keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Puoliso pitää tuntea hyvin ennen kuin aletaan tekemään lapsia

Väitän, että puoliso pitää tuntea hyvin, ennen kuin alkaa tehtailemaan lapsia. Vauvan tuleminen perheeseen on niin järisyttävä kokemus, että heiveröisimmät parisuhteet eivät selviä siitä.



Tässä keski-ikäistymisen kynnyksellä ei enää välttämättä huutoitketä ääneen eron sattuessa kohdalle ja toisaalta uusi sopivampi kumppanikin pidetään piilossa Eino Leinon ohjein: ”kell’ onni on, se onnen kätkeköön”. Siispä olen joka kerta ihan yllättynyt, kun kaveripiiristä selviää, että A on eronnut B:stä ja tavannut C:n ja itseasiassa pulla on jo ollut pidemmän aikaa uunissa. Siis ihan tosta noin vaan: ensin on erottu ja sitten lyhyen tuntemisen perusteella on duunattu baby tämän uuden puolison kanssa.


Minne on kadonnut se periaate, että puoliso pitää tuntea hyvin, ennen kuin aletaan niitä vauvoja tehtailemaan?


Muistatteko sen nuoruuden ajattelutavan, kun ensin piti löytää sopiva kumppani, jonka kanssa seurustellaan jokunen vuosi, sitten solmitaan kihlat ja kun tutkinto- sekä asuntolainapaperit on takataskussa ja sanotaan papin edessä ”tahdon”. Kun lastenhuone on saatu tapiseerattua valmiiksi, on kohtukin valmis kantamaan ”rakkauden hetelmää” pehmeässä pesässään. Ihan kiva suunnitelma ja hieno juttu, ketkä ovat sen onnistuneet saavuttamaan.

Puolison tuntemisessa (=pitkä parisuhde) on paljon hyviä puolia: tiedät toisen hyvät ja huonot puolet tismalleen. Tiedät onko puoliso ihminen joka ajaa vain omaa etuaan ja ajattelee vain aina itseään – ei ehkä parasta vanhemmuusmateriaalia? Vai onko hänen sydämen sopukoissaan tilaa muillekin, kuten sinulle ja tulevalle vauvalle? Onko hän luotettava kumppani vai huithapeli kiitäjä? Silläkin on merkitystä pitkässä juoksussa, juoko toinen mieluummin kahvia vai kaljaa. Ja nyrkkeileekö se salilla vai kotona.


Viekas Amor puhaltelee hattarapölyä linsseihin, kun arki meinaa paistaa läpi


Ihastumisen huuma on suorastaan salakavala, kun viekas Amor laittaa paksut vaaleanpunaiset lasit nenälle, eikä toisen huonoja puolia näe vaikka kuinka siristelisi. Sitä ollaan niin kaikkivoipia: rakastetaan rikkinäiset puolisot ehjäksi eikä viikoittaiset poikien illat tunnu lainkaan pahalta, koska silloin voi lähteä tyttöjen kanssa baanalle. Paitsi sitten, kun on se kotikutoinen pikkutoukka, joka edellyttää että vähintään toinen vanhemmista on selvinpäin kotona. Amor ei yhtään auta tässä asiassa vaan puhaltelee lisää hattarapölyä linsseihin kun arki meinaa paistaa läpi. Ensimmäiset viikot menevät rakkauden huumassa, mutta kyllähän se siitä  haihtuu sitä mukaan kun onnellisuuspöly laskeutuu. Huomaakin miten ärsyttävästi toinen mässyttää syödessään, kuinka kalsarit ajautuvat kerta toisensa jälkeen pyykkikorin sijasta makuuhuoneen lattialle ja kotona töiden jälkeen on S-työnjako: toinen suksii kuuseen ja toinen somettaa. Paitsi tietysti näin ei tapahdu niissä parisuhteissa joissa se onnellisuus asuu sopusoinnussa.


Vauvan tulo perheeseen järisyttää


Vauvan tulo perheeseen on järisyttävä kokemus ja siinä voi olla perheen yhteinen paatti monta kertaa karikolla, jos taustalla ei ole pitkää yhteiseloa. Kun pitäisi tutustua itseensä vanhempana, ihmetellä kuka se kumppani siinä vieressä oikein onkaan, kun se hyvännäköinen ihanuus onkin muuttunut käveleväksi pukluliinatelineeksi ja sitten vielä kotona on pieni hyväntuoksuinen nyytti, joka ilmaisee tuntemuksensa hienovaraisesti karjumalla niin että naapurinkin astiakaapin kristallit halkeavat. Jo alkukantaisilla ihmisillä oli omituisten tilanteiden edessä aivoihin sisäänrakennettu käsky PAETA moisia mahdollisia uhkaavia tilanteita, mutta pidemmässä parisuhteessa sitä on ehtinyt kartoittaa jo sen toisen puoliskon syvimmän olemuksen ja täten ei oikeastaan tarvitse ihmetellä muuta kuin sitä pientä kääröä ja sitä miten parhaasta kauluspaidasta saa porkkanasosetahran irti... (Talvella tahranpoistoaineella ja kesällä vaaleat tekstiilit voi vieläpä kuivata auringossa, aurinko poistaa pahamaineisella säteilyllään porkkanasosetahrat, kokeiltu on.)


Kuinka kauan toinen pitää tuntea voidakseen tehdä vauvan?


Mitä ajattelet? Pitääkö väittämäni paikkansa: pitääkö se puoliso tuntea, ennen kuin alkaa tekemään lapsia? Onko pitkä parisuhde takuu hyvästä perheestä? Miksei jo lyhyen tuntemisen perusteella voi syntyä onnellinen perhe? Entä jos on koko elämänsä etsinyt "sitä oikeaa" ja kun sen löytää, miksi perheen perustamista pitäisi viivytellä? Voiko sille määritellä kriteereitä, kauanko toinen pitää tuntea voidakseen tehdä vauvan? Kuka sen määrittelee? Olisiko aika riisua vanhanaikaiset asenteet?

Ja tiedän, ei niitä vauvoja niin vaan tehdä vaikka kuinka haluaisi.


**

Kuinka kauan te olitte yhdessä, 
ennen kuin saitte lapsen?

Sari



14 kommenttia:

  1. Itse tunsin oman mieheni vain alle vuoden, kun esikoinen toivotettiin tervetulleeksi. Olihan siinä hiomista, mutta nuorena ja hölmönä kaikki oli mahdollista. Saimme vielä kolme lasta lisää ja 16 yhteistä vuotta. Eroon päätyminen johtui ihan muista syistä kuin lapsista tai niiden tekemisestä rakkaushuuma -vaiheessa. Mikään suhde ei ole takuuvarma, se hyvin tunnettu puoliskokin voi kasvaa täysin eri suuntaan.

    Kuitenkin, omasta kokemuksesta huolimatta olen kanssasi samaa mieltä. Omille lapsilleni soisin kunnon tutustumisen, että se huumavaihe olisi laantunut ja vaaleanpunaiset ruusulasit riisuttu. Sopiva aika olisi ehkä n. 3 vuotta (?). Liian pitkään odottamisessa on paitsi ikään liittyvät riskit, myös se, että ollaan kasvettu pariskuntana täysin toisiinsa kiinni, jolloin lapsen tuleminen on vielä suurempi kriisi.

    Sitten on toki vielä se näkökulma, että naisen hedelmällisyys on rajallinen. Joskus se vauva on "laitettava" alulle paljon aikaisemmin, kuin olisi järkevää, koska ikä tulee vastaan. Mutta ymmärrän hyvin pointtisi. Rakkaus kun tekee sokeaksi ja onnellisen tietämättömäksi, että siinä kumppanissa voi olla ihan sietämättömiäkin puolia. Joskus tosin vasta vanhemmuus voi tuoda tietyt piirteet päivänvaloon, eikä silloin ole antaa takuuta suhteen kestävyydelle tulevaisuudessa, tunsi toisen ennalta kuinka kauan hyvänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Tosi hyviä pointteja kuten se, että jos ollaan "liian pitkään" oltu yhdessä - onko vauva silloin vielä suurempi kriisi ja miten sitten tosiaan tämä hedelmällisyyden rajallisuus. Tunnen monta jotka ovat löytäneet "sen oikean" "vasta" nelikymppisten kolkutellessa. Aika on suhteellinen käsite :) Kiitos kun jaoit ajatuksesi minulle ja muille lukijoille, Nelina!

      Poista
  2. Meillä parisuhdetta oli takana 1v 9kk puolison kanssa, kun esikoinen syntyi. Raskaaksi tulemisen "ei pitänyt käydä helposti", mutta niin siinä kuitenkin kävi. Raskausaika oli jo tunnemyllerrystä, mutta se olikin vasta ensisoittoa tulevalle vauvavuodelle ja sitä seuranneille vuosille.

    Nykyään kahden lapsen vanhempina ollaan ennätetty kokea 8v yhteiselon aikana yhtä sun toista, opittu paljon uutta hyvää ja huonoa toisistamme. Pohdittu myös lukuisia kertoja, että oliko alun nopeassa etenemisessä järkeä.. Tässä kuitenkin ollaan, yhdessä ja perheenä.

    Mielestäni siis jokaisen parisuhteen etenemisvauhti on yksilöllistä, siinä missä lasten saamisenkin mahdollisuus. Joskus asioiden tapahtumiseen vaaditaan enemmän aikaa ja se on mielestäni ihan yhtä ok, kuin nopeasti edennytkin parisuhde. Kunhan osapuolet ovat tyytyväisiä ja onnellisia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Ann. Kiitos kun jaoit tarinasi minulle ja muille lukijoille. Ihana kuulla, että teillä on jo pitkä yhteiselo takana ja voin hyvin kuvitella sen tunteen, kun katsoo aikaa taaksepäin: varmasti 8v mittarilla alle 2v yhdessä ja vauva tuntuu nopealta toiminnalta, mutta kun kerran kemiat kohtasivat, niin lopputulos oli hyvä! Ihana juttu!

      Poista
  3. Nykyisen kumppanin kanssa tunnettiin noin kaksi vuotta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Kaksi vuotta kuulostaa aika sopivalta ajalta ja ilmeisesti ihan hyvin menee edelleen :)

      Poista
  4. Olen samaa mieltä siitä, että puoliso pitää tuntea hyvin ennen lasten saamista. On kuitenkin mahdotonta määrittää, miten pitkä aika tähän tarvitaan. Olin tuntenut nykyisen puolisoni n. kaksi vuotta, kun tulin raskaaksi, ja tämä voi ehkä kuulostaa lyhyeltä ajalta. Samaan aikaan koen, että välillämme oli ja on edelleen syvempi yhteys kuin mitä ikinä saavutin exän kanssa, vaikka meillä yhteisiä vuosia kertyi ennen eroa 9. Ainakin omalla kohdallani väitän, että suuressa roolissa on ikä ja kokemus: entisen puolison kanssa aloin seurustella niin nuorena, etten osannut toimia oikein parisuhteessa ja molempien aikuistuessa kasvoimme erilleen.

    Onneksi emme entisen puolison kanssa ehtineet hankkia lapsia (oikeastaan suhde lähti kaatumaan, kun vauvakuume nosti päätään ja tajusin, ettei kumppani ole se henkilö, jonka kanssa lapsia haluan). Mutta siis, tässä asiassa on niin monta muuttujaa, että kaikkiin ihmisiin ja tilanteisiin sopivaa vastausta tuskin löytyy. :) Kuten edellinenkin kommentoija toteaa, "kunhan osapuolet ovat tyytyväisiä ja onnellisia".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei anonyymi ja kiitos kun jaoit tarinasi minulle ja kaikille lukijoille. Viisaita sanoja myös sinulla - sopivan ajan määritys lienee mahdotonta määrittää: tämä 2 vs 9 vuotta oli hyvä asettelu joka osoittaa sen, että "kemioilla" on enemmän tekemistä tämän asian kanssa kuin ajalla. Kirjoituksestasi voisin päätellä, että teillä on nyt hyvä perhe siellä koossa ja se on tosi ihana asia!

      Poista
  5. Muutaman hyvin nopeasti edenneen suhteen ja lapsenteon sivusta seuranneena, itselläni ei yhtään harmita, että mieheni kanssa suunnittelemme lapsen tekoa vasta nyt 7,5 vuoden yhteiselon jälkeen. Ei sitä puolessa vuodessa tai vuodessa välttämättä kerkeä toista niin hyvin oppia tuntemaan, etteikö ikäviä yllätyksiä voisi ilmaantua sen vaaleanpunaisen pölyn laskeuduttua.. Eli parempi tutkia kuin hutkia, ja muodostaa vakaa suhde, jonka ympärille on kaikin puolin hyvä ja turvallinen tunne alkaa perhettä rakentamaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Olisipa mielenkiintoista kuulla tästä aiheesta lisää, että toivoo vauvaa vasta pidemmän yhteiselon jälkeen: onko se isompi kriisi vai onko se ihan luonnollinen jatkumo, sitten kun se vauva siinä on. No mutta jokatapauksessa: teidän suunnitelmat kuulostavat hyvältä. Kaikkea hyvää sinne teille!

      Poista
  6. Olimme olleet mieheni kanssa yhdessä kuusi vuotta, kun saimme esikoisemme. Aloimme seurustelemaan opintojemme alkuvaiheessa, joten lapsi asia ei ollut siinä vaiheessa muutenkaan ajankohtainen. Kuuden vuoden päästä olimme valmistuneet, löytäneet työpaikat ja ostimme myös asunnon. Oli siis sopiva aika. Nyt esikoinen on kymmenen ja hänellä seitsemän vuotias pikkusisarus.

    Omat vanhempani olivat tunteneet toisensa alle puoli vuotta, kun minä sain alkuni. Vanhempani eivät olleet mitään teinejä minut saadessani, äitini 30 ja isäni melkein 40:tä. Vanhempani ovat edelleen yhdessä onnellisesti, jo reilut 35 vuotta. Nopeallakin toiminnalla voi olla positiivinen lopputulos. Mieheni vanhemmat olivat olleet yhdessä kaksi vuotta kun mieheni syntyi ja edelleen nyt jo kolmen aikuisen lapsen jälkeen, myös onnellisesti yhdessä. Luulenpa, että ei ole yksi selitteistä tapaa lisääntyä ja pitää parisuhdetta sen jälkeen onnellisena ja toimivana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja kiitos kun avasit tätä asiaa hieman sukujuuria pitkin taaksepäinkin! Tämä on niin mielenkiintoinen aihe, että seuraavaksi täytynee tehdä "avioliittotutkimus", että sitouduttiinko "ennen vanhaan" syvällisemmin lyhyemmänkin tuntemisen jälkeen? Ja mikä saa ihmisen tekemään lapsen nykyaikana nopeasti - onko toiset pitkäjänteisempiä kuin toiset? Teillä nimittäin tuntuu olleen vakaat suunnitelmat, vailla hötkyilyä ja asiat on hoidettu tietyssä järjestyksessä opiskeluista asuntolainan kautta vauvaan. Teidän matka kuulostaa ihanalta ja toivon teille kaikkea hyvää!

      Poista
  7. Me seurusteltiin 10kk ennen kihloja ja siitä kk tuli ensimmäinen plussa tikkuun. Tuo raskaus meni kesken mutta uusi plussa tuli niinkin pian että käytännössä meidän odotusaika ensimmäisestä plussasta vauvan syntymään oli lähes tarkalleen 1v. Eli vietimme toista vuosipäiväämme vauvan kanssa. 😍 Ite en jaksa uskoa että sillä kuinka kauan ja millä asteella (ystävyys / ihastus / seurustelu / vakaa parisuhde) tuoreet vanhemmat ovat toisensa tunteneet olisi jotenkin suurempi merkitys kuin sillä kuinka he ovat sitoutuneet toisiinsa sekä siihen pieneen nyyttiin mikä taas on ihan kiinni ihmisestä itsestään. Hyviä pointteja sulla tekstissä ja jälleen niin mainiosti kirjoitettu "kävelevä puklurätti teline" :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja kiitos kun jaoit teidän perheen tarinan! Olet kyllä ihan oikeassa, tässä piilee totuudenjyvä: "on ihan kiinni ihmisestä itsestään". Just noin! Ja miten ihana perhe teillä nyt onkaan, ihan mahtava juttu ja oli mukava kuulla, että näin ne hyvät asiat voi syntyä nopeistakin liikkeistä! Kaikkea hyvää teille!

      Poista

Kerro mitä ajattelet! Kiitos kommentistasi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...