Mitä jos teistä tulisikin tukiperhe?

Kaupallinen yhteistyö: SOS-Lapsikylä

Suomessa noin joka kymmenes lapsi tarvitsee lastensuojelun tukea. Yksin ei kuitenkaan tarvitse pärjätä hankalassakaan tilanteessa, vaan perheen on mahdollista saada varhaista tukea. Yksi varhaisten tuen muodoista on tukiperhe. Tukiperheet ovat ihan tavallisia perheitä, jotka auttavat suurin piirtein yhden viikonlopun ajan kuukaudessa, juurikin niitä varhaisen tuen tarpeessa olevia lapsia ja perheitä. Eli ihan tavallisia perheitä.

Tavallisenkin perheen arki voi tuntua rankalta

Vuosien varrella olen jutellut melko monen vanhemman kanssa ja meillä kaikilla on ollut sellainen yhdistävä tekijä, että välillä perhearki tuntuu tosi rankalta. Vaikka olisi saanut maailman ihanimman lapsen tai lapset, silti voi tulla eteen tilanne, kun tuntuu, että nyt minä en jaksa. En vaan jaksa. Minäkin olen tuntenut joskus niin.

Sen myöntäminen, että perhearki tuntuu rankalta, voi olla vaikea myöntää. Koitetaan mennä "suomalaisella sisulla" eteenpäin, sillä omaa "heikkoutta" on vaikea myöntää. Vaikka eihän se, että tunnustaa tarvitsevansa apua, ole edes mikään heikkous. Ja onhan meillä olemassa lastensuojelu, mutta monet ihmiset kokevat sen melkoisena mörkönä. Ei uskalleta sanoa ääneen, että en jaksa, koska pelätään, että lapsi viedään silloin pois. Vaikka nimenomaan häntä ei viedä.

Minusta olisi vanhemmuuden tärkeä taito osata tunnistaa, tuntuuko arki vain joskus rankalta. Jos se tunne tulee ja menee pois, se on ihan normaalia. Mutta jos arki muuttuu sellaiseksi ”taisteluksi” päivästä toiseen, olisi hyvä voida myöntää, että nyt minä en ihan oikeasti jaksa. Minä ja meidän perhe tarvitsemme apua.

Ja apua on tarjolla.

Tavallisellakin perheellä voi olla avuntarve

Avuntarve voi tulla yllättäen. Voi tulla ero, muutto työn perässä uudelle paikkakunnalle, jossa ei olekaan sosiaalista verkostoa tai elämän tilanne muuttuu jollain muulla tavalla raskaaksi. Näitä kaikkia edellä mainittuja asioita voi tapahtua ihan tavallisille ihmisille, ihan tavallisille perheille. Kenelle vaan. Voi tuntua, että on ihan yksin ja että on jaksamisen äärirajoilla.

Tiesitkö, että on mahdollista saada varhaista tukea niihin vaikeisiin elämäntilanteisiin? Kun vanhempi käy vaikkapa hankalaa eromylläkkää läpi: koittaa järjestellä käytännön asioita ja selvitellä pään- ja sydämensisäistä tunnemylläkkää, voi käydä niinkin, että lapsi jää vähemmälle huomiolle, kun arki muuttuu yhdeksi mytyksi.

Yksi varhaisen avun tukimuodoista esimerkiksi juuri tuollaisiin tilanteisiin on tukiperhe.

Lapsen tukiperhe

Tukiperhe toimii niin, lapsi (tai lapset) saa itselleen tukiperheen, jonne lapsi (tai lapset) pääsee viettämään aikaa noin yhden viikonlopun kerran kuukaudessa. Tukiperhe tarjoaa lapselle ihan tavallista elämää sen tukiperheviikonlopun aikana. Eli ruokaa, lepoa ja mukavaa puuhastelua yhdessä. Se ihan tavallinen arki on lapsille tärkeää, koska oman perheen tilanne on voinut olla haastava jo pidemmänkin aikaa ja vanhemman aika on mennyt muihin arkisiin asioihin, kuin lapsen kanssa olemiseen. Tavallinen arki tuo lapselle turvallisuuden tunnetta ja vakautta elämään. Ja senhän tietää itsekin, että ne arkisimmat asiat on lapsista usein parhaita, vaikkakin ne on juuri ne mitkä muussa kiireessä voi jäädä muun elämän jalkoihin. Tiedäthän tämä yhtälön: lapsi, kumpparit, vesilammikko? Ei siihen arki ilotteluun muuta tarvita. Paitsi toki aikuinen kumppareineen ja ei muuta kuin mukaan loikkimaan!

Tukiperheen hyödyt vanhemmalle

Sillä aikaa, kun lapsi (tai lapset) viettää aikaa tukiperheen kanssa, vanhempi tai vanhemmat voivat esimerkiksi hoitaa tärkeitä asioita joita ei lasten kanssa ehkä voisi hoitaa. Tai he voivat ihan vaan levätä ja ladata akkuja. Sekin, että on silloin tällöin mahdollisuus saada lapselle hoitaja, omien akkujen lataamiseksi, on hyvä asia. Mutta tukiperheen kanssa tukisuhteesta tulee säännöllinen. On varmasti helpottavaa suunnitella arkea eteenpäin, kun tietää, että vaikkapa joka kuukauden toinen viikonloppu on se, kun lapsi pääsee tukiperheeseen viettämään mukavaa aikaa ja saa itse hengähtää. Yhdellä viikonlopulla voi olla käänteentekevä vaikutus koko perheen elämään.

Ketkä voi hakea tukiperheeksi?

SOS-Lapsikylä tukiperheeksi haetaan ihan tavallisia perheitä. Tukiperheellä voi olla maatila tai vaikka kerrostalokoti. Lapsiakaan ei tarvitse olla ennestään. Täytyy vain olla vakaa elämäntilanne, johon voi toivottaa tervetulleeksi uuden ihmisen. Täytyy olla tahtoa tutustua uuteen ihmiseen ja uskallusta sitoutua tukiperhevanhemmuuteen.

On olemassa myös ammatillisia tukiperheitä, joissa edellytyksenä sosiaali-, terveys- tai kasvatusalan koulutus vähintään sinulla tai puolisollasi. Muutoin vaatimukset ovat samankaltaiset, kuin tavallisen tukiperheen osalta.

SOS-Lapsikylä tarjoaa tukiperheeksi haluaville perheille kattavaa valmennusta, tukea ja apua koko tukiperhevanhemmuuden ajan. SOS-Lapsikylä hoitaa tukisuhteen valmistelun (kaikki alun valmistelevat toimet) eikä perhettä jätetä tukiperhesuhteen synnyttyä yksin vaan yhteydenpito ja konsultaatiotuki jatkuu koko tukiperhevanhemmuuden ajan. Tämän lisäksi tukiperheelle maksetaan korvausta tukiperhevanhemmuudesta.

Meistäkö tukiperhe?

En kutsu turhaan meidän perheemme elämää ruuhkavuosiksi. Se on sitä töiden, ruokakaupan, koulun ja harrastusten välissä suhaamista, pääsääntöisesti tukka putkella. Minäkin tunnen joskus riittämättömyyden tunnetta: olenko tarpeeksi läsnä?

Mutta minusta tuntuu vahvasti siltä, että tulevaisuudessa voisin hyvinkin avata kotini ja sydämeni lapselle, joka kaipaa tukiperhettä. Mietin myös, että yksi elämäni helpoimmista vuosista oli se, kun esikoiseni oli 3 ja kuopukseni oli syntynyt. Enpä silloin tiennyt mitään tukiperhetoiminnasta, mutta silloin minulla olisi ollut hyvinkin aikaa useammallekin lapselle. Koska silloin arki oli sitä tasaista: keinumista, hiekkakakkuja, kotona leipomista, ruuanlaittoa, päiväunia, iltasatuja ja sen sellaista rutiininomaista, ihanaa ja kiireetöntä.

Tiedän olevani hieman höpsähtänyt vanhempi, kun ajoittain koen haikeutta tulevaa kohtaan. Lapseni kasvavat ihan hirmuista vauhtia. Vielä koittaa se aika, kun he lentävät pesästä pois. Silloin minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa. Se tuntuu melko hurjalta, kun nyt on tottunut siihen, että kotona on aina vilskettä ja vilinää. Mutta tuntuu kutkuttavalta ajatukselta, että silloin voin antaa aikaani niille, jotka sitä tarvitsevat.

Mitä jos teistä tulisikin tukiperhevanhempia?

Tukiperheistä on huutava pula. SOS-Lapsikylän sivuilla kerrotaan, että Suomessa noin joka kymmenes lapsi tarvitsee lastensuojelun apua. Se tarkoittaa siis sitä, että varhaisten tuen tarvetta ilmenee aika monissa perheissä.

Jos vaan tunnistat, että ehkä teidän perheessä olisi tilaa vielä yhdelle tai vaikkapa muutamalle lapselle, niin ilmoittaudu tukiperheinfoon. Tukiperheitä toimii ympäri Suomea ja tukiperheinfojakin järjestetään monilla paikkakunnilla. Tämä on teidän mahdollisuutenne tehdä hyvää.

Sitä sanotaan, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Tukiperhevanhemmuudesta on valtavasti iloa joka suuntaan: tukiperhevanhemmuus itsessään on palkitsevaa, kun saa tutustua mahtavaan ihmiseen ihan lähietäisyydeltä. Lapset taas nauttivat huomiosta ja mikäpä olisi sen ihanampaa kuin saada olla keskipisteenä koko viikonlopun ajan. Ja kuinka onnelliseksi teette toisen perheen, jossa voidaan hengähtää hetki kun tietää, että oma lapsi on turvallisissa olosuhteissa viettämässä ihan tavallista, mukavaa viikonloppua?

Lue lisää tukiperhevanhemmuudesta SOS-Lapsikylän sivuilta.

**

Mitä ajatuksia tukiperhetoiminta herättää?

Voisiko teistä tulla
tukiperhevanhempia?

Sari

*Blogikirjoituksen kuvat on tehnyt 11-vuotias tyttäreni, joka halusi kantaa kortensa kekoon tässä tärkeässä asiassa, piirtämällä tukiperheen, ihan kaikkine lapsineen ❤

Helppo ja edullinen lounas koko perheelle: Inkan linssikeitto

Yksi suosikkikirjoistani on Emäntänä Olga. Se on ruoka- ja lifestyle-kirja täynnä herkullisia reseptejä ja inspiroivia kuvia. Samaisesta kirjasta on poimittu mm. intiaanipipareiden ohje ja nyt tämä maistuva linssikeitto.

Totuuden nimessä myönnettäköön, että kotiväki oli hieman epäileväisen oloinen, kun esittelin linssikeittoreseptiä, mutta onnekseni kukaan ei kieltäytynyt maistamasta. Soppa oli kuitenkin tosi hyvää, joten päätin jakaa tämän reseptin myös teille.

Tämä soppa sopii kaikille, jotka haluavat edullisista raaka-aineista nopeasti valmista. Ja jotka tykkäävät helposta kasvisruuasta.

Inkan linssikeitto

(4 hengelle)

Tarvitset

- noin 4 dl vettä

- 1 iso sipuli

- 1 valkosipulinkynsi

- 3 porkkanaa

- 1 1/2 dl punaisia linssejä

- 400 g tomaattimurskaa

- 1 kasvisliemikuutio

- 1 maustemitta maustepippuria

- 1 tl yrttipaprikasekoitusta

- tuoretta basilikaa

Tee näin

Laita kattilaan kylmään veteen pilkottu sipuli ja valkosipuli sekä kuoritut ja viipaloidut porkkanat. Kuumenna vesi. Kun vesi kiehuu, lisää huuhdotut linssit ja anna kiehua muutama minuutti. Lisää tomaattimurska (tai paseerattu tomaatti) ja mausteet. Anna keiton kiehua hiljalleen noin 25 minuuttia välillä sekoitellen. Lisää lopuksi hienonnettu basilika.

**

Ja tätä ohjettahan voi tuunata aivan loputtomasti! Meillä ei ollut maustepippuria eikä basilikaa, joten ne jätettiin suosiolla pois. Sopan päälle lusikoimme smetanaa ja herkuttelimme oliivileivällä (ei kuvassa). Lorauta soppaan kermaa, mausta mintulla tai sujauta sekaan paistettua jauhista - kaikki tuunausideat kelpaa!

Vinkki! Tarjoile soppa isosta, kahvallisesta mukista, koska lapsista on aina hauskaa, kun ruoka tarjoillaan jostain muusta kuin perinteiseltä lautaselta. Pienillä piristyksillä arkeen on suuri vaikutus!

Sari

ps. Emäntä Olga-kirjan kirjoittajalla on myös ihana blogi: Olgan kotona.

Käyhän tutustumassa!

Epäisänmaallinen tunnustukseni: käyn saunassa 9 vuoden välein

Jos suomalaisten kansallisurheilulaji on tuo kaikkien, ah, niin rakastama hiihto, niin suomalaisten kansalaislaji lienee sitten saunominen.

Kävin perjantaina saunassa 9 vuoden tauon jälkeen. Kuinka epäisänmaallista!

[ Meikitön after-saunaselfie. Ja niin hitokseen vaalennusta ja filtteriä, kun naama oli niin punainen. ]

Italialainen vastarannan kiiski

Olen aina kokenut olevani vähän se vastarannan kiiski, joka ei uikaan samaan suuntaan kuin muut fisut. Aikoinaan, kun nuorena neitona lähdin ensimmäiseen työpaikkaani, siellä eräs uusi kollega katseli minua hetken ja kysyi sen jälkeen, että onko minulla kenties juuret Italiassa? Kuulemma näytin ihan italialaistaustaiselta. Johtui kenties pitsakummustani. Jotenkin en edes osannut häkeltyä kysymyksestä, koska siinä missä jotkut vitsailevat että heiltä puuttuu esimerkiksi kotiäitigeeni, minulta puuttuu suomalaisuusgeeni.

Minä en harrasta mitään perinteisiä suomilajeja: en seuraa hiihtoa (enkä hiihdä), en grillaa tikun nokassa perushiillos-makkaraa, en käytä sukkia sandaaleissa, en ole fanaattinen pesiksen tai mäkihypyn kannattaja. Enkä mä sauno. 

Olen saanut suomalaisen saunakasvatuksen

Kyllä mä olen saanut ihan sen perustavaa laatua olevan suomalaisen kasvatuksen, johon kuului jokaviikkoinen sauna ensin kerrostaloyhtiön kellarisaunassa ja sittemmin omakotitalon omassa saunassa. Muistan vaan sen hetken elävästi, kun oivalsin siellä tulikuumassa kökkiessäni, että hei munhan ei ole pakko saunoa. Ja sittemmin en juurikaan ole saunaan astunut muuta kuin jos se on ollut talon ainoa pesupaikka.

Katselen saunomista ulkomaalaisten silmin: eli te (muut) suomalaiset ihan innoissanne menette hirvittävään kuumaan huoneeseen, jossa naama sulaa, persaus kärventyy lauteisiin ja parhaimmillaan mäiskitte toisianne koivuista tehdyillä vihdoilla? Niin ja juoksette tulikuumasta huoneesta lumihankeen pyörimään? Ei. En mä nyt vieläkään käsitä, mikä tässä on niin hienoa. You crazy Finns!

Mutta koitappa sanoa jossain illanistujaisissa, että ei kiitos, minä en sauno. Se on vähän sama kuin sanoisi, että "ei kiitos, en juo viinaa". Tai että hiihto pitäisi kieltää lailla. Olen saanut osakseni paljon mulkoilevia katseita, humoristista kummeksuntaa ja mielenterveyteni epäilyä. Onko järki sätkinyt päästä lopullisesti? Se voi olla pienestä kiinni. Suomessa saunan kokoisesta asiasta.

Ei se sauna aina rentouta. Saunoppa elohiirten kanssa!

Meillä oli silloisessa kodissa sauna kun lapset olivat pieniä, taisin siellä jokusen kerran käydä. Saunakokemus pienten lasten kanssa vasta olikin kokemus isolla koolla, kun piti vahtia pienessä kuumassa huoneessa, ettei  kumpikaan vekara ehdi lyödä näppejä kiukaaseen ja vaipaton vallattomuus aikaan sai sen, että vessavahinkoja sattui vaikka kuinka oltaisiin pottailtu etukäteen. Kuulemma saunominen on rentouttavaa. Sanoo siis selvästikin ihmiset jotka eivät ole pienten elohiirten kanssa saunoneet! Saunominen kehitti ninjamaiset refleksit, sai aikaan hillitöntä verenpainetta ja pakollisti saunan jynssäyksen liki jokaisen rentoutushetken jälkeen. Se, että kaaduin sänkyyn ja nukahdin samantien ei tarkoita että se saunominen olisi ollut niin älyttömän rentouttavaa ;)

Perusperjantaisauna

Sittemmin me olemme muuttaneet pari kertaa ja asuneet saunattomissa kodeissa, kunnes nykyisessä taloyhtiössämme on sauna. Minä en ole saunan perään haikaillut, mutta tuo perhe. Onneksi heillä on ollut mahdollisuus saunoa mummolassa ja mökillä.

Nyt tänä vuonna, viiden vuoden tässä asumisen jälkeen, varasin vihdoin ja viimein meille oman saunavuoron. Perusperjantaisauna. Parilla ekalla kerralla tein niin, että tuuppasin perheen saunaan ja sain hetken aikaa olla yksin.

Huomasinpas, että kun perusmeteli puuttui, meidän kello tikittää. Ja kovaa tikittääkin.

Kyllä suomalaiset on saunakansaa

Mutta kolmannella kerralla ei auttanut pyristellä vastaan vaan oli pakko mennä. Liki yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Siellä pienessä, kuumassa kopissa istuessani mietin, naama sulaen ja persaus laudeliinassa sihisten, että ei se ole muuttunut mitenkään maagiseksi kokemukseksi. Naamaa punotti ja innokas naapuri kolisteli ovella, kun olisi ilmeisesti halunnut saunoa joko mun kanssa tai muuten vaan ei osannut tulkita kelloa.

Koska tämä saunahomma oli minusta niin huvittava, pistin ennakkosaunakuvan Instagramiini (@SARONBLOGI) ja kysyin että milloin viimeksi te muut olette käyneet saunassa?

Sain tosi hyviä vastauksia ja kyllä heittämällä valtaosa vastaajista oli käynyt viimeksi saunassa viimeisen viikon sisällä. Kyllä suomalaiset siis on saunakansaa! Sain lisäksi hauskoja privaattiviestejä, joissa kummasteltiin tätä vuosien saunomattomuutta, epäiltiin suomalaisuuttani ja sitä onko mulla järki tallessa, heh heh! Kiitos, siellä oli tosi hauskoja juttuja! Vain muutama tunnusti, ettei ole saunonut vuoteen tai että ei sauno ollenkaan. Kivaa, minulla on siis sielunsisaria silläkin saralla! Hyvä me saunomattomat! Pidetään jatkossakin saunahimot kurissa ;)

Nähtäväksi jää, menenkö saunaan perjantaina vai vuonna 2028. Haha!

**

Saunotko sinä?

Sari

Kun talvi piiskaa pahiten: paista pannukakku

Kun talvi piiskaa pahiten ja arki nielaisee sinut sisäänsä,

paista maailman helpoin pannukakku.

Tämä pannukakkuresepti on ollut minulla jo iät ja ajat ja se pitää pintansa suosikkina. Se on helppo ja nopea tehdä, koska suurinosa aineksista löytyy kotoa. Aineet vaan hurautetaan sekaisin, lapsikin osaa ne sekoittaa. Aikuisen on syytä kuitenkin hoidella pannarin uuniosuus. Ja sitten vaan nauttimaan.

Tarvitset:

4 dl vehnäjauhoja

1½ dl sokeria

1 tl leivinjauhetta

1 tl suolaa

1 tl vaniljasokeria

8 dl maitoa

2 kananmunaa

100 g sulatettua margariinia

Tee näin:

Sekoita kuivat aineet.

Lisää maito, munat ja sulatettu margariini.

Kaada taikina leivinpaperille uunipellille ja

paista 200-225 asteessa n.30min.

 

Ideoita pannareiden lisukkeeksi:

mansikkahilloa

kermavaahtoa

hedelmiä

marjoja

nutellaa

jätskiä

omenasosetta

suklaakastiketta

keksi itse lisää!

**

Herkullisia hetkiä!

Sari

En uhraa vapaa-aikaani lasten harrastuksille

"Voi hitsi, taas menee koko viikonloppu hallilla lasten kanssa! Tällä kertaa en ollutkaan mokkapalavuorossa vaan tehtiin kuorma-autollinen pitsaa! Tulkaa tekin hallille, ei teillä kuitenkaan mitään viikonloppuna ole!" Ei, en ole hakkeroitunut Facebook-feediisi ja kopioinut tuota sieltä. Tuo vaan on se päivitys, joka tulee jokaisen ruuhkavuosiaan elävän ihmiset somevirtaan jossain kohtaa, koska jokainen vähintään tuntee tällaisen supervanhemman – tai on itse.

Kuva: Pixabay

Kun pleikkaohjain kasvaa käteen

Ei pitäisi valittaa, jos oma lapsi haluaa harrastaa jotakin liikunnallista tai kulttuuria, kun meidän vanhempien suurin pelkohan lienee se, että mitäs jos lapsi parka kasvaa sohvaan kiinni niin, että hampaiden harjauskin estyy, kun kädessä kasvaa pleikkaohjain eikä sormet enää taivu sähköhammasharjan napille?

Kun toinen lapseni ensimmäisen kerran ilmoitti haluavansa alkaa pelaamaan jalkapalloa, en voinut kuin säteillä onnesta. Aivan ihanaa, että hän on löytänyt liikunnallisen puolensa jonka lapsi perii isovanhemmilta, sillä sitä atleettia en ole itsestäni oikein koskaan löytänyt. Ensimmäisenä tenava lähti johonkin nappulafutikseen, missä ideana oli suurin piirtein se, että sen tunnin aikana potkaistaan enemmän palloa, kuin syödään räkää. Sitten kun lapsestani tuli "liian vanha" eli seitsemänvuotias (mieti nyt: liian vanha, ikäihminen!), hän joutui lopettaa sen hyväntahtoisen pallon potkimisen. Kävi ilmi, että nyt täytyy lähteä joukkueeseen pelaamaan. Samaan syssyyn olisi tullut koulun aloitus, iltapäiväkerhon aloitus ja joukkueessa aloitus, joten totesin, että jos nyt vaan vedetään lonkkaa tämä ensimmäinen kouluvuosi. Kyllähän sitä sitten ehtii myöhemmin harrastaa.

Harrastamisen ilo kateissa

Kun lopulta se "myöhemmin" aika koitti, ruvettiin katselemaan, mihin joukkueeseen lapsen voisi laittaa pelaamaan. Täytyy myöntää, että siinä kohtaa järkytyin. Treenejä olisi 3-4 viikossa ja sen lisäksi pelit ja turnaukset. Vanhemmat nakitetaan hommiin myös: jollei halua lähteä koutsaamaan tiimiä, täytyy vähintäänkin ottaa mokkapalat haltuun. Eikä yhtään auta natista, että kun on vaan tottunut syömään, eikä niinkään tuottamaan niitä. Ja pikantti lisämauste tähän soppaan lienee se, että treenit olisivat kaikki eri paikoissa, osa hyvinkin kaukana kotoa ja vähintään yhdet treenit alkaisivat niin aikaisin, että tällaisen tavallisen duunarin, jolla on melko tarkka työaika, pitäisi koittaa pyytää ihan työaikamuutoksia, jotta ehtisi sen tulevaisuuden Ronaldon viedä sinne tekonurtsille kaatosateeseen juoksentelemaan pallon perässä.

Olin aivan hämmästynyt: miksi lasten täytyy alkaa harrastaa niin kauhean tosissaan heti pienestä pitäen? Treenit monta kertaa viikossa, kisat ja leirit siihen päälle. Minne se puhdas harrastamisen riemu näistä liikuntaharrastuksista on oikein jäänyt? Kun ei kaikista tule Ronaldoja. Eikä kaikki halua sellaiseksi. On sellaisiakin, jotka vaan tykkää harrastaa, yhdessä mukavan porukan kanssa.

On ok haluta tehdä itsestä kivoja juttuja

Luulen, että Suomessa olisi monta perhettä, joista löytyy lapsia, jotka mielellään harrastaisi esimerkiksi jotain liikuntaan tai kulttuuriin liittyvää, mutta harrastusmahdollisuudet kutistuvat siihen, kun aika ei riitä useisiin treenikertoihin viikossa ja pelimatkoihin kuukaudessa. Etenkin jos kyse on niin pienistä lapsista joita on pakko kuskata mennen tullen. Minä ja monet muut vanhemmat emme uhraa kaikkea vapaa-aikaamme lasten harrastuksille. Sori nyt vaan. Eikä se tee meistä sen huonompia vanhempia. Halusin vaan kirjoittaa tämän ihan vaan siksi, että kun kuitenkin joku tulevan "teemuselänteen" vanhempi on miettinyt suruissaan, että hitsi, meneekö tässä nyt melkoinen talentti ohi suun, kun ei ole mahdollisuuksia muuttaa osittain autoon ja osittain kentän laidalle ja pilaanko itsekkäillä valinnoillani kaiken, niin minäpä kerron: et pilaa. On ihan ok haluta tehdä itsestä kivoja juttuja: palautua työpäivästä, harrastaa itseä kiinnostavia asioita, kävellä metsässä tai vaikka joogata – itse.

Putken päässä on toki valoa: lapset kasvaa koko ajan ja vielä koittaa se hetki, kun lapset voi ihan itse liikkua harrastuspaikalle. Silloin ei tarvitse uhrata aikaa, vain rahat.

Siinäkään ei ole mitään pahaa, että olet sellainen supervanhempi, joka kuskaa lapsia treeneihin illasta toiseen ja viikonloput huutaa kentän laidalla "RAUHA!" ja myy siinä samalla toisella kädellä makkaraa ja toisella kädellä mokkapaloja. Sinä olet löytänyt lajisi, ihan niin kuin lapsesikin. Sehän on ihan mahtava juttu ja vilpittömästi iloitsen kanssanne!

Minä en uhraa vapaa-aikaani lasten harrastuksille – ja se on ihan OK. Hyvä vanhemmuus rakentuu ihan muunlaisista asioista.

Ja juu, molemmat lapseni ovat löytäneet mukavat harrastukset tälle keväälle, jotka eivät edellytä liikaa venymistä - puolin eikä toisin.

**

Uhraatko sinä vapaa-aikasi lasten harrastuksille?

Sari

Puoliso pitää tuntea hyvin ennen kuin aletaan tekemään lapsia

Väitän, että puoliso pitää tuntea hyvin, ennen kuin alkaa tehtailemaan lapsia. Vauvan tuleminen perheeseen on niin järisyttävä kokemus, että heiveröisimmät parisuhteet eivät selviä siitä.

Tässä keski-ikäistymisen kynnyksellä ei enää välttämättä huutoitketä ääneen eron sattuessa kohdalle ja toisaalta uusi sopivampi kumppanikin pidetään piilossa Eino Leinon ohjein: ”kell’ onni on, se onnen kätkeköön”. Siispä olen joka kerta ihan yllättynyt, kun kaveripiiristä selviää, että A on eronnut B:stä ja tavannut C:n ja itseasiassa pulla on jo ollut pidemmän aikaa uunissa. Siis ihan tosta noin vaan: ensin on erottu ja sitten lyhyen tuntemisen perusteella on duunattu baby tämän uuden puolison kanssa.

Minne on kadonnut se periaate, että puoliso pitää tuntea hyvin, ennen kuin aletaan niitä vauvoja tehtailemaan?

Muistatteko sen nuoruuden ajattelutavan, kun ensin piti löytää sopiva kumppani, jonka kanssa seurustellaan jokunen vuosi, sitten solmitaan kihlat ja kun tutkinto- sekä asuntolainapaperit on takataskussa ja sanotaan papin edessä ”tahdon”. Kun lastenhuone on saatu tapiseerattua valmiiksi, on kohtukin valmis kantamaan ”rakkauden hetelmää” pehmeässä pesässään. Ihan kiva suunnitelma ja hieno juttu, ketkä ovat sen onnistuneet saavuttamaan.

Puolison tuntemisessa (=pitkä parisuhde) on paljon hyviä puolia: tiedät toisen hyvät ja huonot puolet tismalleen. Tiedät onko puoliso ihminen joka ajaa vain omaa etuaan ja ajattelee vain aina itseään – ei ehkä parasta vanhemmuusmateriaalia? Vai onko hänen sydämen sopukoissaan tilaa muillekin, kuten sinulle ja tulevalle vauvalle? Onko hän luotettava kumppani vai huithapeli kiitäjä? Silläkin on merkitystä pitkässä juoksussa, juoko toinen mieluummin kahvia vai kaljaa. Ja nyrkkeileekö se salilla vai kotona.

Viekas Amor puhaltelee hattarapölyä linsseihin, kun arki meinaa paistaa läpi

Ihastumisen huuma on suorastaan salakavala, kun viekas Amor laittaa paksut vaaleanpunaiset lasit nenälle, eikä toisen huonoja puolia näe vaikka kuinka siristelisi. Sitä ollaan niin kaikkivoipia: rakastetaan rikkinäiset puolisot ehjäksi eikä viikoittaiset poikien illat tunnu lainkaan pahalta, koska silloin voi lähteä tyttöjen kanssa baanalle. Paitsi sitten, kun on se kotikutoinen pikkutoukka, joka edellyttää että vähintään toinen vanhemmista on selvinpäin kotona. Amor ei yhtään auta tässä asiassa vaan puhaltelee lisää hattarapölyä linsseihin kun arki meinaa paistaa läpi. Ensimmäiset viikot menevät rakkauden huumassa, mutta kyllähän se siitä  haihtuu sitä mukaan kun onnellisuuspöly laskeutuu. Huomaakin miten ärsyttävästi toinen mässyttää syödessään, kuinka kalsarit ajautuvat kerta toisensa jälkeen pyykkikorin sijasta makuuhuoneen lattialle ja kotona töiden jälkeen on S-työnjako: toinen suksii kuuseen ja toinen somettaa. Paitsi tietysti näin ei tapahdu niissä parisuhteissa joissa se onnellisuus asuu sopusoinnussa.

Vauvan tulo perheeseen järisyttää

Vauvan tulo perheeseen on järisyttävä kokemus ja siinä voi olla perheen yhteinen paatti monta kertaa karikolla, jos taustalla ei ole pitkää yhteiseloa. Kun pitäisi tutustua itseensä vanhempana, ihmetellä kuka se kumppani siinä vieressä oikein onkaan, kun se hyvännäköinen ihanuus onkin muuttunut käveleväksi pukluliinatelineeksi ja sitten vielä kotona on pieni hyväntuoksuinen nyytti, joka ilmaisee tuntemuksensa hienovaraisesti karjumalla niin että naapurinkin astiakaapin kristallit halkeavat. Jo alkukantaisilla ihmisillä oli omituisten tilanteiden edessä aivoihin sisäänrakennettu käsky PAETA moisia mahdollisia uhkaavia tilanteita, mutta pidemmässä parisuhteessa sitä on ehtinyt kartoittaa jo sen toisen puoliskon syvimmän olemuksen ja täten ei oikeastaan tarvitse ihmetellä muuta kuin sitä pientä kääröä ja sitä miten parhaasta kauluspaidasta saa porkkanasosetahran irti... (Talvella tahranpoistoaineella ja kesällä vaaleat tekstiilit voi vieläpä kuivata auringossa, aurinko poistaa pahamaineisella säteilyllään porkkanasosetahrat, kokeiltu on.)

Kuinka kauan toinen pitää tuntea voidakseen tehdä vauvan?

Mitä ajattelet? Pitääkö väittämäni paikkansa: pitääkö se puoliso tuntea, ennen kuin alkaa tekemään lapsia? Onko pitkä parisuhde takuu hyvästä perheestä? Miksei jo lyhyen tuntemisen perusteella voi syntyä onnellinen perhe? Entä jos on koko elämänsä etsinyt "sitä oikeaa" ja kun sen löytää, miksi perheen perustamista pitäisi viivytellä? Voiko sille määritellä kriteereitä, kauanko toinen pitää tuntea voidakseen tehdä vauvan? Kuka sen määrittelee? Olisiko aika riisua vanhanaikaiset asenteet?

Ja tiedän, ei niitä vauvoja niin vaan tehdä vaikka kuinka haluaisi.

**

Kuinka kauan te olitte yhdessä, 
ennen kuin saitte lapsen?

Sari

Lupaukseni vuodelle 2019

Ihana, uusi vuosi 2019 on vihdoin käynnistynyt. Joka vuosi olen tehnyt jonkun lupauksen, minkä pidän. Huomaan, että alan pehmentymään näiden lupauksieni kanssa ja se on pelkästään hyvä asia.

Sain joululahjaksi ihanan Vuoden paras päivä 2019-kalenterin ja sehän oli kuin elämäni puuttuva palanen! Olen nimittäin syksyn mittaan alkanut oivaltamaan, että mikä tämän hetkisessä elämässäni on tärkeää. Se liittyy yhteen elämäni tärkeimmistä ihmisistä.

Äiti-ihminen ei kuulemma saa sanoa, että hänen elämänsä tärkein ihminen on hän itse. No kyllähän se kuulostaa pahalta ja itserakkaalta, mutta anna kun selitän.

Äiti (ja toki isäkin, mutta puhun nyt omasta näkökulmasta) usein antaa itsestään paljon ja vähän vielä enemmänkin perheensä vuoksi. Monet äidit raatavat ihan uupumukseen saakka. Raadetaan töissä, kotona, opintojen parissa, perheen parhaaksi, lasten harrastusten eteen ja niin edelleen. Omaa aikaa (vetää henkeä, palautua) ei ole. Osa sanoo, ettei edes tarvitse sitä. Ei nyt kai, kun siihen on tottunut, ettei sitä ole koskaan. Mutta mitäs sitten, kun äiti uupuu aivan totaalisesti ja palaa ihan loppuun?

Siksi meidän äitien (isät myös!) pitäisi muistaa pitää itsestämme hyvää huolta. Sitä tarkoitan sillä, että oman elämäsi tärkein ihminen olet sinä itse. Nyt ei ole kyse siitä, että jos sinulla on yksi omena, syötkö sen itse vai annatko lapsillesi vaan kyse on siitä, että jos sinä et pidä huolta itsestäsi ja palat loppuun, kuka niistä lapsista sitten pitää huolta? Siksi on tärkeää, että sinä hoidat itseäsi. Eikä se riitä. Sinun pitää ihan rakastaa itseäsi.

Ja joskus voi tulla burnout vaikka kuinka sätkisi vastaan. Joko perhe-elämässä. Tai työelämässä. Tai elämässä ylipäätään. Se, että tunnistaa burnoutin ja hakee apua, on juuri sitä itsestään huolehtimista, rakastamista. Ja joskus tarvitaan joku, joka vetää ylös sieltä sohvalta hakemaan sitä apua. Sitä kutsutaan lähimmäisen rakkaudeksi.

Tänä vuonna 2019, minä lupaan rakastaa itseäni.

Juttelimme tästä lasten kanssa. Mitä se oikein tarkoittaa, että rakastaa itseä? Mitä se tarkoittaa, kun sanotaan, että vasta sitten kun rakastat itseäsi, voit rakastaa muita? Voiko itseä rakastaa niin paljon, ettei rakasta enää ketään muuta? Pian löysimmekin vastauksia siihen, että itserakkaus voi näyttäytyä ikävällä tavalla ja jos vain ajaa omaa asiaa eikä ollenkaan ajattele muita, se voi olla huono asia. Ja se on aivan eri asia kuin se, että rakastaa itseä. Juuri sellaisena kuin on. Ihana huomata, miten fiksuja lapsia kotona kasvaa, kun tällaisiakin asioita voidaan yhdessä pyöritellä.

Tänä vuonna aion tehdä enemmän niitä asioita, mitkä minusta tuntuu hyvältä. Nukkumaanmenoajan aikaistaminen (koska nukkuminen on ihanaa), enemmän kävelylenkkejä (helpottaa nukahtamista), parempaa ravintoa (kukapa voisi vastustaa hyvää ruokaa), lempeitä asioita: aikaa lukea kirjaa, neuloa, jättäytyä hetkeen fiilistelemänä - lopettaa alituinen kiirehtiminen. Kuulostaa helpolta, kliseeltä ja/tai liibalaabalta, mutta ei muuten ole mikään helpoin rasti. Viimeksi uudenvuodenaattona tuntui, että tunnit loppuvat kesken: ruuat oli tekemättä, lasten kanssa vuoden 2018 yhteenvedot fiilistelemättä, kuvat ottamatta, kynnet lakkaamatta...seis seis SEIS! Oli pakko viheltää peli poikki ja lopettaa se kiire. Ja niin ilta jatkui - ilman kiireitä.

Ja se kaikki mitä satsaa itseensä, kantaa hedelmää perheelle. Se, että rakastaa itseä tai satsaa itseensä ei ole yhtään lapsilta pois. Minun omat ajat ei ole (yleensä) baarireissuja tai pitkiä poissaoloja yksin. Lähden lenkille voidakseni paremmin - ja voin ottaa lapset mukaan. Samalla tulee höpöteltyä mukavia asioita yhdessä. Tai jos hätistelen stressiä pois stressikorttien kanssa, tenavat yleensä pukkaa siihen vierelle tekemään samaa. Tai mietipä taikinaterapiaa, ihan parasta yksin ja yhdessä! Toki joskus haluan ladata omia akkuja yksin. Silloin teen asioita yksin. Kirjoitan, luen tai menen vaikka ulos. Ja faktahan on se, että ei nämä lähes teini-iän kynnyksellä olevat lapset aina halua roikkua äidissä, ylläri! Tämä on se kuuluisa "win-win"-tilanne.

Eikä arki ole aina pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. Se on märkiä ja haisevia ulkovaatteita eteisessä. Se on napakkaa sanailua esiteinin kanssa pitääkö lukea kokeisiin vai saako mennä kavereiden kanssa ulos. Se on uhmakkaan kuopuksen kanssa nappien pitämistä vastakkain, kun peliaika päättyy. Se on lopulta pyykkivuorta ja ikuista pahaa ruokaa. Arki haisee joskus pahalta, mutta ei voi mitään. Mutta kun itse voi paremmin, sitä jaksaa paremmin. Huomaan, että viime syksynä pinnani oli lyhyempi kuin viivoittimen pienen mittayksikkö. Kun tuli pyhä ja lomat, oli aikaa analysoida mennyttä. Miksi murjotin niin paljon? Miksi lapset olivat niin hankalia? Kunnes tajusin, ettei lapsissa ollut mitään vikaa vaan nyt piti katsoa omaan napaan. En halua olla samanlainen kiukkuliisa enää keväällä. Siksi täytyy raivata tilaa ja aikaa ja alkaa rakastaa myös itseä. Ja tämä harmonia jatkuu takuulla siihen saakka, kunnes ei enää jatku. Eli kun teini taas tulee ja nyrpistää nenäänsä keittiössä, että miks täällon aina niin pahaa ruokaa, mä muutan mummolaan! Jospa nyt muistaisi paremmin, että tuo on teinien tehtävä ja pidemmällä pinnalla varustettu vanhempi jaksaa sitten ottaa kommentista kopin niin, ettei se mene ihon alle vaan sulaa kuin juusto pitsan päälle. Tai jotakin sinne päin, heh!

Teitkö sinä uudenvuodenlupauksia?

Sari