maanantai 18. helmikuuta 2019

Lapsi tarvitsee tavallista arkea ja aikuisen joka on läsnä

*Kaupallinen yhteistyö: SOS-Lapsikylä

Blogissani vilahtelee toisinaan termi ”ruuhkavuodet”. Jotkut pitävät sitä hirvittävänä sanana, mutta minusta se on oikein kuvaava sana, koska kuten monien lapsiperheiden, myös meidän arki on toisinaan ihan mahdotonta huisketta. En ole tainnut koskaan avata teille meidän viikkojemme sisältöä, joten nyt käsillä on harvinaista herkkua: kurkistus meidän edelliseen viikkoon. Uskon, että moni pystyy samaistumaan tähän tohinaan!



VIIKKO 6/2019

Oma työvuoro: neljään. Miehen työvuoro: viiteen. Mies hoitaa siis lasten aamut ja minä otan lapsista kopin töiden jälkeen.



MAANANTAI
Viikko alkoi heti vinksin vonksin, koska olin unohtanut tehdä maanantain ruuan sunnuntaina, siispä heti töiden jälkeen sain alkaa (kasvis)makaronilaatikon tekoon. Sillä aikaa kun ruoka oli uunissa, tarkistin ekaluokkalaisen läksyt ja aloitin auttamaan viitosluokkalaista harvinaisen vaikeiden läksyjen kanssa. Pohdimme ruokaan saakka äikkää, ruuan jälkeen vaihdettiin matikkaan. Matikassa oli tehty niin uusi aluevaltaus, että emme tajunneet tehtävistä yhtään mitään. Lapselta tuli jossain kohtaa turhautumisitku ja minut valtasi epätoivo - kunnes keksin, että etsitään Youtubesta opetusvideo, opetellaan perusteet ja sitten otetaan ne vaikeat laskut haltuun! Ja niin me teimme: tahkosimme läksyjä iltapalaan saakka, mutta saimme ne lopulta tehtyä! Lapsi säteili väsyneenä, mutta polleana siitä, kun saimme tehtävät valmiiksi. Ja minä olin niin hurjan ylpeä lapsesta, joka sitkeästi yritti ja onnistui tavoitteessaan! Minun kroppani on ihan hassu: kun minulla oli hirmuinen stressi aamusta lähtien ja iltaan saakka, se laukaisi minulla lamaavan päänsäryn. Otin särkylääkkeen ja makasin sohvalla puoliunessa ja tarkistelin loput tehtävät vaakatasosta käsin. Hyvä me! Illalla päätä jomotti vielä, en oikein jaksanut muuta, kuin toivottaa hyvää yötä, esimerkiksi hampaiden harjauksen valvonnasta ei tullut mitään. Onneksi minulla on maailman ymmärtäväisimmät lapset, jotka eivät turhia piiperrä silloin, kun äiti kaipaa lepoa. Onneksi päänsärky talttui yön aikana!



TIISTAI
Jes, töiden jälkeen ei ruuanlaittoa vaan lapsille oli jäänyt eilistä makaronilaatikkoa. "Kato äiti", totesi lapsi, joka selvisi läksyistä ennätysnopeasti, koska olimme urakoineet eilen niiden laskujen perusteiden parissa. En tiedä kumpi oli polleampi: minä vai hän, koska nyt me osattiin nuo vaikeat laskut! Toisen lapsen läksyissä ei mitään ihmeellistä. Koska lunta oli tullut taas ainakin 15 senttiä, lämmitin lapsille ruuat ja painelin ulos lapioimaan lumia meidän parkkiruudusta. En ehtinyt kauaa lapioida, kunnes mies kaartoi paikalle ja pisti auton ruutuun. Vaihdoimme pikaisesti kuulumiset parkkiksella ja kotiinpäin kävellessä käteni alkoi tuntua omituiselta ja huomasin, että sormeni alkoivat turpoamaan. Voi ei, minun piti tehdä itselleni linssisoppaa lapioinnin jälkeen enkä voinut nyt tehdä yhtikäs mitään. Koitin googlata, että mikä ihme käteeni iski, enkä oikein löytänyt mitään järkevää syytä. Ei oikein auttanut muu, kuin katsoa kuinka tilanne kehittyisi. Tätä perusäitilaiffia: jos sama olisi sattunut lapselle, oltaisiin "pillit ulvoen" päivystyksessä, mutta minä joudan kyllä seuraamaan, että mitä tapahtuu. Huristelimme sitten sukkelasti lähikauppaan hakemaan valmista apetta pöytään. Vasta myöhemmin tajusin, että olin mahdollisesti loukannut ranteeni ja sormien turvotus johtui siitä. Ei minusta oikein ollut muuhun, kuin henkisesti johtamaan lapsia iltatoimissa. Pusut ja halit voi onneksi antaa, vaikka käsi olisi poikki! Onpa muuten jännä, miten lapsilla tulee usein illalla vasta nukkumaan mentäessä mieleen ne päivän kaikista jännittävimmät asiat ja tapahtumat. Itse olisi aika valmis jo nukkumaan, mutta lasten aikuisen kaipuu on vielä kouluiässäkin niin valtava, että en todellakaan halua sulkea tätä ovea. Joten senkus kertoo vaan, voidaan tarvittaessa jatkaa aamulla.



KESKIVIIKKO
Töiden jälkeen taas läksyjen tarkistus ja ruuan laittoon. Meillä oli niin teollista ruokaa kuin vaan voi olla: pannulla paistettavia pinaattilettuja ja pussista tehtävää perunamuussia. Miksiköhän sitä on aina syyllinen olo ”valmisruuasta”, vaikka mitään syytä sellaiseen ei olisi. Tiesin, että aikataulu töiden jälkeen on tiukka joten piti valita: joko teen itse ruokaa eli käytän kaiken liikenevän ajan siihen tai lämmitän valmista ruokaa ja ehdin jutustelemaan lasten kanssa, ennen kuin taas lähden liikenteeseen. Yhteiset päivällishetket on niin ihania, kun lapset kertovat sydän pamppaillen, mitä kaikkea jännää koulussa on taas tehty. Päivien varrella olen huomannut, miten tosi tärkeää lapsille on tulla kuulluksi. Ei riitä, että istut siinä silmät auki, vaan pitää olla aidosti läsnä. Koulussa on selvästi meneillään joku tutkintaviikko, koska lapset ovat tehneet kaikenlaisia mielenkiintoisia kokeita ja mittauksia, kuten esimerkiksi piti selvittää, kenellä on perheen pisin sormi. Mielenkiintoista! Ruuan jälkeen mies tuli kotiin ja tehtiin läpsystä vaihto, kun lähdin talotoimikunnan kokoukseen. Kokouksen jälkeen tulin kotiin ja näin kun perheellä oli korttipelit kesken, ai hitsi miten kivaa olisi ollut itsekin osallistua, mutta ei auta, oli pakko komentaa lapset iltatoimille ja sillä aikaa minä kirjoitin puhtaaksi kokouksen pöytäkirjan. Kerkesin kuitenkin toivottelemaan lapsille hyvät yöt, ennen kuin menivät nukkumaan. Kun päivät ovat usein silkkaa hulabaloota, iltaisin iskee ikävä lapsia. Silitinkö tarpeeksi? Kuuntelinko kunnolla kaikki kuulumiset? Lasten mentyä nukkumaan hoidin taas tuttuun tapaan omat iltatoimet ja kävin muutamia blogiasioita läpi, ennen kuin menin nukkumaan.



TORSTAI
Olin ollut kaukaa viisas ja torstaiksi lapset saivat toivoa mikroruokaa! Töiden jälkeen auttelin lapsia lämmittämään mikrossa jo aiemmin valitsemansa keitot. Tänään ei ollut ihmeellisiä läksyjä, joten vaihdettiinkin vain kuulumisia. Sen jälkeen naputtelin vielä talotoimikunnan pöytäkirjaan viimeiset viilaukset ja lähetin puheenjohtajalle tarkistettavaksi. Olin sopinut päivällistreffit ystäväni kanssa läheiseen kauppakeskukseen, joten vaihdoin vaatteet ja kiiruhdin sinne. Lapset ovat aina mutkalla kateudesta, kun tahtoisivat mukaan, kun tiedossa on hyvää seuraa ja maistuvaa ruokaa. Tekee tosi vaikeaa jättää ne "nappisilmät" kotiin, mutta tiedän, että minäkin ansaitsen "kaveriaikaa". Puhun aina muillekin äideille terveestä itsekkyydestä, mutta olikohan tämä enää hyvä juttu, kun "omia menoja" oli jo toista iltaa peräkkäin...  En kyllä edes muista milloin viimeksi olimme tämän ystävän kanssa nähneet, joten menin tapaamaan ystävääni itsekseni. Syötiin hänen kanssa hyvin ja päivitettiin kuulumiset oikein ajan kanssa, oli tosi ihanaa ja voimaannuttavaa. Sillä aikaa, kun minä olin ystävääni tapaamassa, mies ja lapset kävivät ruokakaupassa ostamassa loppuviikon ruuat. Kun tulin illalla kotiin, lapset olivatkin jo valmiit nukkumaan. Viime hetken halimiset ja paijailut ja kun lapset menivät nukkumaan, kurvasin itse suihkun kautta iltakahville ja nukkumaan. Koen olevani hirvittävän onnekas, että minä kelpaan vielä toivottamaan hyvää yötä. Ajatella, että ehkä jo 10 vuoden kuluttua tulee hetki, kun esikoinen muuttaa omaan kotiin eikä voida toivotella hyvää yötä ihan joka ilta. Tai onhan meillä Whatsapp!



PERJANTAI
Olin etätöissä kotona ja voin kertoa, että minun etätyöpäivät on tosi vauhdikasta tekemistä ihan neljään saakka. Esimerkiksi lounastauko kesti tasan 13 minuuttia, siitä voinee päätellä jo jotain, hih! Toinen lapsi tuli kavereidensa kanssa meille koulun jälkeen ja täytyy myötää, että nautin aivan suunnattomasti kun talo täyttyy äänistä ja elämästä! Viikon väsyttämät muksut tekivät ensin yhdessä läksyt, söivät itse valmistamansa välipalan ja lopulta naurun kikatukset täyttivät talon jokaisen nurkan. Ihanaa! Kun kaverit lähtivät koteihinsa, lapsi tuli näyttämään puhelimestaan videota, jonka he olivat itse tehneet. ”Kato äiti – kato kun me tehtiin tällainen temppu yhdessä!”. Olen aivan ällistynyt lasten motorisista taidoista: vaikka itse olen notkea kuin rautakanki pakkasella, jälkipolvi on liikkuva lapsi ja hyvä niin! Olen tosi iloinen, että lapsi haluaa vielä tässä iässä esitellä kaikkea sitä, mitä ovat tehneet, ettei tarvitse salailla mitään. Läksyissä ei ollut mitään ihmeellistä, joten ryhdyin töiden jälkeen suoraan ruuanlaittoon. Nyt oli vuorossa riisiä ja kanakastiketta. Söimme ja sen jälkeen tenavat hävisivät omiin puuhiinsa ja sain hetken hengähtää ihan rauhassa: istuin sohvalla ja join kupillisen kahvia. Sen jälkeen avasin koneen, tein talotoimikunnan tehtäviä someen, vastasin blogiin liittyviin sähköposteihin ja oikoluin yhtä tulevaa blogitekstiä. Meillä on perjantai-iltaisin saunavuoro. Saattelin perheen saunaan, viimeistelin yhtä tekstiä ja menin lopulta hetkeksi itsekin piipahtamaan saunassa. Saunasta kun tulin kotiin, iltapala odotteli valmiina. Lapset menivät suoraan iltatoimille. Toinen tenava pyysi, että äiti voitko tulla pitämään seuraa iltatoimien ajaksi, kun ei olla oikein ehditty jutella moneen päivään.

Nuo on niitä pysäyttäviä hetkiä. Kuinka kovasti lapset haluavat tulla nähdyksi ja kuulluksi. Moni vanhempi tuntuu potevan tuskaa, kun ei pysty tarjoamaan lapselleen maaseutuelämyksiä tai kaupunkielämyksiä. Tai ei ole varaa tai aikaa lähteä ulkomaan matkalle. Eikä voida ostaa uutta hybridipyörää tai uusinta pelikonsolia. Mutta kun eivät lapset pohjimmiltaan kaipaa mitään extremeä. Vaan sitä, että joku näkee ja kuulee heidät. Ja ihan silleen ajan kanssa. Ruuhkavuosista huolimatta.




VIIKONLOPPU
Sitten tulee ne viikonloput. Ne ruuhkavuosien todelliset valopilkut. Kun nukutaan pitkään. Tehdään aamupalaa pitkän kaavan kautta. Syödään yhdessä. Ollaan yhdessä. Oikeasti aika ihanaa!

Viikonloppuna tehdään vähän spessumpaa ruokaa, lapset tulee mukaan keittiöön harjoittelemaan pilkkomista ja kokkailemaan, koska ei ole kiire vaan voi rauhassa harjoitella. Eikä ole kiire tehdä mitään muutakaan. Voidaan pistää popparit mikroon, leiriytyä sohvalle ja katsoa joku hauska leffa. Eikä meitä estä mikään, jos vaikka keksimme lähteä metron kautta lautalle ja menemme katsomaan mitä Pokemoneja Suomenlinnasta löytyy juuri silloin. Viikonloppuna pyyhkiytyy kaikki viikon epävarmuudet ja riittämättömyyden tunteet pois mielestä, koska nyt on oikeasti aikaa kohdata lapset ja olla läsnä.

Vaikka koitan arjessakin olla läsnä niin paljon kuin mahdollista (ja silti tunnen riittämättömyyttä, että olenko ollut tarpeeksi läsnä), viikonloput tekevät ihmeitä, vaikka emme tekisi mitään ihmeellistä.



TAVALLISTA ELÄMÄÄ
Ja tiedättekö. Ihan tätä tavallista yhteistä puuhastelua ne naperot tuntuvat muissakin perheissä kaipaavan. Ja tämä on juuri sitä, mitä tukiperhevanhemmatkin tarjoavat varhaisen tuen tarpeessa oleville lapsille. Sitä, että pystyy olemaan läsnä ja että lapsi saa tulla kuulluksi. Ja että joku puuhastelisi ihan arkisia juttuja yhdessä lasten kanssa. Ihan niin kuin monissa perheissä jo nyt tehdään. Jo pelkkä lauantaiaamun uimahallireissu itsessään on jännittävä seikkailu tai metsäretki lähikalliolle eväiden kanssa on heittämällä arkisen viikon tähtihetki. Eikä todellakaan tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. Jo se, että voi olla ”kylkimyyryä” ja katsoa yhdessä leffaa tai lukea kirjaa, on lapselle onnen hetki.

Jaettu ilo on parasta: mietipä sitä, jos voisitkin pakata sinne metsäretkelle mukaan omien lasten tai puolisosi lisäksi pari pientä naperoa, jotka kihisevät jännityksestä päästä kertomaan, mitä jännittävää päiväkodissa tällä viikolla tehtiin ja kuinka hassuja iltapalaleipiä äiti olikaan eilen tehnyt kotona? Tavallista elämää yhdessä. Mitä se tavallinen elämä sitten oikein on? No sellaista teidän näköistä elämää.

Ja hei, kenenkään vanhemman ei pidä tuntea "pistoa" itsessään, jos ei viikonloppuna jaksa tarttua pullataikinan varteen tai ei jaksa vääntäytyä lasten kanssa edes lähipuistoon. Jokaisen on joskus ladattava paristojaan. Tukiperheen voi saada avuksi esimerkiksi yksinhuoltaja, jolla ei ole toisen vanhemman tukea lasten elämässä, tai perhe, jolla ei ole omia verkostoja kuten isovanhempia elämässään. Yksi vapaa viikonloppu kuukaudessa voi tehdä ihmeitä monen ihmisen elämässä. Siksi juuri on olemassa SOS-Lapsikylän tukiperheet, jotka auttavat silloin kun tarvetta on. Kuinka mukavaa onkaan huilahtaa, kun voi luottaa, että oma lapsi on sillä aikaa turvallisessa seurassa ja hänellä on kaikki hyvin.

Kuten kuvista voitkin päätellä, niin Afrikan tähti on meidän perheen kestosuosikki. Me pelaillaan sitä perheen kanssa erilaisin kokoonpanoin ja välillä meillä on lasten kavereita mukana pelaamassa. Minusta on niin hauskaa huomata, kuinka toinen tenava laskelmoi tarkkaan ja koittaa maksimoida rahansa jotta voi sitten timantin tai heposenkengän kanssa lentää takaisin kotipesään, kun taas toinen on seikkailunhaluisempi ja liikuttelee pelinappulaansa sinne minne nenä näyttää. Molemmat on aivan mainioita pelivastuksia eikä koskaan tiedä miten peli tulee päättymään vai joudutaanko ottamaan montakin revanssia. Mutta mikäpäs siinä, hyvässä seurassa! Mutta esimerkiksi nämä pelihetket on nimenomaan niitä arjen tähtihetkiä, kun kiire lakkaa olemasta, voi olla kunnolla läsnä ja antaa lasten loistaa.



**

Voisitkohan sinä tarjota ihan tavallista elämää ja läsnäoloa, varhaisen tuen tarpeessa olevalle ihanalle lapselle?


SOS-Lapsikylä hakee uusia tukiperheitä. Tukiperheeksi haetaan ihan tavallisia perheitä, joissa eletään tavallista arkea. Sellaista mukavaa, teidän näköistä arkea.

Lue myös aikaisempi postaukseni: Mitä jos teistä tulisikin tukiperhe? Nyt ollaan niin tärkeällä asialla, että suosittelen lämpimästi tutustumaan, mitä se tukiperhevanhemmuus oikein on ja siksi kannattaa tutustua asiaan tarkemmin ja lähteä mukaan toimintaan!

Sari


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...