Saako äiti itkeä?

Yksi suurimmista tunteenpurkauksista on itku. Vauvat itkevät, koska se on vauvojen tapa viestiä asioita. Kun viestintätavat kehittyvät, itkukin jalostuu. Itkun sanotaan puhdistavan, keventävän oloa, helpottavan. Mutta miten on, saako äiti itkeä lasten nähden?

Kuva: Pixabay

Lapsikin oppii peittelemään itkuaan

Sanon aina muille kanssaäideille, että tietenkin omat tunteet saa näyttää, myös lasten edessä. No kunnon "rageemiset" saa kyllä pitää ihan omana tietonaan, niitä ei tarttis puskea kenenkään verkko- tai tärykalvoille. Lapset on tosi fiksuja ja ne vaistoaa kyllä, jos kaikki ei ole hyvin ja äiti panttaa itkua sanoen, että "ei mulla mikään ole". Lapsi apinoi vanhempiaan käytösasioissa - niin hyvissä kuin pahoissakin ja näissä itkuasioissa myös. Eli silloin lapsikin oppii, että itkemisessä on jotain pahaa, noloa tai muuten vaan panttaamisen arvoista.

Hyvä, paha itku

Toiset itkevät herkemmin, kuin toiset. Ja jotkut ei itke. Kukin on sellainen, kuin on. Minä olen ihan superitkuherkkä, aina tippa linssissä. Itkun sanotaan kuitenkin puhdistavan ja helpottavan oloa. Mutta silti monet kokee itkun jotenkin huonona juttuna: on noloa purskahtaa töissä itkuun huonojen uutisten tultua, vaikka eihän siinä ole mitään pahaa. Joistain on tosi kiusallista, kun joku itkee heidän läsnä ollessa. Me suomalaiset viikingithän emme saisi muutenkaan turhia tunteilla, vaan naama peruslukemilla läpi tunteiden tuiskun, eikö vain? ;) Nythän meillä on lanseerattu tämä "roska silmässä"-ilmiö, jolla myös miehet voivat tunteilla olematta kuitenkaan mitään itkupillejä. Oli miten oli, mutta itkekää pois vaan, ei siinä mitään pahaa ole.

Minusta itku on kuitenkin yleisesti ottaen ihan hyvä juttu. Jatkuva itkuisuus voi sitten taas olla merkki jostain sellaisesta, mikä vaatii ehkä enemmän selvitystä. Baby blues? Mielenterveydelliset haasteet? Olosuhteiden aiheuttamaa itkuisuutta joka vaatii toimia? Yksin ei kannata tällaisten asioiden kanssa jäädä. Kannattaa koittaa pyytää apua. Ystävältä, puolisolta tai vaikkapa ammattilaisilta.

Älä kuormita lasta itkun syyllä

Vaikka minusta myös lapsen edessä saa itkeä, eri asia on tietysti se itkun syy. Lapsen niskaan ei tarvitse kaataa sitä, jos harrastuksessa on juntti vetäjä, työkaveri on hirviö, parisuhde menee päin seiniä tai rahat on loppu. Minä kerron lapsille itkun syyn aina jos lapset sitä kysyvät. Mutta lasten kysyessä kerron itkun syyn yleisellä tasolla, kuten vaikka että "oli raskas työpäivä" tai jos puhutaan tosi yleisellä tasolla, että "aikuisten asioita". Lapset tuntuu herkästi imuroivan syyllisyyden itselleen, joten onkin tärkeä muistuttaa lasta ihan ääneen, että itku tai pahamieli ei johdu lapsesta. Ja toisaalta, itkun syyhän ei aina ole paha mieli. Itkuhan voi tulla myös ikävästä, epätoivosta, kivusta tai ilostakin. Olen nainen, hyvä kun edes itse tietää mikä itkettää. Että kiitti vaan, hormonit!

Kuinka usein itken ja mikä on hölmöin syy, miksi olen itkenyt?

No jutun perusteella kuulostaa siltä, että itkeskelen joka päivä. No en itke. Itkeä tirrautan aina tarvittaessa, eniten ehkä hyvästä, eihän siihen tarvita kuin hömppäleffa ja hanat on auki! Hölmöin syy, jolle olen ikinä koskaan ylipäätään itkenyt, on ehdottomasti paloautot ja ambulanssit. Esikoistani odottaessani hormonitoimintani meni ihan vinksin vonksin ja jostain käsittämättömästä syystä herkistyin aina, kun näin hälytysajossa olevan pelastusauton: pääsääntöisesti paloauton tai ambulanssin. Sitten ne hanat vaan aukesivat, ei voinut mitään. Ja tiedätkö mitä tästä tekee erityisen hauskan jutun? Asuimme silloin paloaseman vieressä. Taisin olla hetkittäin nestehukan partaalla ;) Kuopusta odottaessa samaa ilmiötä ei ollut, joten enpäs joutunutkaan esikoiselle sepittämään, miksi ambulanssit itkettää, huh!

**

Saako äiti itkeä lasten nähden?

Sari

Uunifetapasta

Suomen some tuntuu suorastaan "räjähtäneen" sen jälkeen, kun ihana Liemessä-bloggaaja lanseerasi uuden herkkupastan: uunifetapastan. Somekansa on ihan hullusti innostuvaa porukkaa - ja se on pelkästään hyvä asia.

Minä olen suolaisen fetajuuston ystävä ja tiesin jo heti reseptiä lukiessani, että tulisin rakastumaan tähän hittipastaan ja kuinkas kävikään? Koska minulla on tapana pipertää koko viikon ruokalista kerralla, jouduin aikataulullisista syistä odottelemaan sunnuntaihin saakka, ennen kuin pääsin tekemään tätä ihanaa pastaa.

Ja tiedäthän mitä odottamisesta sanotaan?

Että hyvää kannattaa odottaa.

Ja kyllä kannatti.

Ohje löytyy Liemessä-blogista:

Uunifetapasta

Tarkkasilmäisimmät huomasivatkin, että ohjeesta poiketen uunivuoassani köllöttää kaksi fetapalaa. Juu, tuplasin fetan määrän, kun meillä oli neljä nälkäistä syöjää.

Suosittelen!

Ai niin. Lähiprismasta oli basilikat ja medium-chilit loppu. Ostin sitten vaan hyvin mietoa chiliä, ettei lasten kielet kärvenny. Kävin sitten hakemassa lähikaupasta viimeisen basilikapuntin. On siis vissiin joku muukin tehnyt tätä viikonloppuna? ;) Jos siis onnistut löytämään basilikaa vielä jostain, niin tee kuten vahingosta viisastunut minä: istuta ruukkubasilika multaan ja jatkossa kotoa löytyy aina tuoretta basilikaa!

Herkullista viikkoa!

Sari

5 syytä miksi lapselle kannattaa lukea sekä kirja-arvostelussa Moksu ja Avaruus-Osmo

*Kirja saatu: Minerva

Lukeminen lapselle kannattaa aina. Mutta lukemisesta ei kannata ottaa paineita. Ei tarvitse lukea tuntikaupalla joka päivä, jos se ei tunnu luontevalta. Riittää, kun luette silloin kun ehditte, vaikka vartin kerrallaan. Ja tämä Moksu-kirja kannattaa ottaa haltuun, lue miksi! ;)

Kiva, kun sinä tulit lukemaan tätä blogipostausta. Huomaatko miten hienoa? Sinä osaat lukea!

Moni luulee, että lukutaidottomuus ei koske suomalaisia. Mutta fakta on se, että vielä tänä päivänäkin meillä on paljon suomalaisia (eri lähteet kertovat erilaisia lukuja), jotka eivät osaa lukea. Mieti! Suomessa! Lukutaito ei ole itsestäänselvyys. Ja siksi siitä, että osaa lukea, kannattaisi iloita, ihan päivittäin.

Me saimme luettavaksi Minervan uuden ihanan lasten kirjan nimeltä Moksu ja Avaruus-Osmo. Se on ihana kertomus pehmoisesta puuvillapupusta, joka kohtaa Avaruus-Osmon. Löytyyköhän heille yhteinen kieli, vaikka Avaruus-Osmon antennia pitikin hieman virittää? Ja mitä sen jälkeen tapahtuu? Tämä tarina kannattaa lukea.

Etten paljastaisi tarinasta liikaa, kerrottakoon, että Annukka Kiurun teksti on helppoa ja soljuvaa. Kirjan kohderyhmänä on 2-7 vuotiaat, mutta meillä kirjan nappasi luettavaksi 11-vuotias, jolle kieli oli helppoa ja tarina oli mukaansa tempaava. Tarinan kirjaimet olivat riittävän suuret ja sivukohtainen rivimäärä sopivan pieni, joten se sopii hienosti pienten lasten lukuhetkiin ja esimerkiksi lukemaan opettelevalle lapselle.

Kirjan kuvista vastaa Sirkku Linnea. Kuvat ovat lempeitä ja pehmeitä, joiden pariin on ihana pysähtyä tekstin lukemisen välissä. Pidimme kirjassa erityisesti värien pehmeästä yhdistelystä ja sopivan yksityiskohtaisesta kuvituksesta, joka kuitenkin jätti myös tilaa omalle mielikuvitukselle.

Viisi syytä, miksi lukeminen lapselle kannattaa

Jokaisella vanhemmalla on "omanlaiset intressit" mitä lasten kanssa puuhasteluun tulee. Joku tunnistaa olevansa elementissään, kun tehdään palapeliä, eikä oikein viihdy nukkeleikeissä. Joku toinen taas nauttii piirtämisestä, kun taas ulkopelit eivät maistu samalla tavalla. On kuitenkin joitain asioita, joita kannustan vanhempia tekemään yhdessä lasten kanssa ja yksi niistä on lukeminen.

Listasin viisi havaintoa, jotka olen tehnyt ja miksi lukeminen lapselle kannattaa.

1. Jakamaton laatuaika

Arki voi olla melkoista hullunmyllyä töiden, päiväkodin, koulun, harrastusten ja ihan sen tavallisen arjen välissä. Vartti laatuaikaa on pieni suuri investointi: silloin ehtii hyvin tarttua kirjaan ja sitä on luontevasti läsnä lapsen kanssa. Sitä elää ihan huomaamattaan siinä hetkessä, koska sitä keskittyy tekstiin, eikä aikuisen mieli vaeltele esimerkiksi tekemättömissä kotitöissä.

2. Lisää sanoja sanavarastoon

Mitä "rikkaampaa" kieltä kuulee, sitä enemmän karttuu sanoja sanavarastoon. Mitä enemmän sanavarastoa karttuu, sitä parempi viestijä lapsesta tulee. Kookas sanavarasto helpottaa myös omien tunteiden ilmaisemista, koska on sanoja joilla kertoa, että tästä minä pidän tai tästä minä en pidä tai näin minä ajattelen.

3. Lukutaito paranee

Lukutaito on todella tärkeä taito ja yksi koulumaailman keskeisimmistä taidoista. Kun lukutaidon saa haltuun ja lukee enemmän, lukemisesta tulee sujuvampaa ja se innostaa lukemaan lisää. Koulussa itseilmaisu on helpompaa, kun saa tekstistä selvää lukemalla ja osaa ilmaista itseään sen kartuttaman sanavaraston avulla.

4. Rauhoitutaan yhdessä

Arkinen tekeminen on usein melkoista hyppelyä asiasta toiseen, niin aikuisilla kuin lapsillakin, mutta kun tartutaan kirjaan, kannattaa ottaa tavoitteeksi lukea sitä vaikka sen vartin verran. Pitäisiköhän lanseerata lukuvartti joka kotiin? On oikeasti tärkeä taito, että lapsi osaa rauhoittua kuuntelemaan, kun aikuinen lukee. Ja on aivan yhtä tärkeää, että aikuinen kuuntelee, kun lapsi lukee, koska jokainen lapsi haluaa tulla kuulluksi, myös tällä osa-alueella.

5. Lisää mielikuvitusta

Lukemisella on ainakin meillä suora vaikutus mielikuvitukseen. Kun kotona tai koulussa on kuullut jonkun kutkuttavan kivan tarinan, se innostaa tarinointiin kotona. Kotona kynäillään mitä mielikuvituksellisempia tarinoita, joihin saattaa kytkeytyä syvällinenkin sanoma. On hienoa, kun lapsi oppii ilmaisemaan itseään myös kirjoittamalla. Se on tärkeä taito, josta tulee hyötymään koko loppu elämän ajan.

**

Tuntuu tosi kaukaiselta ajatukselta, että lukeminen oli minulle joskus kouluaikoina kamalaa pakkopullaa. Oli pakko lukea kirjoja jotka opettaja oli ennalta määrännyt. Jo silloin kirjastot olivat täynnä mielenkiintoisia tarinoita, mutta opettajan ja minun intressit eivät kohdanneet. Siksi en ole juurikaan rajoittanut sitä, mitä omat lapseni saavat lueskella, koska kaikilla meillä on omanlaiset intressit. Olen kierrellyt lasten kanssa kirjaston kaikki kolkat läpi, on luettu satuja, tietokirjoja ja kaikkea siltä väliltä. Lukeminen kannattaa aina, olipa se sitten kaunokirjallisuutta, Aku Ankka tai vaikkapa Ikean katalogi.

Luetko sinä lapsellesi?

Sari

Neuvolapettymykseni - kun liika on liikaa

Suomen neuvolajärjestelmä on hyvä ja ainutlaatuinen. Neuvoloissa on kuitenkin kuntakohtaisia eroja. Lue juttu ja kerro miten neuvolajärjestelmä on palvellut teitä?

Tervetuloa meille, terveydenhoitaja!

Kun odotin esikoistani, kuulin jo äidiksi tulleelta ystävältäni, että kun lapsi syntyy, neuvolasta tullaan ensimmäisen kerran kotikäynnille. Se oli minusta ihana kuulla! Ei muuta kun vauvan syntymää odottelemaan ja sitten tervetuloa meille, terveydenhoitaja!

Kun sitten esikoiseni syntyi ja viimein koitti se hetki, kun oli ensimmäisen neuvolakäynnin vuoro, selvisi, että silloisessa kotikaupungissamme ei tehty kotikäyntejä ollenkaan. Olin bilirubiinien väsyttämän pienen vauvan aivan uupunut äiti ja se neuvolareissu tuntui aika ylivoimaiselta ajatukselta. Vauva oli näet niin väsynyt, että häntä syötettiin kahden tunnin välein – läpi yön, koska vauva ei olisi itse herännyt syömään, hänet heräteltiin sitä varten. Voin kertoa, että se oli ehkä elämäni väsyttävintä aikaa, kun olen sitä tyyppiä joka tarvitsee elääkseen 8-tunnin yöunet, 2-tunnin pätkissä nukkuminen tuntui kidutukselta. Mutta mitkälie äitisupervoimat pitivät minut liikkeessä. Niin ja kahvi!

No, ei siinä auttanut muu kuin työntää maassa viistävät silmäpussit rintsikoihin vai maidottomat lärpättimetkö siellä heilui, en enää muista, mutta vaunut kohti neuvolaa. Meiltä oli matkaa lähimpään neuvolaan varmaan kilsan verran mutta sekin oli vaihtelevasti pelkkää nousua tai jyrkkää mäkeä. Toinen vaihtoehto olisi ollut triplata matkan pituus ja mennä pelkkää loivaa ylämäkeä koko matka. Onneksi olin silloin fyysisesti hyvässä kunnossa eikä helteet enää olleet pahimmillaan, joten onnistuin jotenkin tuuppimaan vaunut ylämäkeä pitkin neuvolaan saakka. Hieltä ja henkisiltä ärräpäiltä ei voinut välttyä. Kotimatka oli sentään pelkkää alamäkeä. Sen olin jo vähän niinku ansainnutkin.

Olen pettynyt

Minä olin kyllä vähän pettynyt siihen, että neuvolan kotikäyntiä ei ollut. Minä ajattelen, että neuvolan väelle olisi tärkeää nähdä, millaisissa olosuhteissa perhe asustelee eikä nyt kyse ole siitä, että onko marmorilattiat tai onko olkkari imuroimatta. Siinä on kuitenkin iso ero, että onko koti kuin kaatopaikka vai asuttavassa kunnossa. Kaatopaikkaperhe voi tarvita apua arkeen, sitä avun tarvetta ei ehkä itse aina huomaa eikä kaverit kehtaa sanoa. Siksi ulkopuolisesta silmäparista voisi olla hyötyä. Tottakai minulla oli oma lehmykkä ojassa, en olisi suoraan sanottuna jaksanut raahautua ensimmäiselle neuvolakäynnille maasto-olosuhteiden vuoksi. En voi kuin kuvitella, jos olisin ollut keisarinleikkauksessa, miten lyllertämiseksi se mäen kapuaminen sitten olisi mennyt vai taksiko olisi pitänyt tilata. Olin niin pihi ja sisukas mutsi jo silloin, että jälkimmäinen ei olisi tullut kyseeseen kuin äärimmäisessä hädässä. Tiätty.

Yli 10 neuvolantätiä

Toinen mikä neuvolassa rassasi oli se, kun meillä ehti olla lasten neuvolauran aikana varmasti yli 10 neuvolantätiä. Anteeksi, ei saisi ”täditellä”. Siis terveydenhoitajaa. Eikä tosiaan ainuttakaan miestä. Vaikka asuimme samassa paikassa, meillä ehti olla kolme eri neuvolaa, koska silloinen kotikaupunkimme uudisti aluejakoja ja me olimme jossain käsittämättömällä pläntillä keskellä kaupunkia mutta samalla ei mitään, tai siltä ainakin se tuntui, kun meitä jatkuvasti uudelleen järjesteltiin. Lopulta meidät sijoitettiin meitä lähinnä olevaan neuvolaan, minne oli vain puolen kilometrin matka, suoraa tasaista tietä. Olisipa se ollut meillä jo alun perin. Aina noita aluejakoja ei ole niin helppo ymmärtää.

Ensimmäisen kahden vuoden ajan lähes jokaisella neuvolakäynnillä oli eri kasvo: terveydenhoitaja oli vaihtunut tai sitten meidät otti vastaan harjoittelija tai kesätyöntekijä. Samoin neuvolalääkärinä oli ihan joka kerta eri ihminen. Olen tavannut varmaan parikymmentä eri ihmistä kahden lapsen neuvolauran aikana. Se on aika paljon se ja varmaan ihan syystäkin sanon, että liika on liikaa tässäkin asiassa.

Kunnon hoitosuhde jäi puuttumaan

Kun terveydenhoitaja vaihtui usein, siitä seurasi se, että hoitosuhteesta jäi puuttumaan jatkuvuus. Kenenkään kanssa ei pystynyt muodostamaan kunnon hoitosuhdetta. Aina kun eteen tuli uudet kasvot, piti kertoa koko tarina alusta, ketä me ollaan ja mitä ne isot pussit tekee siinä edessä. Ei siis pelkästään ne maidottomat riippikset vaan ne silmäpussit myös. Mekin oltiin silloin avuntarpeessa. Ikuinen yövuoro otti veronsa, mutta emme päässeet unikouluun vaikka ihan suoraan pyysin sitä. Olen jälkikäteen miettinyt, johtuiko se siitä, ettei kenellekään muodostunut kokonaiskuvaa siitä, miten väsyneitä me oikein oltiin, kun henkilö aina vaihtui ja useinhan tuoreet äidit kertovat olevansa väsyneitä. Kukaan ei vaan tajunnut miten kamalan väsynyt minä olin. Onneksi minulla oli tukiverkko, joka venyi ja auttoi niin paljon kuin mahdollista. Kaikki läheiset ympärilläni tekivät vuorotyötä, mutta sain silloin tällöin vauvelin hoitoon ja kun tiesi että vauvalla on kaikki hyvin, sain itsekin kuorsattua univelkoja pois.

Helsinki ja hyvät terveydenhoitajat palauttivat uskoni neuvolasysteemiin

Lopulta neuvola vaihtui ihan omasta syystä, koska muutimme Helsinkiin. Sen jälkeen meillä ei enää montaa neuvolakäyntiä ehtinytkään olla, mutta Helsingissä homma hoitui selkeästi: saimme olla saman neuvolan asiakkaana aina viimeiseen käyntiin saakka ja vastassa meitä oli sama ihana ihminen, joka oli ensimmäinen, jolle muodostui kokonaiskuva siitä, miten meillä menee. Olimme kolmesti erilaisen avun tarpeessa ja aina saimme lähetteen eteenpäin ja ongelmat tulivat kuntoon.

Vaikka se kuulostaa julmalta, että meillä etenkin vauva-aikoina vaihtui terveydenhoitajat tiuhaan tahtiin, täytyy myöntää yksi asia. Meitä oli aina vastassa tosi ystävällinen hoitaja. Sitä en osaa sanoa, miksi vaihtuvuus oli niin suurta, oliko hoitajamitoitus pielessä vai oliko se alue, jossa asuimme, epämukavaa aluetta työskennellä, koska vaikka perheillä keskimäärin taisi mennä ihan kivasti, niitä synkkiä tarinoita sieltä alueelta taisi löytyä tosi paljon. Olipa niin tai näin: kohtaamiset oli lähes aina onnistuneita ja niistä jäi mukavat fiilikset. Kaikki ne hyvät kokemukset yhdessä palauttivat uskoni neuvolasysteemiin. Toivottavasti kuntakohtaiset erot on nykyään pienempiä ja palvelut tasapuolisesti parempia.

**

Kävikö teillä neuvolan terveydenhoitaja kotikäynnillä?

Kuinka monta terveydenhoitajaa teillä on ollut neuvolassa?

Sari