tiistai 15. tammikuuta 2019

En uhraa vapaa-aikaani lasten harrastuksille

"Voi hitsi, taas menee koko viikonloppu hallilla lasten kanssa! Tällä kertaa en ollutkaan mokkapalavuorossa vaan tehtiin kuorma-autollinen pitsaa! Tulkaa tekin hallille, ei teillä kuitenkaan mitään viikonloppuna ole!" Ei, en ole hakkeroitunut Facebook-feediisi ja kopioinut tuota sieltä. Tuo vaan on se päivitys, joka tulee jokaisen ruuhkavuosiaan elävän ihmiset somevirtaan jossain kohtaa, koska jokainen vähintään tuntee tällaisen supervanhemman – tai on itse.

Kuva: Pixabay


Kun pleikkaohjain kasvaa käteen


Ei pitäisi valittaa, jos oma lapsi haluaa harrastaa jotakin liikunnallista tai kulttuuria, kun meidän vanhempien suurin pelkohan lienee se, että mitäs jos lapsi parka kasvaa sohvaan kiinni niin, että hampaiden harjauskin estyy, kun kädessä kasvaa pleikkaohjain eikä sormet enää taivu sähköhammasharjan napille?

Kun toinen lapseni ensimmäisen kerran ilmoitti haluavansa alkaa pelaamaan jalkapalloa, en voinut kuin säteillä onnesta. Aivan ihanaa, että hän on löytänyt liikunnallisen puolensa jonka lapsi perii isovanhemmilta, sillä sitä atleettia en ole itsestäni oikein koskaan löytänyt. Ensimmäisenä tenava lähti johonkin nappulafutikseen, missä ideana oli suurin piirtein se, että sen tunnin aikana potkaistaan enemmän palloa, kuin syödään räkää. Sitten kun lapsestani tuli "liian vanha" eli seitsemänvuotias (mieti nyt: liian vanha, ikäihminen!), hän joutui lopettaa sen hyväntahtoisen pallon potkimisen. Kävi ilmi, että nyt täytyy lähteä joukkueeseen pelaamaan. Samaan syssyyn olisi tullut koulun aloitus, iltapäiväkerhon aloitus ja joukkueessa aloitus, joten totesin, että jos nyt vaan vedetään lonkkaa tämä ensimmäinen kouluvuosi. Kyllähän sitä sitten ehtii myöhemmin harrastaa.


Harrastamisen ilo kateissa


Kun lopulta se "myöhemmin" aika koitti, ruvettiin katselemaan, mihin joukkueeseen lapsen voisi laittaa pelaamaan. Täytyy myöntää, että siinä kohtaa järkytyin. Treenejä olisi 3-4 viikossa ja sen lisäksi pelit ja turnaukset. Vanhemmat nakitetaan hommiin myös: jollei halua lähteä koutsaamaan tiimiä, täytyy vähintäänkin ottaa mokkapalat haltuun. Eikä yhtään auta natista, että kun on vaan tottunut syömään, eikä niinkään tuottamaan niitä. Ja pikantti lisämauste tähän soppaan lienee se, että treenit olisivat kaikki eri paikoissa, osa hyvinkin kaukana kotoa ja vähintään yhdet treenit alkaisivat niin aikaisin, että tällaisen tavallisen duunarin, jolla on melko tarkka työaika, pitäisi koittaa pyytää ihan työaikamuutoksia, jotta ehtisi sen tulevaisuuden Ronaldon viedä sinne tekonurtsille kaatosateeseen juoksentelemaan pallon perässä.

Olin aivan hämmästynyt: miksi lasten täytyy alkaa harrastaa niin kauhean tosissaan heti pienestä pitäen? Treenit monta kertaa viikossa, kisat ja leirit siihen päälle. Minne se puhdas harrastamisen riemu näistä liikuntaharrastuksista on oikein jäänyt? Kun ei kaikista tule Ronaldoja. Eikä kaikki halua sellaiseksi. On sellaisiakin, jotka vaan tykkää harrastaa, yhdessä mukavan porukan kanssa.


On ok haluta tehdä itsestä kivoja juttuja


Luulen, että Suomessa olisi monta perhettä, joista löytyy lapsia, jotka mielellään harrastaisi esimerkiksi jotain liikuntaan tai kulttuuriin liittyvää, mutta harrastusmahdollisuudet kutistuvat siihen, kun aika ei riitä useisiin treenikertoihin viikossa ja pelimatkoihin kuukaudessa. Etenkin jos kyse on niin pienistä lapsista joita on pakko kuskata mennen tullen. Minä ja monet muut vanhemmat emme uhraa kaikkea vapaa-aikaamme lasten harrastuksille. Sori nyt vaan. Eikä se tee meistä sen huonompia vanhempia. Halusin vaan kirjoittaa tämän ihan vaan siksi, että kun kuitenkin joku tulevan "teemuselänteen" vanhempi on miettinyt suruissaan, että hitsi, meneekö tässä nyt melkoinen talentti ohi suun, kun ei ole mahdollisuuksia muuttaa osittain autoon ja osittain kentän laidalle ja pilaanko itsekkäillä valinnoillani kaiken, niin minäpä kerron: et pilaa. On ihan ok haluta tehdä itsestä kivoja juttuja: palautua työpäivästä, harrastaa itseä kiinnostavia asioita, kävellä metsässä tai vaikka joogata – itse.

Putken päässä on toki valoa: lapset kasvaa koko ajan ja vielä koittaa se hetki, kun lapset voi ihan itse liikkua harrastuspaikalle. Silloin ei tarvitse uhrata aikaa, vain rahat.

Siinäkään ei ole mitään pahaa, että olet sellainen supervanhempi, joka kuskaa lapsia treeneihin illasta toiseen ja viikonloput huutaa kentän laidalla "RAUHA!" ja myy siinä samalla toisella kädellä makkaraa ja toisella kädellä mokkapaloja. Sinä olet löytänyt lajisi, ihan niin kuin lapsesikin. Sehän on ihan mahtava juttu ja vilpittömästi iloitsen kanssanne!

Minä en uhraa vapaa-aikaani lasten harrastuksille – ja se on ihan OK. Hyvä vanhemmuus rakentuu ihan muunlaisista asioista.

Ja juu, molemmat lapseni ovat löytäneet mukavat harrastukset tälle keväälle, jotka eivät edellytä liikaa venymistä - puolin eikä toisin.

**

Uhraatko sinä vapaa-aikasi lasten harrastuksille?

Sari




8 kommenttia:

  1. Meiltä löytyy innokkaita harrastajia. Mies vielä valmentaa yhtä joukkuetta. Lapset haluavat urheilla, koska rakastavat sitä. Minä taas kuskaan. Minua motivoi ajatus, että mieleinen harrastus pitää poissa pahimmista tyhmyyksistä murrosiässä. Yhtään mokkapalapeltiä en ole vielä paistanut tai yhdessäkään kanttiinissa ollut myymässä. Nakkilistalta voi valita myös esim. pillimehut tai kahvipaketin. Tai olla niin pitkään hiljaa whatsapp keskustelussa, että kaikki hommat on jo varattu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Tämä on äärimmäisen hyvä pointti: "mieleinen harrastus pitää poissa pahimmista tyhmyyksistä murrosiässä". Tätä asiaa pähkäilin kun pähkin koulukiusaamisasioita alle tai korkeintaan varhaisteinien iässä. Että vaikka en ole kasvatuksen ammattilainen, rohkenin ajatella ääneen, että mitäs jos koulukiusaaja nakitettaisiin johonkin vaativaan joukkuelajiin, jossa on treenit monta kertaa viikossa ja joukkue siinä ympärillä SEN SIJAAN, että pähkitään ainoastaan pinnallisen kuuloisia tukitoimia ja muotoillaan erinäisiä rangaistuksia? Olet nimittäin täsmälleen oikeassa: nuorilla on hirvittävästi (siis käsittämättömän paljon) energiaa ja johonkin se täytyy purkaa: näkeehän sen jo pienissä lapsissa. Jos ei pääse ulos, sitten riehutaan sisällä. Mutta päästäppä riehumaan metriseen lumihankeen puoleksi tunniksi. Sitten on mehut veks!

      Taisit juuri todistaa sen, että vanhempien uhraukset on investointi lasten ja koko yhteiskunnan tulevaisuuden hyvinvoinnin edistämiseksi. Kiitos Minna ja mukavaa päivää!

      Poista
  2. Täällä olen kyllä samoilla linjoilla...että missä se mun oma vapaa-aika ja töistä palautuminen sitte on, jos joutui joka lähes päivä ja viikinloppuaamu olla lasten treenien takia jossain? Ei musta ole siihen. Mutta toki lapset saa valita omat harrastuksensa, ja me sitten vanhempina niitä ratkaisuja tuetaan. Ellei nyt suoraan halua jotain superkallista alkaa harrastaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Kiva kuulla, että olet samoilla linjoilla, että hieman tarttis aikaa palautumiseenkin, eikä vaan olla menossa koko ajan. Nykyinen harrastusskenaario on onneksi suopea ja löytyy paljon harrastuksia moniin aika- ja hintaluokkiin :)

      Poista
  3. Valitettavasti kiusaaminen saattaa joukkuelajissa jatkua myös joukkueessa :(

    Muutamia omakohtaisia kokemuksia lasten harrastuksista:

    Meillä ei ole omaa autoa, eli harrastuskuskauksiin emme ole ryhtyneet. Tukiverkosto on jeesannut, harrastuksia on pitänyt seuloa kulkuyhteyksien perusteella.
    Kaupungissa julkinen liikenne vie ja tuo, onneksi. Ja tukiverkosto on kyytinyt hankaliin paikkoihin tai aikoihin. Nykyään nuoriso kulkee omin avuin.

    Kouluikäisestä asti olen vaatinut, että jokin harrastus pitää olla. Yksi juttu, joka vie pois kotinurkista edes kerran viikossa, joka antaa koulun rinnalle muutakin sosiaalista.
    Harrastuksen on saanut itse valita, kunhan paikalle pääsee hätätilanteessa julkisilla ja kustannukset ovat kohtuulliset (ei jääkiekkoa eikä ratsastusta...)
    Ei välttämättä liikuntalaji; musiikki, luova kirjoittaminen, partio - valikoimaa löytyy.

    Ne löytävät lajinsa itse.
    Riippumatta siitä, mitä olen ehdotellut tai tuputtanut (tai jättänyt ehdottomatta), jokainen on alakoulun viimeisinä vuosina - yläkoulun alkuvuosina löytänyt omat juttunsa.

    Tämänhetkinen valikoima, johon en ole voinut enää mitenkään vaikuttaa:
    seinäkiipeily (x2), kansantanssi, satunnainen säbä /kesäisin futis, seurakunnan nuorisovetelehdintä, punttisali.

    Testattu myös: luova kirjoittaminen, soittotunnit ja orkesteri (taivalle kiitos kaupungin mahdollisuudesta lainata soittimet; ei investointia!), kuoro, erilaiset tanssikokeilut, futis, säbä, partio, sirkus.
    Kansantanssija löysi lajinsa suunnilleen kahdeksanvuotiaana nähtyään paikallisen ryhmän esiintymässä kauppakeskuksessa: "mä voisin tehdä tota". Kohta 18-vuotias ohjaa kahta ryhmää ja tanssii itse, vuodesta toiseen, huolimatta siitä kuinka epäcooliksi laji mielletään ;)
    Kiipeilijä (se innokkaampi) löysi lajinsa kun vahingossa salakuunteli meidän aikuisten keskusteluja tuttavaperheen lasten epäonnisista harrastuskokemuksista: "mä haluun kiipeillä". Se ajoi itsensä lajiin sellaisella rytinällä, etten ole voinut kuin ihastella. Mitä enemmän minä olen yrittänyt hillitä, sitä kiihkeämmin se on kiipeillyt. Treenaa vähintään puolitavoitteellisesti nykyään.

    Ihan kaikissa jutuissa ei tarvita talkoopanostusta.
    Talkoilu kuuluu osana kauppaan perinteisellä urheiluseuraformaatilla toimivissa lajeissa. Talkootoiminnalla (ne mokkapalat!) pystytään pienentämään harrastusmaksuja tai hankkimaan liikkujille tarvittavia asioita (valmennusta, välineitä, kisareissuja)

    Kaupallisesti toimivat harrastusryhmät eivät edellytä talkoopanostusta. Se näkyy harrastuksen kustannuksissa. (esim. tanssiharrastus; talkoovoimin toimivan kansantanssiseuran kausimaksu muutama kymppi vs. kaupallisen toimijan toiselle sadalle kipuava lukukausimaksu)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hyvästä kommentista, jossa mentiinkin ihanasti pintaa syvemmälle! Tämä on erinomainen ajatus, että jokaisella lapsella on joku harrastus minne mennä ja mitä tehdä jolloin siitä on paljon hyötyä monin eri tavoin, kun elämä ei ole pelkkää vetelehtimistä vailla päämäärää. Teillä on ihan älyttömän mielenkiintoinen kattaus erilaisia harrastuksia: kiipeily ja kansantanssi ei edes ole sieltä perinteisemmästä päästä, joten hienoa että lapset ovat sellaisetkin lajit kaikkien valikoimien seasta löytäneet! Mutta ihanaa, että lapset ovat itse löytäneet palon ja sen, mitä haluavat tehdä. Ja se mikä tässä on mukavaa on tosiaan se, kun lapset kasvaa ja voivat jossain kohtaa itse siirtyä harrastuksesta toiseen: meillä on vielä sen verran pienet lapset ja pitkät matkat julkisille pysäkeille (joo, Helsingissä!) että ihan ovat kyyditsemisen varassa, mutta sillä aikaa kun lapset kasvaa, minä koitan saada linjakartastoon päivityksiä ja julkiset yhteydet kulkemaan tänne meidänkin kulmille. Eikä vaan siksi, että minun lapset pääsevät harrastamaan vaan siksi, että kaikkien alueen julkisten liikenteen käyttäjien elämä helpottuisi!

      Toinen lapsistani hakee vielä vahvasti suuntaa harrastusrintamalla. Taidankin vinkata hänelle tästä kiipeilystä, kuulostaa oikein mielenkiintoiselta :) Joten kiitos ideasta!

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...