perjantai 13. syyskuuta 2019

Ihanat graavilohileivät

Viikonloppuna juhlimme synttäreitäni ja niihin tuli tahattomasti, mutta onneksi melko skandinaavinen ruokateema. Juhlapäivän aamuna pyöräytin nopeasti ihanat graavilohileivät. Tämä resepti on pakko jakaa teillekin!


Graavilohileivät
Ohje on lainattu Yhteishyvän sivulta ja sitä on hiukan muunneltu itse.

Leipäkolmioita tulee 16 kpl.

Tarvitset
- 8 viipaletta ruisleipää

Täytteeseen tulee
- 200g graavilohta
- 1 kpl keitetty kananmuna
- 1 kpl omena
- 1/2 kpl punasipuli
- 150 g ranskankermaa
- tilliä
- suolaa
- mustapippuria

Tee näin
Hienonna kuorittu kananmuna. Leikkaa graavilohi pienen pieniksi paloiksi ja sekoina kananmunan joukkoon. Kuori ja raasta omena (suosittelen oikein kirpsakkaa kotimaista omppua!) sellaiseksi isoksi raasteeksi. Kuori ja pilko sipuli pienen pieniksi paloiksi. Sekoita kaikki ainekset keskenään, mausta halutessasi suolalla ja pippurilla. Leikkaa leivät kolmioiksi ja nostele runsaasti täytettä leiville. Ripottele tai asettele taiteellisesti tilliä päälle. 

Ja hei, voit halutessasi tehdä "tahnan" muhimaan jääkaappiin jo etukäteen, täytät leivät vasta juuri ennen tarjoilua ja viimeistelet tillillä.


Tarjoillaan vain hyvässä seurassa ja nämä on sitten tarjoilupöydän ne herkut,
jotka loppuu ensimmäisenä. Joten tee riittävästi, etenkin jos meinaat jättää näitä myös rääppiäisiin ;)

Sari



keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Nainen ratissa

Kuva: Pixabay

"Hirvee ruuhka!"
Siellon varmaan nainen ratissa!

"Nyt joku auto on tuolla keskellä risteystä ja tukkii kaikki kaistat niin, ettei kukaan pääse ohi!"
Siellä on varmaan nainen ratissa!

"HAH HAH HAH, ei vaan toi saa autoa peruutettua taskuun, varmaan nainen ratissa."
"Hitto kun tää jono vetää hitaasti, siellon varmaan ekana nainen ratissa."
"Voi juma mikä kaistanvaihto suoraan eteen! Ja varmasti nainen ratissa!"

Minä olen hyvän huumorin ystävä. Mutta vanhat vitsit ei jaksa enää naurattaa. Kuten se, että naiset olisivat jotenkin huonompia autonkuljettajia, kuin miehet.

Minua harmittaa, että monet naiset ei uskalla lähteä autoilemaan, kun ne pelkää, että kuitenkin ne ”mokaa”. Monet ei uskalla ajaa ajokorttia ylipäätään, ettei nyt vaan sattuis mitään. Ja sitten on se oma joukko, jotka ajaa ajokortin jonkun kummallisen paineen alaisena mutta eivät sitten uskalla ajella autolla, vaan ajeluttelevat ajokorttia ihan vaan silleen bussin kyydissä. Enkä tietenkään tarkoita sitä, että kaikki naiset jaetaan vain jompaan kumpaan jengiin: sitten on ne periaatteesta autoilemattomat, mieli tekis mut lompsa on eri mieltä-tyypit, himofillaristit ja mitä näitä nyt on. Ja ihan todellakin respect, kukin kulkekoon just miten parhaaksi katsoo. 

Se on totta, että naiset tekee paljon virheitä liikenteessä. Minäkin. Mutta en ole koskaan nähnyt ainuttakaan suomalaista ja puolueetonta tutkimusta, joiden mukaan naiset olisivat ylivoimaisesti surkeampia kuljettajia. Nyt tulee uutinen: myös miehet tekevät liikenteessä virheitä. Ja ettei tämä menisi sukupuolittamiseksi: kaikki tekee joskus liikenteessä virheitä. Sille ei vaan voi mitään – tai voi: voi toivoa, että muut tiellä kanssaliikkujat on hereillä ja voi estää onnettomuuden.

Minä haluan rohkaista jokaista naista tarttumaan rattiin – toki sitä ennen käymään autokoulun, koska faktahan on se, että aika harva on seppä syntyessään ja valmis autonkuljettaja vielä sitäkin harvemmin ;) Menkää rohkeasti ja autoilkaa – älkääkä välittäkö niistä tööttiin nojaavista ja muita autoilijoita ”kouluttavista” höyrypäistä. Tarkoitan niitä kuskeja, jotka luulee olevansa muita parempia, vaikka todellisuudessa ovat juuri sitä tieliikenteen pohjasakkaa joilta pitäis ottaa kortti pois, auto valtiolle ja polkupyöräkin – niin pitkäksi aikaa, että osaa käyttäytyä kunnolla.

Autokouluun voi mennä myös vanhemmalla iällä. Itse lähdin autokouluun vasta vähän vanhemmalla iällä, kun tuli lähes pakottava tarve autoilla. Alkoi kyllästyttää, kun piti aina aikatauluttaa omat menot miehen menojen mukaan ja tuli kasvava tarve pystyä kuljettaa lapsia päiväkotiin ja kouluun itse, joten hankin ajokortin 33-vuotiaana. Teoriakoe ja inssi meni kerrasta läpi. Tehkää perässä!


Ja mistäkö tiedän, että naiset on ihan hitokseen hyviä kuljettajia?

Naiset on usein niitä, jotka vie lapset päiväkotiin. Päiväkotien parkkipaikat on suhteellisen nihkeitä kooltaan ja kun siellä on viiskyt autoa ja tilaa viidelle, naiset vaan jotenkin sumplaa autolle paikan, tuuppaa tenavan päikkyyn ja peruuttelee sieltä massasta pois. Se jos mikä on melkoinen suoritus, tiedän kokemuksesta!

Naiset on myös niitä, jotka vie lapsia harrastuspaikoille. Taas on tuhat autoa ahtautuneena jossain pölisevällä hiekkakentällä ja niin vaan mutsit sujauttaa hillittömän katumaasturin sinne pienimpään koloon, ujuttaa lapsen kattoluukun kautta harrastuksiin, ettei auton ovet kolise viereisiin purkkeihin.

Naiset on niitä tosielämän sankareita, jotka sulloo kauppareissulla 10-henkisen perheen (tai kaveriporukan) viikon ruuat Micran takaboksiin.

Jos miehet ajaa tilastollisesti enemmän: työmatkat, työkseen jne. niin kyllä ne naiset on ihan hitokseen hyviä kakkosia. Monissa perheissä arki pysähtyisi, ellei sitä naista olisi auton rattia pyörittämässä. Joten eiköhän jo olisi aika karistella ”nainen ratissa”-sanonnalta ikävän harmaa kaiku pois? Annetaan naisille ratissa tilaa säihkyä!

Ja kiitos kaikille niille autoilijoille, jotka ajelee liikennesääntöjen mukaisesti ja huomioi myös muut tienkäyttäjät. Ootte timanttia!

**

Minkä ikäisenä sinä sait ajokortin?

Sari



maanantai 9. syyskuuta 2019

38-vuotiaan huijarisyndrooma(t)


Joskus siinä kolmenkympin kriisin kohdalla oivalsin, että ikääntyminen onkin siis matka omaan itseensä. Eri ikävuosina tällä matkalla tuntuu olevan eri teemat. Kolmekympin kriisissä sheikkasin pyllyn sijaan itseäni siellä jossain pyykkivuorten ja kakkavaippojen välissä: kuka minä oikein olen ja mitähän minä tältä elämältä oikein haluaisin?

Ja siitä se matka sitten lähti. Ensin vasempaan käteen, sitten sappeen, siitä suoraan ruokatorveen...

Pari vuotta takaperin lapseni selaili kanssani Instagramia ja yhden kuvan kohdalla hän pysähtyi ja kysyi: "miks noi kaikki on tolleen?" Kuvassa poseerasi leveästi hymyilevä nainen. Selattiin muutama selfie eteen- ja taaksepäin. Totta, kaikkihan ne hymyilee. Lapsi halusi tietää, että miks, kun eihän ne muutenkaan aina hymyile? Niin no juu, totta. Ja minun kuvat - ihan samaa sarjaa kaikki! 

Kolmeseiskana mulle iski sitten ihan hirveä huijarisyndrooma. Kesäloman jälkeen hikoilutti mennä töihin: osaankohan mä oikeesti enää mitään? Mitä jos muut huomaa, etten mä oikeesti osaa mitään? Ehkä mä oonkin vaan niin hyvä näyttelemään, että oon roolilla pötkinyt pitkälle? Jospa en tänä vuonna saakaan palkankorotusta, vaan parhaan naispääosan esittäjän palkinnon? No tarkemmin ajateltuna, ei sekään nyt olis niin huano ;) (Iän myötä kieroutunut huumorintaju?) No eihän se tietenkään olisi totta, että olisi unohtanut kaiken kesälomalla, mutta tietäjät tietää tän syndrooman ;)

Toisen kerran huijarisyndrooma iski, kun mietin omia somekuviani. Ja teidän kaikkien muiden somekuvia. Kuinka sievästi kaikki onkaan aina somessa. On tukka laitettu ja huulet punattu. Mietin, että tunnistaisikohan naapurini minua omista somekuvistani? Olen juu usein kuontalo kuosissa ja huulet punattu, mutta pääsääntöisesti olen jotenkin tukka hapsottaen ja sellainen just sängystä repäistyn näköinen muidu, hameen helmat hulmuroiden. Mietiskelin sitten, että tartteis varmaan laittaa sellainen "aito muija"-kuva variksenpelättimeksi omaan someen. Niinpä, 38-vuotiassynttäreiden aamuna, nousin ylös, harjasin hampaat, vedin mekon päälle, kampasin naaman ja piirsin silmät. Tukka sai jäädä harjaamatta hapsottamaan yölliselle letille ja huulissa ei ole edes niiden omaa väriä. Just semmonen semisängystärepäistyn näköinen. Aito muija. (Kuulostaa ihan räppärinimeltä, jou.)

Lopuksi vielä kerrottakoon, että sain muuten Instagramin puolella palautetta siitä, kuinka selfiet on sitten ihan vaan teinien juttu. Näin 38-vuotiaan näkökulmasta kommentti pisti hymyilyttämään. En tiedä onko ikävuosi 38 minulle joku aitouden vuosi, no hah hah, tuskin, mutta se on ainakin se vuosi jolloin tulen näyttämään naamaani somessa vähintään yhtä usein kuin aikaisempinakin vuosina. Ja samaa toivon kaikilta muiltakin. Kakskyt ei ole kauneuden rajapyykki, jolloin kauneus jotenkin loppuu. Höpsis ja iän mukanaan tuoma itsevarmuus se vasta kaunista onkin!

Sari



ps. Hei tunnetaanko me jo somessa? Minun blogin Facebook-sivulle pääset tästä: Saron blogi. Julkaisen siellä myös muuta, kuin pelkkiä blogipostauksiani, joten kannattaa klikata itsensä seuraajaksi.

Minä olen myös Instagramissa, täällä: Saron blogi. Julkaisen viikkotahdilla sisältöä lapsiperheen elämästä ja jos "ei siloteltu"-vertaistuki kiinnostelee, tule ihmeessä seuraajaksi!

tiistai 27. elokuuta 2019

Vanhempainillat verkkoon

Yksi syksyn merkki lapsiperheissä on se, kun kotiin tulee ensimmäiset kutsut vanhempainiltoihin. Samalla alkaa melkoinen aikataulupalapeli, jonka voittaja on se, joka pystyy järjestämään itsensä paikalle vanhempainiltaan.

Kuva Pixabay

Päiväkoti-ikäisten lasten perheissä vanhempainillat tuottaa päänvaivaa, koska ei ole mitään paikkaa, minne laittaa lapset hoitoon vanhempainillan ajaksi. Kaikki tutut vanhemmat kokoontuvat samaan vanhempainiltaan, tukiverkot voi olla kaukana ja puoliso, jos sellainen on, saattaa olla juuri silloin vuorotyössä.

Kouluikäisten lasten vanhemmat tuskailevat, kun pitäisi laahautua kuuntelemaan samat jorinat vähintään viidettä kertaa. Tai jos lapsia on useampia, täytyisi jotenkin priorisoida, mihin luokkaan menee ja kenen jorinoita kuuntelemaan.

Tiedän, että en ole ainoa, joka ajattelee, ettei työpäivän jälkeen välttämättä jaksaisi laahautua koululle tai päiväkodille jäykistelemään ja hymyilemään ihmisille, joita ei oikeastaan edes tunne. Hei koulu...


Voitaisko me saada vanhempainillat verkkoon?

Eihän livewebcast ole tietenkään sama asia kuin olla paikan päällä ja vaihtaa muutama sana vertaistuellisessa hengessä muiden vanhempien kanssa. Mutta verkkovanhempainilta poistaisi esimerkiksi lastenhoidollisen ongelman sekä tietysti ajankäytöllisen pulman, kun verkkovanhempainiltaa voisi seurata vaikka kännykän näytöltä bussissa, kotimatkalla töistä. Tai tabletilta sohvan nurkasta. Tai keittiössä samalla, kun hämmentää jauhelihakastiketta. Ja mikä parasta, vanhempainillan voisi nauhoittaa ja tallenne voisi olla katsottavissa verkosta myöhemmin, kun itselle sopii parhaiten.

Verkossa järjestettävä vanhempainilta keventäisi myös meidän vanhempien tuskaa, joilla on useampi kuin yksi kouluikäinen lapsi. Vanhempainilloilla kun on jotenkin hassusti tapana järjestyä samana päivänä, samaan aikaan. Ei siis olisi enää syyllisyyden tuskaa siitä jakautumisesta, että kummanko lapsen vanhempainiltaan menee, loukkaantuuko toinen ope jos ei mene paikan päälle ja silti sitä olisi kärryillä jokaisen lapsen luokan asioista. Tokihan sitä viestiä kuulumisista tulee muutenkin, mutta eihän niitä vanhempainillan terveisiä muuten kuule, ellei siellä paikan päällä ole.

Ja verkkovanhempainillassa saisi tietysti litkiä kahvia koko toimituksen ajan, villasukat jalassa,  nojatuolissa leväten. Toki näin isompien lasten kanssa vanhempainillat on harvenemaan päin, joten kyllähän sitä ehkä yhdestä illasta vielä kitkuttaen selviää paikan päälläkin, mutta tiedättehän karman: usein se työvuoro, jota ei vaan voi vaihtaa pois, osuu juuri siihen vanhempainiltaan. Ja sitten on tietysti se toinen jengi, jotka vaan tylysti lintsaa. Ei voi mitään. Ja sitten on ne loput, jotka voittaa arkiaikataulupalapelin ja onnistuu järjestämään itsensä paikalle!

**

Osallistuisitko sinä mieluummin verkossa järjestettävään vanhempainiltaan
vai menetkö mieluummin paikan päälle?
(Saa myös vinkata, josko teillä pidetään jo vanhempainillat virtuaalisesti!)

Sari


torstai 22. elokuuta 2019

Veganismi ei pelasta maailmaa. Etkä muuten sinäkään.

Kuten jo otsikossa ”spoilasin”, ei maapallo pelastu veganismilla, vaikka lihansyöjiä sillä "pelotellaankin". Ja vaikka kuinka yrittäisit, et sinäkään sitä yksin saa pelastettua. Puhun maapallon pelastamisella ilmastonmuutoksen hidastamisesta tai jopa pysäyttämisestä. Jos teet pieniä eleitä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi, tiedätkö missä se ensin näkyy? Lue juttu, niin tiedät.

Kuva: Pixabay

Minusta on jotenkin viehkeää, kuinka meidät suomalaiset on tempaistu ilmastonmuutoksen vastaisiin tekoihin oikein rytinällä! Vaihda, NYT HETI, härkäpiffit veganismiin, vaihda bensaprutkusi sikahintaiseen sähköautoon, luovu lentämällä tehdyistä lomamatkoista, heitä kaikki muovituotteet roskiin ja kanna perunatkin kaup…ei kaupasta vaan lähipellolta, tietenkin, ihan omin pikkukätösin tai ekopuuvillasta värkättyjen pöksyjesi taskuissa ekohengittävään miljoonan maksaneen puutalon sähköttömään keittiöön ja… Jokainen edellä mainittu valinta on oikeesti tosi hieno ekoteko, mutta kun ottaa huomioon kohdeyleisön, eli suomalaiset, niin onhan se nyt ihan liikaa tolleen niinku kertapläjäyksenä muuttaa kaikki kertaheitolla - kalsaritkin sellaiseksi jotka on tuotettu banaaninkuorista virkkaamalla.

Minä ajattelinkin kantaa korteni kekoon ja lievittää muutosahdistusta ja neuvoa ihan pieniä tekoja, joilla voit hidastaa ilmastonmuutosta. Ihan ensimmäiseksi annan sinulle neuvon, että:

HENGITÄ

Hengitä. Ihan rauhassa. Sisään…ja ulos. Rauhoitu. Maapallon pelastaminen tai ilmastonmuutoksen torjuminen ei ole sinun harteillasi, vaikka yhteiskunnan paine saakin sen tuntumaan siltä. "Luovu pilleistä! Heitä muovit roskiin! Osta kallis ekotalo!" Kukaan ei muista kertoa, että kukin saa valita noista ihan sen itselle omanlaisen tavan vaikuttaa. Ei kenenkään tarvitse tehdä kaikkea yksin. Tapoja vaikuttaa on todella monia.

Moni ajattelee silti, että on ihan sama käyttääkö kertsilautasia vai ei, kun isot sottapyttymaat dumppaa roskat mereen ja viittaa kintaalla koko ilmastonmuutokselle. Joo, se on ihan totta, että nuo isot maat pitää saada ruotuun, mutta isot valtamerilaivathan ei käänny hetkessä ;) Sitä odotellessa ei kannata pidättää hengitystä, vaan tekee sen minkä itse voi ja jaksaa. Kun me kaikki teemme vähän, sen yhteenlaskettu voima on aivan huikea. Siksi sillä on väliä, millaisia valintoja sinä(kin) teet!

Minimoi ruokahävikki. Pakasta ylijäämäruuat tai purkita ja syö seuraavana päivänä lounaalla. Jos ruokaa jää jatkuvasti yli, voisiko ruokamääriä harkita uudelleen, riittäisikö vähempikin?

Sammuta turhat sähköt. Sulje telkku, kun et katso sitä. Sammuta valot sieltä huoneesta jossa et ole. Sammuta kaikki valot, kun lähdet kotoa pois.

Suosi julkisia kulkuvälineitä. Aina ei voi suosia. Aikataulut ei mätsää tai lapsen hoitopäivästä tulisi kohtuuttoman pitkä. Se on ihan ok, koska olethan juuri pienentänyt perheen ruokahävikkiä. Älä siis ajattele, että olisit jotenkin epäonnistunut tässä, vaan ajattele, että hyvä sinä!

Noin pienillä teoilla olet tehnyt toimenpiteitä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Ihan ensimmäiseksi monet ilmastoteot tuntuvat omassa lompakossasi. Sähkölasku on pienempi, ruokakulut laskevat ja autoa on tarvinnut tankata vähemmän. Eikö olekin kiva fiilis? Ja siihen päälle kuin ”bonuksena” olet pelastanut omalta osaltasi maapalloa. Ei huono, vai mitä?

Pelkkä veganismi yksin ei pelasta maailmaa. Etkä sinäkään yksin. Vaan me kaikki yhdessä. Muista se!


**
Mikä on sinun pieni ympäristötekosi? Kierrätätkö? Teetkö vanhoista t-paidoista mattoja? Oletko ostanut polkupyörän? Oletko lisännyt kasvisten määrää ruokalautasellasi? Kerro, haluaisin kuulla!

Sari



tiistai 20. elokuuta 2019

Futismutsin päiväkirja: rytmiä elämään

Futismutsielämää jo vuodesta 2019. Siis todellakin "jo" ;)


Jotenkin minä olin aina ajatellut, etten minä mitenkään voisi olla futismutsi. Nehän on niitä supermutseja, jotka ajaa lasten kanssa pelikentälle kiiltävällä katumaasturilla ja menevät tennarit ja tuulitakki kahisten kentän laidalle seuraamaan lastensa pelejä mokkapalat kainalossa ja toisella kädellä makkaraa myyden. Samoin ne on niitä, jotka istuu treenien aikana autossa syömässä kylmiä lihapullia suoraan paketista, ennen kuin hoitavat päivän viimeisen puhelinpalaverin siinä katumaasturin tai perhefarmarin etupenkillä tenavan kirmatessa kentällä pallon perässä. No ei kyllä kuulosta yhtään minulta, joka luo pitkän, mutta rakastavan katseen hieman kilkattavaan Nissan-parkaan.

Vaan kuinka ollakaan: lapsi jotenkin onnistui murtamaan sydämeni ikijään ja niin vaan meillä tapahtui kaksi suurta asiaa. Ensinnäkin se, että hän aloitti pelaamaan futista oikein jengissä. Toinen iso juttu on se, että niin vaan musta tuli futismutsi. Sellainen joka ajaa katumaasturin sijaan vanhaa kotteroa, joka ilmestyy kentän laidalle lenkkareissa mutta tuulitakin sijaan jossain mekkoviritelmässä ja joka ei ole leiponut vuosikausiin mokkapaloja eikä syö kylmiä lihapullia.

En tiedä jalkapallosta mitään ja olen ollut uusien asioiden edessä ihan öönä aapisen laidalla. Onneksi on kiva joukkueen johtaja, joka jaksaa neuvoa meitä eteenpäin. Meillä on suvussa kaksi ihan nimekästäkin futaajaa, joten onhan tämä sikäli ihan luonnollista, että joku on saanut sen geenin, kun noi urheilugeenit on mennyt musta ihan kokonaan ohi. Käsi ylös kaikki jotka yllättyi? ;)

Tuntuuko arki sinustakin vellovalta ja kaipaat rytmiä elämään? Hanki harrastus - lapsellesi! Nyt kun elämää rytmittää työt, treenit ja pelit, ei oikeastaan ehdi tulla vapaa-ajan ongelmia. Treenipäivinä ei ehdi muuta kuin lähteä töistä ja hakea tenava ja lähteä treeneihin. Ei tarvitse murehtia kylmien lihapullien syömistä, kun usein ei ehdi syödä mitään. Vapaapäivinä täytyy sitten käydä ruokakaupassa, hoitaa arkisia asioita. Pyykinpesukin mukavasti rytmittyy treeni- ja pelipäivien mukaan. Viikonloppuisin on pakko löytyä aikaa siihen, että tekee ruokaa valmiiksi seuraavalle viikolle ja työntää pakkaseen. Ja kyllähän tässä kehittyy aikamoiseksi aikatauluttamisen mestariksi. Ja ajatella, että meillä on vain yksi napero joka harrastaa näin aikaa vievästi. Kaveripiirissä on lapsiperheitä joiden kaikki lapset harrastavat aktiivisesti ja kukin vielä useampaakin lajia. Vinkatkaa nyt mullekin, mistä kelloon saa hankittua lisää tunteja? Onks joku verkkokauppa vai mikä? ;)

**

Jos sinäkin olet nykyinen tai ex-futismutsi, huuda hep!

Sari




torstai 15. elokuuta 2019

Saako koulusta olla pois, jos on kurkku kipeä?

Kurkkuun sattuu, on nuutunut olo. Saako koulusta jäädä kotiin?



Suomessa ihmisen sairautta mitataan usein sillä, onko potilaalla kuumetta vai ei. Jos ei ole kuumetta, ei voi olla sairas. Olipa sitten flunssa, jos ei ole kuumetta, niin päiväkotiin/kouluun/töihin siitä maleksimasta, tai jos olet juuri oksennellut, jos ei ole kuumetta eikä tavaraa tule ulos kummastakaan päästä, niin päiväkotiin/kouluun/töihin siitä – maleksimasta! Niin ja mikä on kuumetta? Onko 37.7 astetta kuumetta?

Kun lapset olivat pieniä, sairauden asteen määrittäminen oli helpompaa. Etenkin kun olin hoitovapaalla pienemmän kanssa, jos isompi köhi tai niiskutti, hän jäi heti päiväkodista kotiin. Tai jos kotona pidettiin ykätautia, ei isompikaan mennyt päiväkotiin tartuttamaan muita. Meillä lapsille nousi herkästi korkea kuume, joten silloin se oli hyvä indikaattori, milloin pitäisi olla kotona ja milloin ei.

Nyt kun lapset kasvavat, sanoisin että perustavaa laatua olevat flunssataudit ovat ehkä hieman lieventyneet tai lasten itsehoito on hiukan edistynyt, että osaavat esimerkiksi niistää eikä kiiltävät vihreät räkäjojot roiku jatkuvasti nenästä. Mutta nyt ollaankin törmätty siihen, että milloin koululainen saa jäädä kotiin sairastamaan? Pitääkö olla kuumetta? Saako jäädä kotiin, jos on kurkku kipeä?

Minä kuulun siihen sakkiin, jolle ei nouse yleensä kuumetta. Mutta kun nousee, olen jo siinä ensimmäisenä potemispäivänä aivan flegu, siis vaikka henki kulkee ja näytän ihmiseltä, olen aivan poikki eikä ajatus kulje. Muuta kuin että ”pääsispä nukkumaan”. Puhumattakaan jos ja kun oikein kunnon flunssa tulee päälle, en saa yöllä nukuttua ja pienikin kuume tuntuu kuin olisi jäänyt katujyrän alle.

Siksipä minä olen tosi empaattinen vanhempi enkä pakota lasta kouluun, jos on kipeä olo, olipa kuumetta tai ei. Joku varmaan miettii nyt heti, että kamalaa, annanko lapseni olla viikkokausia sitten pois koulusta? En anna. Mutta minäpä uskon ennaltaehkäisyyn: käsienpesu, Echinaforce ja ennaltaehkäisyyn sillä, että jos silloin jää kotiin, kun ”tuntuu kipeältä”, ei ehkä tulekaan hirmuflunssaa vaan se menee lievemmin ja ehkä myös nopeammin ohi. Lepo on yksi parhaista flunssalääkkeistä, niin lapsilla kuin meillä aikuisillakin.

Miten kipeä sinun lasten tai sinun pitää olla, että jäätte kotiin parantelemaan itseänne? Onko kuume ainoa mittari? Mikä on sinusta kuumeen raja?

**

Tsemppiä kaikille teille, jotka ovat jo saaneet syksyn ensimmäisen flunssan.
Lempeää paranemista!

Sari


maanantai 12. elokuuta 2019

Mieleni minun muuttuvi

Olen hämmentynyt.
Tämä vaatisi isompia kirjaimia, mutta niitä ei nyt blogialustalta irtoa.



Onks teille koskaan käynyt niin, että kun olette päättäneet jotain suurta, tuleekin pari muuttujaa ja pyörrätte päätöksenne?

Tammikuussa kirjoittelin teille siitä, kun en aio uhrata vapaa-aikaani lasten harrastamisilla ja että se on ihan ok, jos siellä on joku muukin vanhempi, joka ei aio tehdä niin. Sen blogijutun voit lukea TÄSTÄ.

No. Tässä koko kesä veivattiin harrastushommien kanssa ja kuinkas ollakaan... Kuopus on pelimies niin pelikentällä, kuin pelikentän ulkopuolellakin ja esitti toiveensa päästä pelaamaan jalkapalloa niin hellyttävällä tavalla, että minun sydän meni rusinaksi ja aivot solmuun. Yhtäkkiä huomasin kirjoittavani pitkää kysymyslistaa erään futisjoukkueen johtajalle ja seuraavassa hetkessä lapsi olikin ilmoitettu mukaan sinne joukkueeseen ja olin musta mekko tötteröllä seuraamassa syyskauden ensimmäisiä treenejä kentän laidalla.

Miten tässä näin pääsi käymään?

Tai pikemminkin, mitä tästä opimme? Opimme sen, että on ihan ok vaihtaa mielipidettä. Kunpa muutkin ihmiset tajuaisivat, että kun kerran on ollut jotain mieltä, ei aina tarvitse olla. Etenkään jos on hyvä syy ajatella toisin. On edelleen ihan ok pitää kiinni omasta ajasta. On silti ihan ok antaa lapsen harrastaa, jos siihen on mahdollisuus.

Että näin sitä mieleni minun muuttuvi. Olisi kiva kuulla, oletko sinäkin joskus pyörtänyt suuret päätökset? Oletko päättänyt olla menemättä naimisiin ja oletkin myöhemmin sanonut tahdon? Tai oletko ilmoittanut ettet ikinä muuttaisi kerrostaloon ja nyt siellä asuttuasi olet huomannut miten mukavaa elämä kerrostalossa voi olla?

Sari
-mielipiteet pysyy tuoreina kun niitä vaihtaa tarpeeksi usein



maanantai 5. elokuuta 2019

Helppo tapa päällystää koulukirjat ja arvonta!

*Kaupallinen yhteistyö: Berner Oy


Viime viikolla julkaisin postauksen, jossa neuvoin, miten päällystät koulukirjat helposti ja nopeasti. Koulukirjojen päällystäminen on toki tekniikkalaji mutta myös välineurheilua. Kirjojen päällystäminen onnistuu helposti ja nopeasti M.E.C -kontaktimuoviarkeilla, jotka on tuonut markkinoille Berner Oy. Ei siis enää vaikeaa puljaamista kontaktimuovirullien kanssa! Kontaktimuoviarkeilla koulukirjojen päällystäminen onnistuu niin helposti, ettei hermot mene kertaakaan. Nimimerkillä "kokemusta on".



M.E.C -kontaktimuoviarkit on paksua muovia ja siksi niitä on helppo käsitellä. Jokaisessa arkissa on vielä nopeat ohjeet, kuinka kirja päällystetään.


Tämä kontaktimuoviarkki toimii myös muiden tärkeiden kirjojen päällystämiseen, ei pelkästään koulukirjojen. Se sopii lastenkirjojen, keittokirjojen, minkä tahansa kirjojen tai teosten päällystämiseen, joiden kansien (tai pintojen) tulee kestää kovaa kulutusta. Kontaktimuovi itsessään on kokonainen arkki, vain suojapaperissa on "valmiit leikkaukset", joten tätä kontaktimuovia voit käyttää myös muunlaiseen päällystämiseen ja askarteluun.




ARVONTA!

Nyt voit voittaa paketin M.E.C -kontaktimuoviarkkeja. Yksi paketti sisältää 10 arkkia. Osallistu arvontaan kommentoimalla tähän postaukseen, että olet mukana arvonnassa. Jos olet anonyymi, laitathan mukaan myös sähköpostiosoitteesi, josta saan sinut kiinni. Osallistumisaika päättyy 10.8.19 klo.18. Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti. Kannattaa osallistua, nämä kontaktimuoviarkit on tosi näppärät!

Sari





perjantai 2. elokuuta 2019

Näin päällystät koulukirjat helposti ja nopeasti

*Kaupallinen yhteistyö: Berner Oy



Koulukirjojen päällystämisessä on kolme koulukuntaa:
*ne, jotka pitävät koulukirjojen päällystämisestä ja se sujuu helposti
*ne, jotka kelmuttavat koulukirjat silkasta pakosta ja häpeilevät koulukirjan kanteen jääneitä kuplia
*ne, jotka ovat oivaltaneet, miten koulukirjojen päällystämisestä ei tarvitse stressata: jättää kirjat päällystämättä!

Minä itse pidän koulukirjojen päällystämisestä, mutta nyt täytyy tunnustaa: kontaktimuovirullien kanssa säätäminen on ollut niin työlästä, että ihan kaikkia kirjoja ei ole tullut muovitettua, hupsista!

Mutta nyt kaikille antimuovittajille tiedoksi: markkinoille on tullut kontaktimuoviarkit, mitkä tekevät kirjojen päällystämisestä naurettavan helppoa. Eikä tuu kuplia! Katsos kun näytän. Älä pelästy kuvien määrää, tässä on vaan näytetty tarkasti miltä jokainen vaihe näyttää. Itse kirjan päällystäminen hoituu parissa minuutissa.



M.E.C -kontaktimuoviarkki on paksua muovia ja helppo käsitellä


Kyse on siis Berner Oy:n markkinoille tuomista M.E.C -kontaktimuoviarkeista. Arkeilla voit päällystää kaikki alle A4-kokoiset kirjat, eli hyvin riittää koulukirjan päällystämiseen. Tämä kontaktimuovi on paksua muovia, jolloin sitä on helppo käsitellä eikä niitä riivattuja ilmakupliakaan tule niin helposti kuin jos käyttäisi ohutta muovia.


Jokaisessa arkissa on mukana kuvalliset ohjeet, kuinka päällystäminen tehdään.




Näin päällystät koulukirjat helposti ja nopeasti


Tässä ohjeessa kerron ensin, mitä tarvikkeita tarvitset ja sen jälkeen kerron vaihe vaiheelta, kuinka kirja päällystetään helposti. Kirjan päällystämiseen menee pari minuuttia. Päällystämme ensin takakannen ja vasta sitten etukannen. Näillä ohjeilla sinä onnistut!


1. Raivaa ensin reilusti tilaa siihen työpisteelle, missä aiot päällystää kirjat. Pyyhi tasolta liat ja roskat pois.

2. Varaa tarvikkeet työtasolle, eli kontaktimuoviarkit, viivoitin, sakset ja päällystettävät kirjat. Merkkaamista varten voit varata myös kynän.



3. Levitä kontaktimuoviarkki pöydälle. (Arkki ehti käpristyä kulmista kuvauksen aikana, kun kuvaus on niin hidasta hommaa - päällystäminen ei!) Anna suojapaperin olla vielä kontaktimuovin päällä.



4. Mallaa kirjaa kontaktimuoviarkin päällä. Aseta kirjan selkä keskelle punaista keskiraitaa ja merkitse tai paina mieleen kohta, mihin saakka kirjan selkä yltää, koska seuraavaksi leikkaamme turhat lirpakkeet kirjan päätyihin jäävältä muovilta pois.



5. Voit leikata joko nyt heti tai myöhemmin (katso kohta 7.) kirjan selkämyksestä ylijäävät lirpakkeet. Leikkaa vähän viistosti, kuten kuvassa (alla).



6. Vedä punainen selkämysnauha (suojapaperi) irti kontaktimuovista. Sen reunat on valmiiksi leikattu kontaktimuoviarkkiin, joten se irtoaa helposti vetämällä.



7. Aseta kirjan selkämys kontaktimuoville. Jos et leikannut päädyn lirpakkeita kohdassa 5, leikkaa ne nyt pois.


Päällystämme takakannen ensin. Se toimii hyvin harjoituskappaleena eikä haittaa jos tulee muutama ilmakupla.


8. Leikkaa kirjan nurkkien kohdalta kontaktimuovista nurkkapalat pois viistosti.



9. Kuten näkyy, palanen ei ole neliskulmainen vaan se on viistosti leikattu.



10. Laita kirja makaamaan pöydälle takakansi pöytää vasten. Suojapaperi on yhä paikoillaan, ei kosketa vielä siihen. Nyt tehdään valmistelevia toimenpiteitä etukanteen. Taittele ylijäämät kontaktimuovit suojapapereineen etukannen ympärille.



11. Kaada kirja makaamaan etukannen päälle, nyt reunojen kontaktimuovit suojapapereineen jäävät suurimmaksi osaksi kirjan sisälle piiloon. (Tämä siksi, ettei ne myöhemmin liimaudu takakannen kontaktimuoviin.)

Jatkamme edelleen takakannen päällystämistä.



12. Vedä kontaktimuovin suojapaperia hieman irti kontaktimuovista.



13. Samalla kun vedät kontaktimuovin suojapaperia vähän kerrallaan pois, liu'uta viivoitinta kontaktimuovin päällä niin, ettei sinne alle jää ilmakuplia.



14. Lopuksi taita sivumuovit takakannen päälle kaikilta kolmelta sivulta. Järjestyksellä ei ole merkitystä. Koska alunssa leikattiin kontaktimuovin nurkat vinosti pois, ei kirjan nurkkiin kasaannu paksuja kontaktimuovimöykkyjä. 



15. Nyt toista vaiheet 8-14 (jätä pois kohdat 10 ja 11) etukanteen. Eli leikkaa kontaktimuovin nurkat viistosti pois ja samalla kun laitat kontaktimuovia kanteen, liu'uta viivoitinta kontaktimuovin päällä niin, ettei alle jää ilmakuplia. 



16. VALMISTA! Kirjat päällystetty ja muovitusmutsi voi huokaista helpotuksesta! Olipa helppoa!


Eli ainoa asia, mitä tarvitset, on M.E.C -kontaktimuoviarkit. Niitä myydään Prismoissa, Citymarketeissa, Akateemisessa kirjakaupassa sekä hyvin varustelluissa yksityisissä halpahalleissa. Paketissa on 10 arkkia ja se maksaa vain muutaman euron.

Tiesitkö muuten, että Berner Oy on suomalainen perheyritys, mikä on perustettu jo vuonna 1883? Nykyään Berner Oy on markkinoinnin ja myynnin erikoisosaaja. Berner Oy:n brändejä on mm. Hai, XZ, Rajamäen, GreenCare ym. Voit lukea brändeistä lisää täältä: Brändit - Berner Oy.



Kirjojen päällystäminen ei koskaan ole ollut näin helppoa! Koska minultakin on jokunen kirja jäänyt päällystämättä matkan varrella, olen niin onnellinen tästä Bernerin lahjasta meille muovittajamutseille: täydelliset kontaktimuoviarkit!

Koulukirjojen lisäksi suosittelen päällystämään myös kodin suosituimmat lastenkirjat. Silloin nurkat ja pitkät sivut eivät lähde rispautumaan vaikka kirja olisi usein mukana vaunulaukussa tai kerhorepussa. Toki jos kirjaa luetaan "kovasti", voi sivut saada kyytiä, mutta pysyypähän kannet hyvässä kunnossa ;)

Sari



ps. Jäikö sinne muovin alle kaikesta huolimatta kuitenkin niitä hitsin ilmakuplia? Voit koittaa työntää ilmakuplia viivoittimella kohti lähintä reunaa, jolloin ilma pääsee vapautumaan. Ja jos silti muovin alle jää kuplia, niin so what, olet tehnyt parhaasi ja se riittää! Hyvä sinä! Hyvä me!

pps. Ensi viikolla laitetaan jakoon kontaktimuoviarkkeja! Pysykää kuulolla!


keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kun tubettaja muuttaa Helsingistä Lappiin, se on vuoden mielenkiintoisin juttu


Minä en ole koskaan käynyt niin pohjoisessa kuin Lapissa. Olen kuitenkin käynyt Kehä III ulkopuolella. Nimittäin pisin muuttomatka, minkä olen koskaan tehnyt, on ollut Helsingistä Lahteen ja Lahdesta takaisin Helsinkiin, eli 100 kilometriä suuntaansa. Lapsethan tuovat kaikkeen elämään värikkään lisämausteensa, niin myös muuttokuvioihin. Pisin matka, jonka olen muuttanut yhdessä lasten kanssa, on ollut Espoosta Helsinkiin, 30 kilometriä. Eli aika pienissä ympyröissä sitä on pyöritty.

Nyt helsinkiläinen tubettaja Inari muuttaa yhdessä perheensä kanssa vuodeksi Helsingin vilinästä Sodankylään. Sanotaanko, että noin tuhat kilsaa suuntaansa. Se on aika paljon se.

Wikipedia tiesi kertoa, että Helsingissä on n.650 000 asukasta ja Sodankylässä asukasluku on n.8400. Väestötiheys Helsingissä on 3 034 asukasta/km² ja Sodankylässä 0,72 asukasta/km². On muuten melkoinen ero.

Inari on siis tubettaja, jonka kanavan nimi on Äidin puheenvuoro. Inarin some-kanavat löytyy sekä Youtubesta, että Instagramista. Kannattaa ottaa seurantaan, viimeistään nyt.

Homman nimi on siis seuraava: heidän koko perhe muuttaa vuodeksi Helsingistä Sodankylään, elää tavallista elämää ja tuottaa mm. somematskua sieltä meille seuraajille. Minusta tuo konsepti on nerokas. Monet meistä kaupunkilaisista ei ole koskaan käyneet Lapissa, joten on mielenkiintoista päästä seuraamaan, näkyykö keittiön ikkunasta aamulla poroja? Milloin suhteessa Helsingin syksyyn siellä Lapissa alkaa ruska? Miltä kaamos näyttää käytännössä? Miten auringonpuute vaikuttaa ja mitä sitten, kun se aurinko taas pilkistää? Ja toisaalta varmaan lappilaisista on kiinnostavaa nähdä, miten kaupunkilaisperhe kokee Lapissa heille tutut asiat. Hyytyykö hymy Lapin pakkasissa? No tuskin ;)

Kun tubettaja muuttaa Helsingistä Lappiin, se on vuoden mielenkiintoisin juttu. Ota Äidin puheenvuoro seurantaan!

**

Ihanaa once in a lifetime-matkaa rohkealle tubettajaperheelle toivottaa,
Sari


perjantai 26. heinäkuuta 2019

Suurin ero päiväkoti- ja koulumaailman välillä

Tuhannet ekaluokkalaiset eri puolilla Suomea aloittavat koulunsa nyt elokuussa. Koulun alku jännittää monia oppilaita ja vanhempia, kun ei oikein tiedä mitä odottaa. Mikä muuttuu? Millaista siellä koulussa on? Minulle tuli yksi asia koulumaailmassa yllätyksenä, johon en ollut osannut varautua. Mikä se oli ja millaisen vinkin annan samaan tilaan joutuneille?


Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä jos kerron, että minä olen aika aktiivinen ja osallistuva äiti. Kyselen lapsilta miten koulussa meni, kenen kanssa olit, miten liikkatunti meni, oliko sijainen kiva ja onko kokeisiin lukeminen aloitettu? Alkuun meinasin käydä ehdottelemaan kokeisiin lukemisen aikatauluttamistakin, mutta sitten älysin vetää näppini kauemmas: en voi suorittaa koulua lasten puolesta vaan minä olen vaan siinä koutsin roolissa, äitinä siis tietty.

Juuret käytökselleni ulottuu jo päiväkotivuosiin saakka. Minä olin se tunnollinen mutsi, joka raahusti töiden jälkeen vanhempainiltaan, jututti johtajaa ja kyseli päiväkodin kuulumisia, koska hoitajien kanssa tulin jutelleeksi päivittäin, ei heitä tarvinnut vanhempainillassa "vaivata". Olin juuri se kiva mutta kauhea vanhempi, joka halusi tietää, miten on syöty, pakotettiinko nukkumaan päiväunet ja mitä askartelitte. En ole kuitenkaan ihan niin pedantti mitä voisi luulla: päiväkodin toive oli, että perjantaisin kurikset vietäisiin kotiin pestäväksi. Taisin viedä ne kahdesti - vuodessa. Ihan vaan koska oli liian suuri riski, että ne unohtuisi kotiin maanantaiaamuna. Ja tiistaina. Ja keskiviikkona. No ymmärrät yskän ;) Ja joo, unohtelin lelupäiviä, retkiä ja sensellaista. Perus ;)

Tähän liittyykin oivallukseni, mikä oli minusta suurin ero päiväkoti- ja koulumaailman välillä:

kuulumisten puute

Opettajan tapaa yleensä ensimmäisen kerran vanhempainillassa, mikä järjestetään muutama viikko koulun alkamisen jälkeen. Siirtymätilanteet kouluun ja pois koulusta on aika nopeita eikä opettajaa näe todennäköisesti ollenkaan, kun suuri osa vanhemmista on koulun päättyessä, esim. klo.12 tai klo.13, töissä. Opettajaa ei yksinkertaisesti tapaa oikein missään välissä ilman, että on erikseen sovittu. Tämä on tietysti ihan luonnollista, eikä opettajan (työ)päivä riittäisi, jos jokaiselle 20 oppilaan vanhemmalle pitäisi alkaa selostamaan henkilökohtaisesti ja päiväkotimaisen tarkasti, miten äikän tunti meni tai söikö se Hanna-Petteri tarpeeksi perunaa. Enkä minä oikeasti sellaista kaipaakaan.

Tuo vaan tuli yllätyksenä, kun oli tottunut siihen, että olin aika hyvin kartalla siitä, mitä päivän aikana on tehty, koska selostushan voi mennä ihan eri tavalla henkilökunnan kuin lapsen suusta kuultuna. Ekaluokkalainenhan on tosi pieni vielä. Jos häneltä kysyy, että "miten koulussa meni?", suurin osa vastaa, että "hyvin". Kun kysyy, "kenen kanssa leikit välitunnilla?", saat ehkä tarkemman vastauksen siitä, kuinka "me Jaakon kanssa nähtiin ihan hirveän pitkä kastemato ja..."

Jos et tiedä miten koulussa sujuu, kysy! Me ekaluokkalaisten vanhemmat toivoimme opettajalta viikkokirjettä, jossa ope vähän avaisi viikon puuhia: "olemme harjoitelleet K- ja H-kirjainta, matematiikassa tutustuimme pluslaskuihin ja torstaina meillä kävi palokunta esittelemässä paloautoa ja se oli lapsista tosi mielenkiintoista...". Näin ainakin minä pääsin ahdistuksestani eroon, kun tiesin vähän mitä viikolla on tehty ja täten oli helppo kysellä lapseltakin, oliko uusien kirjaimien harjoittelu helppoa vai vaikeaa ja miltä se paloauto oikein näytti?

Muutoin koulun alkuun ei meillä ainakaan liittynyt mitään ihmeellistä tai ikävää. Molemmat lapseni ovat käyneet päiväkodin ja eskarin, joten monet asiat olivat jo ennestään ihan tuttuja: osaa ottaa ruokaa, kantaa sen pöytään, osaa pukea kengät ja vetää vetskarit kiinni. Tunnistaa oman repun ja muistaa mistä kirjoista tuli läksyä. Joten kiitos päiväkotimaailmalle, josta sai hyvät eväät rutiineihin ennen hyppäämistä koulumaailmaan.

Loppuun vielä muistutus, että aina, kun jokin kouluun liittyen askarruttaa, kannattaa olla yhteydessä opeen ja kertoa huolestaan. Ekaluokka on opettelua kaikille: oppilaille, vanhemmille ja tietysti uuden luokan käsiinsä saaneelle opelle. On kaikkien etu, että kodin ja koulun välinen yhteistyö on sujuvaa, joten opettajat kyllä varmasti tekevät parhaansa, että kotiväki voi olla hyvillä mielin koulun suhteen.

Sari




keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

On rankkaa olla koululaisten äiti

Somessa peräänkuulutetaan jatkuvasti aitoutta. Aitous on niin kauan jees, kunhan se on vaaleaa ja onnellista hattaraa. Nyt on kuitenkin aika ottaa pinkit lasit pois silmiltä ja kerron, millaista on olla koululaisten vanhempi. Niiku silleen oikeesti.


Kyselin jokin aika sitten Instagramin puolella, mistä aiheista haluaisitte kuulla lisää ja yksi toive oli: 

kerro millaista on olla koululaisen äiti?


Minä olen kahden koululaisen äiti. Keväällä juhlittiin 5.luokkalaisen ja 2.luokkalaisen kevätjuhlia. Kulunut vuosi oli kiva mutta rankka.

Mun lapsilla on hyvä asenne kouluun. Välillä koulussa on kivaa ja välillä siellä on ihan kuraa. Mutta niinhän sen kuuluukin olla. Tykkään siitä, että omat lapset kertovat aidosti mitä ajattelevat, eikä tunteita tarvitse peitellä. 

Mutta silti koen, että elämä koululaisten äitinä on rankkaa. Hups, sanoinko mä sen ääneen? Että elämä ei olekaan aina ihanaa pinkkiä hattaraa? Pystytkö jatkaa lukemista?

Minun työpäivät matkoineen venyy usein yli 10 tuntiseksi. Työ on hektistä ja vaativaa, vaikkakin mukavaa. Annan päivän aikana kaikkeni ja siksi olen työpäivän jälkeen ihan syystäkin loppu. Eli kun saavun kotiin, energiatasoni on siinä kolmen prosentin luokkaa.

Kotona minua odottaa lapset. Siis odottaa oikein isolla O:lla. Jos jääkaapissa ei ole lämmitettävää ruokaa, he nälkiintyneenä odottavat, että ruoka ilmestyisi pöytään mahdollisimman pian.

Kun ruoka on saatu napaan, alkaa läksyjen tarkistaminen. Minusta tämä on kiva mutta rankka juttu. Vaikka työpäivän jälkeen on ihan loppu, alkaa läksyjen myötä toinen työpäivä. Kuuntelen lukuläksyt, tarkistan muut läksyt ja autan kokeisiin lukemisessa. Tiiän, olen liian tunnollinen, kun haluan käydä esikoisenkin läksyt läpi ja pääsisin helpommalla, jos en niitä tarkistaisi. Mutta kun arvostan sitä, millaisella draivilla lapset tekee läksyt, haluan itse osoittaa arvostukseni antamalla aikaani. Tiiätteks kuinka kaipaan niitä aikoja, kun lapset oli päiväkodissa ja hoitopäivien jälkeen lähdettiin ulos keinumaan tai uppouduttiin sohvannurkkaan pehmolelujen kanssa katselemaan Pikku Kakkosta? Se oli ihanaa ja helppoa. Nyt meillä on enää ihanaa ja arkista! ;)

Huomaan myös sen, että koulussa hötkytään hirveää tahtia eteenpäin ja jotkut asiat on jäänyt niin vähälle harjoitukselle, että ne pitää kotona opettaa. Toki se on opettajasta ja koulustakin kiinni, miten asioita opetetaan, mutta meillä toiselle lapselle on sattunut sellainen opettaja, joka suihki nopeasti perusasiat läpi ja siksi me kotona treenattiin etenkin kirjoittamista. Ei siinä mitään, mielelläni autan lastani kehittymään, mutta ihmettelin vaan, miksi koulussa mentiin perusasioiden ohi niin kovalla kiireellä. Mihin nykykoulussa on kiire?

Läksy- ja koelukurumba ei yleensä ole mikään vartin rykäys vaan siihen saa menemään aikaa parikin tuntia. Kun päivällinen on tehty, syötä ja läksyt tarkistettu, kello onkin kuusi-seitsemän. Jää pari tuntia aikaa hoitaa arkea: käydä ruokakaupassa, siivota, pestä pyykkiä. Niin ja käydä terotuttamassa luistimet (yleensä huomista) luistelukertaa varten. Tai käydä ostamassa sisäpelitossut liikkatuntia varten, koska ne oli unohtuneet tyystin. Tai käydä nostamassa käteistä retkeä varten. Te tiedätte nämä haasteet: kaikki mikä poikkeaa rutiinista, unohtuu ;) No ei se mitään haittaa, aina on jotenkin selvitty.

Se täytyy tunnustaa, että tämä rankkuus johtuu osittain myös ihan itsestä. Olen aamuisin ihan sykkyrällä, kun mietin mitä ohjeistaisin lapsille pukeutumisen suhteen. Tarvitaanko toppa- vai välikausihousut? Pärjääkö sormikkailla vai pitäisikö olla tumput? Olikohan lasten kumpparit eteisessä vai varastossa? Lapsilla on ikää kuitenkin sen verran, että osaisivat varmaan ihan omillakin aivoilla ajatella, mutta minkäs sitä mutsi itselleen voi? ;) Eikä kyse ole siitä, etteikö mun lapset osaisi tehdä itsenäisesti asioita ja selviäisi ihan itse. Tietenkin he osaa. Mutta minä haluan olla jutuissa mukana, elämässä läsnä.

Kun kaikki päivän toimet on suoritettu, täytyykin alkaa iltatoimille ja nukkumaan, kun kello soi aamulla viiden-kuuden aikaan. Sitten taas ylös ja sama rumba. Ellei sitten nukkumaan mennessä joku muista vielä, että ai niin! Yksi moniste on vielä tekemättä! Tai että jumppahousut onkin pyykkikorissa ja niitä tarvitaan huomenna! Meillähän ei ole kuivuria, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta, kun pestä hurautan pyykit keskellä yötä naapureiden kauhuksi ja sitten tukkaföönillä annan potkua sen vaatekappaleen kuivaamiseksi.

Ja nyt joku muu vanhempi kokee, ettei koululaisen vanhemmuus ole yhtään rankkaa. Lapsi ehkä pärjää täysin itsenäisesti läksyjen ja kokeiden kanssa. Tai sitten vanhempi on vaan ulkoistanut itsensä kaikesta tuosta. Tässä kohtaa täytyy muistaa, että kuten lapset, myös me vanhemmat olemme erilaisia. Onkin tärkeää tunnistaa oma jaksaminen ja oman jaksamisen rajat. Koittaa tehdä arjesta mahdollisimman mukavaa. Minä olen tietoisesti vetänyt rajat esimerkiksi harrastamiselle. Me ei oltaisi mitenkään selvitty arkirumban päälle monta kertaa viikossa pidettävistä harrastuksista. Ja nyt kun katselen aikaa taaksepäin, huomaan sen olleen ihan oikea ratkaisu. Kukaan meistä ei ole uupunut arkeen ja se tärkein, eli koulu, sujuu ihan hyvin.

Esikoisellani alkaa nyt ala-asteen viimeinen luokka. On ihan mielenkiintoista nähdä, kuinka vanhemmuus muuttuu, kunhan yläaste alkaa. Saanko enää tarkistaa läksyjä? Vai hoituuko hommat itsenäisesti ilman minua? Tuleeko kuvioihin aikaa vievämpiä harrastuksia? 

Mä olen nauttinut tästä kesästä niin paljon. Ihanaa, kun työpäivien jälkeen ei ole ollut mitään muuta kuin ruuanlaittoa ja vapaata aikaa lasten kanssa. Aikaa olla kiireettömästi läsnä! Mutta toisaalta huomaan, että itsessäkin alkaa olla jo niitä rutiininkaipuun merkkejä. Onhan se arki rankkaa, mutta tykkään siitä silti. Tänä syksynä meidän arkea rytmittää ihan uudenlaiset twistit ja varmaan monet muuttujat, joita ei saa vielä edes kuvitellakaan. Mutta ei se haittaa, antaa tulla vaan!

**

Mutta nyt nautitaan vielä kesäloman viimeisistä viikoista täysillä!

Sari




perjantai 19. heinäkuuta 2019

Opeta nämä asiat tulevalle ekaluokkalaiselle

Muistan hyvin sen kesän, ennen kuin oma ekaluokkalaiseni lähti kouluun, kun mietin pääni puhki, että mitä kaikkea ekaluokkalaisen pitäisi osata? Pitääkö osata lukea? Entä kirjoittaa? Ja sen lisäksi oli kymmenittäin avoimia kysymyksiä, kun ei osannut edes kuvitella, mitä kaikkea koulun aloitukseen liittyen tulisi huomioida. Voi olla, että saatoin hieman hyperventiloida tämän asian kanssa ;) Tehän tiedätte minut, tunnetusti olen aina ihan tosi cool kaikkien uusien tilanteiden edessä...NOT!

Olen listannut viisi tärkeää asiaa, joita kannattaa hieman harjoitella tulevan ekaluokkalaisen kanssa. Ja yksikään niistä kohdista ei koske lukemista, kirjoittamista tai laskemista. Koska kouluunhan sitä mennään nimenomaan harjoittelemaan kaikkia noita asioita.



OMA NIMI
Oma nimi on tärkeää osata sekä lukea, että kirjoittaa, että osaa merkitä omat tavarat ja tunnistaa vielä nimensä sen nähdessään. Käsialasta en olisi huolissani, se hioutuu sitten ajan kanssa.


PUHELIN JA AVAIMET
Moni ekaluokkalainen saa ensimmäisen puhelimensa kesällä ennen koulun alkua. Siinä missä meille aikuisille kapulan käyttö on arkipäivää, pienelle lapselle se ei välttämättä ole - vaikkakin nykylapset ovat melkoisia diginatiiveja.

Lapsi tarvitsee puhelinta lähinnä silloin, kun on jonkinlainen hätä. Siispä olisikin tärkeää harjoitella yhdessä lapsen kanssa, osaako lapsi avata puhelimen myös silloin, jos sormenjälkitunnistin ei toimi? Miten puhelin laitetaan lataukseen jos akku loppuu? Miten puhelimella soitetaan vanhemmille tai jollekin muulle tärkeälle aikuiselle? Miten puhelin laitetaan koulupäivän ajaksi äänettömälle?

Samaan supertärkeään harjoittelulokeroon menee myös kotiavaimet ja niiden käyttö. Sopikaa yhdessä, missä (kotona, repussa) avaimia säilytetään. Harjoitelkaa yhdessä, miten kotiovi avataan ja suljetaan.


TÄRKEÄT TAIDOT
Koska ekaluokkalaisia voi luokassa olla jopa parikymmentä ja heitä paimentaa vain yksi opettaja, on pari tärkeää asiaa, joita kannattaa harjoitella lapsen kanssa ennen koulun alkua:

  • Pukeminen ja riisuminen - helpottaa huomattavasti hommaa, kun lapsi osaa itse taiteilla vetoketjun takista kiinni ja saa kengät jalkaan. Ope ei millään ehdi auttaa jokaista pientä erikseen, vaikka varmasti haluaisikin. Jos lapsi ei ole tottunut nauhakenkiin, älä yllätä ekaluokkalaista sellaisilla. Tarralenkkarit best!
  • Ruuan ottaminen - jos lapsen eskarissa ei ole harjoiteltu ruuan ottamista itse ja kantamista pöytään, tätä kannattaa harjoitella kotona ennen koulun alkua, niin kouluruokailutilanteet hoituvat sujuvasti.

KOULUMATKA
Tuttukin reitti voi tuntua pikkukoululaisesta jännittävältä, koska onhan se nyt iso loikkaus ihan uuteen maailmaan: koulumaailmaan. Eihän tässä enää mitään pikkuvauvoja olla! Kannattaa kulkea siis jo kesällä koulumatkaa yhdessä ja kartoittakaa tarvittaessa myös vaihtoehtoinen reitti. Kannattaa myös sopia, että puhelimella ei pelata koulumatkan aikana, että koululainen pystyy keskittyä paremmin liikenteeseen, eikä heti kävele puhelin kädessä auton alle.


YKSIN OLEMINEN
Yksin oleminen on sekin taito, jota täytyy harjoitella. Monet ekaluokkalaiset pääsevät kerhoon ennen koulupäivän alkua tai sen jälkeen, joten yksinoloa ei välttämättä tule, mutta kaikille ei riitä kerhopaikkoja eikä kaikki tahdo kerhoon. Yksin oleminen ei ole katastrofi. Puhelin tuo monelle ekaluokkalaiselle turvaa, kun tietää, että sillä voi soittaa vanhemmille tai muulle tärkeälle aikuiselle jos tulee hätä. Anna koululaisen totutella yksin olemiseen pieniä pätkiä kerralla. Miettikää yhdessä, mitä yksin ollessa voisi puuhastella. Tehdä läksyt, leikkiä, lueskella (kuvakirjat ja sarjikset toimii hyvin), piirrellä tai saako mennä esimerkiksi kaverin luokse leikkimään?


No niin. Kuten listasta näkyy, ei siellä sen kummoisempia asioita ollutkaan. Onhan se iso loikkaus päiväkotimaailmasta koulumaailmaan, mutta se on kouluille tuttu juttu. Pikkuiset ekaluokkaaliset harjoittelee ja kertaa monia eskarista tuttuja asioita koko ekaluokan ajan. Ensimmäisenä vuonna ei ole luvassa kokeiden sumaa eikä suuria läksyvuoria. Luvassa on toki kaikin puolin uudet kuviot, mutta toisaalta laskukin tulee olemaan pehmeä. Joten ei mitään paniikkia koulun aloituksen kanssa! Hyvin se menee!

**

Hei,
milloin sinä menit ensimmäiselle luokalle?

Sari
-vuoden 1988 ekaluokkalainen



torstai 18. heinäkuuta 2019

Kesäloman aloitus suosikkikahvilassani

Hip hurraa, tänään vietetään neljättä kesälomapäivääni. Tai siis korjaan, neljättä ja erittäin hyvin ansaittua kesälomapäivää. Olen palannut työelämään hoitovapaalta viimeisen kerran vuonna 2012 ja sen jälkeen ollut hyvin onnekas ja olen saanut elää työn rytmittämää arkea kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Ja tietysti myös kesälomineen.


Loma alkoi siis jo maanantaina ja mikäpäs sen ihanampi aloitus lomalle, kuin se, että mies innostui viemään minut kahville suosikkikahvilaani. Helsingissä on monta ihanaa ja tunnelmallista kahvilaa, mutta ylivoimainen suosikki on Cafe Monami Rastilan kartanolla.

Cafe Monamin herkut vievät kielen mennessään. Palvelu on aina todella ystävällistä. Ja kahvilan tunnelma on ihana. Maanantaina taustalla soi yksi suosikkiartisteistani Norah Jones ja oli ihana pakahtua onnesta lohipiirakkaa ja jogurttikakkua lusikoidessa.

Enkä me siis oltu unohdettu lapsia. Toinen vaan sattui olemaan mummolassa ja toinen halusi olla kotona puuhailemassa omia juttujaan. Ihan mieletöntä, me saatiin miehen kanssa tunti aikaa kahdestaan! Pienikin irtiotto arkisesta pakertamisesta tekee ihmiselle ihmeitä. Etenkin, kun me lomailemme miehen kanssa yhdessä vain tämän viikon niin me lähdettiin niin kauas kuin kahdestaan päästiin. Eli tohon viiden kilsan päähän. Ei huano.


Katso mikä värimaailma ja tunnelma Cafe Monamissa vallitsee! Suurin ongelma on valita mitä söis (ehkä pakko ottaa vähän kaikkea) ja että meniskö istumaan pöydän ääreen vai sohvalle? Cafe Monamiin on myös koirat tervetulleita, wuf!



Vaikka olenkin kesälomalla päivätyöstäni, someni ei lomaile ;)
Ota Instassa seurantaan Saron blogi niin näet stooreista melkein livenä mitä me puuhaillaan!

Sari




tiistai 9. heinäkuuta 2019

Samassa kuussa syntyneiden lasten synttärit: yhdessä vai erikseen?

Heinäkuu on meillä yhtä juhlaa, koska molemmat lapseni ovat syntyneet heinäkuussa. Se on tosi ihanaa ja kakkua piisaa mutta liittyy siihen jokunen haastekin.


Minä olen edelleen aivan ällistynyt siitä, että minulla on ylipäätään kaksi lasta ja että he molemmat ovat syntyneet juuri heinäkuussa. Esikoisen laskettuaika oli elokuussa, mutta hän ei jaksanut odotella syntymäpäiväänsä loppuun asti, vaan päätti syntyä raskausviikolla 38, eli heinäkuussa. Kuopus oli maltillisempi, vaikkakin hätähousu hänkin. Kuopuksen laskettuaika oli kyllä heinäkuussa, mutta hänkin päätti tupsahtaa maailmaan hiukan etuajassa, eli raskausviikolla 39.

Ja mikä huvittavinta, molemmat lapset
  • syntyivät Jorvissa
  • heillä oli sama kätilö (vaikka synnytysten välissä oli kolme vuotta)
  • syntyivät perjantaina

Siinä, että lapset ovat syntyneet heinäkuussa, on omat hyvät puolensa, kuten myös haasteensakin. Hyvää tässä on se, että meillä on koko heinäkuu yhtä juhlaa ja kakkua piisaa! Mutta haastavaa onkin se, että kuinka juhlitaan.

Heinäkuussa koko Suomi lomailee. Kaverit, sukulaiset, kaikki. Ketään ei ole maisemissa. On sanomattakin selvää, että kaverisynttärit heinäkuussa ei onnistu. Siispä meillä on aina juhlittu kaverisynttäreitä vasta jälkikäteen kesän jälkeen. Kärsivällisyys ei ole ainakaan meidän lasten suurin vahvuus, joten kyllä siinä hiukan on odottamista, että menispä se kesä jo, että päästäis juhlimaan! Ja sitä minä en noin suoranaisesti toivo, koska onhan (juhlastressitön) kesä ihan kiva.

Sukulaissynttärikahvitukset onkin sitten jännempi kuvio. Joka vuosi me pähkäillään, että järjestetäänkö sukulaissynttärikahvittelut erillisinä juhlina vai pidetäänkö yhdistelmäbileet?

Tänä vuonna päädyimme aikataulullisista syistä lasten yhdistelmäsynttäribileisiin, mutta samaan aikaan tenavat ilmaisivat melko ponnekkaasti, että jatkossa nämä olisi syytä järjestää eri aikaan niin, että kumpikin saa ihan omat bileet. Sisäinen aikuiseni sanoo, ettei ole mitään järkeä järjestää sukulaiskahvituksia parin viikon välein, eikä sitä haluaisi häiritä kenenkään kesälomaakaan. Kakkuhan maistuu just niin usein kuin sitä on tarjolla. Mutta samaan aikaan sisäinen lapseni huutaa, että tyhmää, kyllä lapset haluaa olla keksikestien keskipisteenä! Ja ilmeisesti noiden konkreettisten lasteni sisäiset fiilikset noudattavat tuota samaa ajatusta.

Kerrottakoon vielä, että kumpikin lapsi saa varsinaisena synttäripäivänä kyllä olla koko kemujen keskipisteenä ja juhlapäivän kunkkuna aamusta iltaan saakka! Joten jakamatonta juhlahuomiota ja muuta ihanaa suitsutusta on kyllä ihan riittävästi.

**


Nyt haluaisinkin tietää, että onko teilläkin lapset syntyneet samassa kuussa? Pidetäänkö teillä sukulaissynttärikahvitukset yhdessä vai erikseen?


Sari




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...