö halloween kieltää? No ei tietenkään. Haluaisin vaan muistuttaa vanhempia pistämään tuntosarvet oikein pitkäksi tässä halloweenin aikaan. Jokainen vanhempi tuntee oman lapsensa parhaiten ja tietää, onko lapsi rohkeampi ja nauttiiko hän halloween-hulinasta. Vai onko lapsi ujompi tai herkempi näissä asioissa ja kokee ahdistusta ympärillä lepattavista kummituksista.

Ketään ei saa pakottaa nauttimaan halloweenista. Jos kotoa löytyy herkkä lapsi, ei herkkyydelle saa naureskella. Eikä olohuoneeseen laiteta luurankoa ilmoitusluontoisesti kattoon roikkumaan, jos se lasta ahdistaa. Koti pitää olla sellainen paikka, että siellä on hyvä ja turvallinen olo.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsi pitää kietoa pumpuliin ja laittaa laput silmille. Tässä asiassa voi tehdä siedätystä lapselle sopivaan tahtiin. Aloittakaa vaikka siitä, että kaiverratte hymyilevän kurpitsan kotiin ilostuttamaan. Askartelette yhdessä iloisen kummituksen. Tai mikä teille onkaan paras tapa. Aika näyttää, asuuko teillä pieni halloween-hirmu vai ei.

Eikä se ole niin mustavalkoista, että lapsi joko tykkää halloweenista tai pelkää sitä. On nimittäin liuta niitäkin lapsia, jotka esittää nauttivan verta tursuavista zombieista mutta aamuhämärissä koulumatkalla tai illalla nukkumaan mentäessä tuleekin kaikki hirviöt mieleen. Eikä välttämättä hyvällä tavalla.

Tärkeintä onkin osoittaa, että lapsella on kotona turvallista ja koulumatkan varrellakaan ei ole mitään pelättävää. Sysimustan metsän rapinat johtuvat eläimistä, joiden koti se metsä on. Ja samalla voi olla hyvä muistuttaa lasta riittävän usein, että kummitukset ja zombiet on vain satuolentoja eikä niitä oikeasti ole olemassa.

Vai onko sittenkin...


Böö!
Sari


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...