keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kun tubettaja muuttaa Helsingistä Lappiin, se on vuoden mielenkiintoisin juttu


Minä en ole koskaan käynyt niin pohjoisessa kuin Lapissa. Olen kuitenkin käynyt Kehä III ulkopuolella. Nimittäin pisin muuttomatka, minkä olen koskaan tehnyt, on ollut Helsingistä Lahteen ja Lahdesta takaisin Helsinkiin, eli 100 kilometriä suuntaansa. Lapsethan tuovat kaikkeen elämään värikkään lisämausteensa, niin myös muuttokuvioihin. Pisin matka, jonka olen muuttanut yhdessä lasten kanssa, on ollut Espoosta Helsinkiin, 30 kilometriä. Eli aika pienissä ympyröissä sitä on pyöritty.

Nyt helsinkiläinen tubettaja Inari muuttaa yhdessä perheensä kanssa vuodeksi Helsingin vilinästä Sodankylään. Sanotaanko, että noin tuhat kilsaa suuntaansa. Se on aika paljon se.

Wikipedia tiesi kertoa, että Helsingissä on n.650 000 asukasta ja Sodankylässä asukasluku on n.8400. Väestötiheys Helsingissä on 3 034 asukasta/km² ja Sodankylässä 0,72 asukasta/km². On muuten melkoinen ero.

Inari on siis tubettaja, jonka kanavan nimi on Äidin puheenvuoro. Inarin some-kanavat löytyy sekä Youtubesta, että Instagramista. Kannattaa ottaa seurantaan, viimeistään nyt.

Homman nimi on siis seuraava: heidän koko perhe muuttaa vuodeksi Helsingistä Sodankylään, elää tavallista elämää ja tuottaa mm. somematskua sieltä meille seuraajille. Minusta tuo konsepti on nerokas. Monet meistä kaupunkilaisista ei ole koskaan käyneet Lapissa, joten on mielenkiintoista päästä seuraamaan, näkyykö keittiön ikkunasta aamulla poroja? Milloin suhteessa Helsingin syksyyn siellä Lapissa alkaa ruska? Miltä kaamos näyttää käytännössä? Miten auringonpuute vaikuttaa ja mitä sitten, kun se aurinko taas pilkistää? Ja toisaalta varmaan lappilaisista on kiinnostavaa nähdä, miten kaupunkilaisperhe kokee Lapissa heille tutut asiat. Hyytyykö hymy Lapin pakkasissa? No tuskin ;)

Kun tubettaja muuttaa Helsingistä Lappiin, se on vuoden mielenkiintoisin juttu. Ota Äidin puheenvuoro seurantaan!

**

Ihanaa once in a lifetime-matkaa rohkealle tubettajaperheelle toivottaa,
Sari


perjantai 26. heinäkuuta 2019

Suurin ero päiväkoti- ja koulumaailman välillä

Tuhannet ekaluokkalaiset eri puolilla Suomea aloittavat koulunsa nyt elokuussa. Koulun alku jännittää monia oppilaita ja vanhempia, kun ei oikein tiedä mitä odottaa. Mikä muuttuu? Millaista siellä koulussa on? Minulle tuli yksi asia koulumaailmassa yllätyksenä, johon en ollut osannut varautua. Mikä se oli ja millaisen vinkin annan samaan tilaan joutuneille?


Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä jos kerron, että minä olen aika aktiivinen ja osallistuva äiti. Kyselen lapsilta miten koulussa meni, kenen kanssa olit, miten liikkatunti meni, oliko sijainen kiva ja onko kokeisiin lukeminen aloitettu? Alkuun meinasin käydä ehdottelemaan kokeisiin lukemisen aikatauluttamistakin, mutta sitten älysin vetää näppini kauemmas: en voi suorittaa koulua lasten puolesta vaan minä olen vaan siinä koutsin roolissa, äitinä siis tietty.

Juuret käytökselleni ulottuu jo päiväkotivuosiin saakka. Minä olin se tunnollinen mutsi, joka raahusti töiden jälkeen vanhempainiltaan, jututti johtajaa ja kyseli päiväkodin kuulumisia, koska hoitajien kanssa tulin jutelleeksi päivittäin, ei heitä tarvinnut vanhempainillassa "vaivata". Olin juuri se kiva mutta kauhea vanhempi, joka halusi tietää, miten on syöty, pakotettiinko nukkumaan päiväunet ja mitä askartelitte. En ole kuitenkaan ihan niin pedantti mitä voisi luulla: päiväkodin toive oli, että perjantaisin kurikset vietäisiin kotiin pestäväksi. Taisin viedä ne kahdesti - vuodessa. Ihan vaan koska oli liian suuri riski, että ne unohtuisi kotiin maanantaiaamuna. Ja tiistaina. Ja keskiviikkona. No ymmärrät yskän ;) Ja joo, unohtelin lelupäiviä, retkiä ja sensellaista. Perus ;)

Tähän liittyykin oivallukseni, mikä oli minusta suurin ero päiväkoti- ja koulumaailman välillä:

kuulumisten puute

Opettajan tapaa yleensä ensimmäisen kerran vanhempainillassa, mikä järjestetään muutama viikko koulun alkamisen jälkeen. Siirtymätilanteet kouluun ja pois koulusta on aika nopeita eikä opettajaa näe todennäköisesti ollenkaan, kun suuri osa vanhemmista on koulun päättyessä, esim. klo.12 tai klo.13, töissä. Opettajaa ei yksinkertaisesti tapaa oikein missään välissä ilman, että on erikseen sovittu. Tämä on tietysti ihan luonnollista, eikä opettajan (työ)päivä riittäisi, jos jokaiselle 20 oppilaan vanhemmalle pitäisi alkaa selostamaan henkilökohtaisesti ja päiväkotimaisen tarkasti, miten äikän tunti meni tai söikö se Hanna-Petteri tarpeeksi perunaa. Enkä minä oikeasti sellaista kaipaakaan.

Tuo vaan tuli yllätyksenä, kun oli tottunut siihen, että olin aika hyvin kartalla siitä, mitä päivän aikana on tehty, koska selostushan voi mennä ihan eri tavalla henkilökunnan kuin lapsen suusta kuultuna. Ekaluokkalainenhan on tosi pieni vielä. Jos häneltä kysyy, että "miten koulussa meni?", suurin osa vastaa, että "hyvin". Kun kysyy, "kenen kanssa leikit välitunnilla?", saat ehkä tarkemman vastauksen siitä, kuinka "me Jaakon kanssa nähtiin ihan hirveän pitkä kastemato ja..."

Jos et tiedä miten koulussa sujuu, kysy! Me ekaluokkalaisten vanhemmat toivoimme opettajalta viikkokirjettä, jossa ope vähän avaisi viikon puuhia: "olemme harjoitelleet K- ja H-kirjainta, matematiikassa tutustuimme pluslaskuihin ja torstaina meillä kävi palokunta esittelemässä paloautoa ja se oli lapsista tosi mielenkiintoista...". Näin ainakin minä pääsin ahdistuksestani eroon, kun tiesin vähän mitä viikolla on tehty ja täten oli helppo kysellä lapseltakin, oliko uusien kirjaimien harjoittelu helppoa vai vaikeaa ja miltä se paloauto oikein näytti?

Muutoin koulun alkuun ei meillä ainakaan liittynyt mitään ihmeellistä tai ikävää. Molemmat lapseni ovat käyneet päiväkodin ja eskarin, joten monet asiat olivat jo ennestään ihan tuttuja: osaa ottaa ruokaa, kantaa sen pöytään, osaa pukea kengät ja vetää vetskarit kiinni. Tunnistaa oman repun ja muistaa mistä kirjoista tuli läksyä. Joten kiitos päiväkotimaailmalle, josta sai hyvät eväät rutiineihin ennen hyppäämistä koulumaailmaan.

Loppuun vielä muistutus, että aina, kun jokin kouluun liittyen askarruttaa, kannattaa olla yhteydessä opeen ja kertoa huolestaan. Ekaluokka on opettelua kaikille: oppilaille, vanhemmille ja tietysti uuden luokan käsiinsä saaneelle opelle. On kaikkien etu, että kodin ja koulun välinen yhteistyö on sujuvaa, joten opettajat kyllä varmasti tekevät parhaansa, että kotiväki voi olla hyvillä mielin koulun suhteen.

Sari




keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

On rankkaa olla koululaisten äiti

Somessa peräänkuulutetaan jatkuvasti aitoutta. Aitous on niin kauan jees, kunhan se on vaaleaa ja onnellista hattaraa. Nyt on kuitenkin aika ottaa pinkit lasit pois silmiltä ja kerron, millaista on olla koululaisten vanhempi. Niiku silleen oikeesti.


Kyselin jokin aika sitten Instagramin puolella, mistä aiheista haluaisitte kuulla lisää ja yksi toive oli: 

kerro millaista on olla koululaisen äiti?


Minä olen kahden koululaisen äiti. Keväällä juhlittiin 5.luokkalaisen ja 2.luokkalaisen kevätjuhlia. Kulunut vuosi oli kiva mutta rankka.

Mun lapsilla on hyvä asenne kouluun. Välillä koulussa on kivaa ja välillä siellä on ihan kuraa. Mutta niinhän sen kuuluukin olla. Tykkään siitä, että omat lapset kertovat aidosti mitä ajattelevat, eikä tunteita tarvitse peitellä. 

Mutta silti koen, että elämä koululaisten äitinä on rankkaa. Hups, sanoinko mä sen ääneen? Että elämä ei olekaan aina ihanaa pinkkiä hattaraa? Pystytkö jatkaa lukemista?

Minun työpäivät matkoineen venyy usein yli 10 tuntiseksi. Työ on hektistä ja vaativaa, vaikkakin mukavaa. Annan päivän aikana kaikkeni ja siksi olen työpäivän jälkeen ihan syystäkin loppu. Eli kun saavun kotiin, energiatasoni on siinä kolmen prosentin luokkaa.

Kotona minua odottaa lapset. Siis odottaa oikein isolla O:lla. Jos jääkaapissa ei ole lämmitettävää ruokaa, he nälkiintyneenä odottavat, että ruoka ilmestyisi pöytään mahdollisimman pian.

Kun ruoka on saatu napaan, alkaa läksyjen tarkistaminen. Minusta tämä on kiva mutta rankka juttu. Vaikka työpäivän jälkeen on ihan loppu, alkaa läksyjen myötä toinen työpäivä. Kuuntelen lukuläksyt, tarkistan muut läksyt ja autan kokeisiin lukemisessa. Tiiän, olen liian tunnollinen, kun haluan käydä esikoisenkin läksyt läpi ja pääsisin helpommalla, jos en niitä tarkistaisi. Mutta kun arvostan sitä, millaisella draivilla lapset tekee läksyt, haluan itse osoittaa arvostukseni antamalla aikaani. Tiiätteks kuinka kaipaan niitä aikoja, kun lapset oli päiväkodissa ja hoitopäivien jälkeen lähdettiin ulos keinumaan tai uppouduttiin sohvannurkkaan pehmolelujen kanssa katselemaan Pikku Kakkosta? Se oli ihanaa ja helppoa. Nyt meillä on enää ihanaa ja arkista! ;)

Huomaan myös sen, että koulussa hötkytään hirveää tahtia eteenpäin ja jotkut asiat on jäänyt niin vähälle harjoitukselle, että ne pitää kotona opettaa. Toki se on opettajasta ja koulustakin kiinni, miten asioita opetetaan, mutta meillä toiselle lapselle on sattunut sellainen opettaja, joka suihki nopeasti perusasiat läpi ja siksi me kotona treenattiin etenkin kirjoittamista. Ei siinä mitään, mielelläni autan lastani kehittymään, mutta ihmettelin vaan, miksi koulussa mentiin perusasioiden ohi niin kovalla kiireellä. Mihin nykykoulussa on kiire?

Läksy- ja koelukurumba ei yleensä ole mikään vartin rykäys vaan siihen saa menemään aikaa parikin tuntia. Kun päivällinen on tehty, syötä ja läksyt tarkistettu, kello onkin kuusi-seitsemän. Jää pari tuntia aikaa hoitaa arkea: käydä ruokakaupassa, siivota, pestä pyykkiä. Niin ja käydä terotuttamassa luistimet (yleensä huomista) luistelukertaa varten. Tai käydä ostamassa sisäpelitossut liikkatuntia varten, koska ne oli unohtuneet tyystin. Tai käydä nostamassa käteistä retkeä varten. Te tiedätte nämä haasteet: kaikki mikä poikkeaa rutiinista, unohtuu ;) No ei se mitään haittaa, aina on jotenkin selvitty.

Se täytyy tunnustaa, että tämä rankkuus johtuu osittain myös ihan itsestä. Olen aamuisin ihan sykkyrällä, kun mietin mitä ohjeistaisin lapsille pukeutumisen suhteen. Tarvitaanko toppa- vai välikausihousut? Pärjääkö sormikkailla vai pitäisikö olla tumput? Olikohan lasten kumpparit eteisessä vai varastossa? Lapsilla on ikää kuitenkin sen verran, että osaisivat varmaan ihan omillakin aivoilla ajatella, mutta minkäs sitä mutsi itselleen voi? ;) Eikä kyse ole siitä, etteikö mun lapset osaisi tehdä itsenäisesti asioita ja selviäisi ihan itse. Tietenkin he osaa. Mutta minä haluan olla jutuissa mukana, elämässä läsnä.

Kun kaikki päivän toimet on suoritettu, täytyykin alkaa iltatoimille ja nukkumaan, kun kello soi aamulla viiden-kuuden aikaan. Sitten taas ylös ja sama rumba. Ellei sitten nukkumaan mennessä joku muista vielä, että ai niin! Yksi moniste on vielä tekemättä! Tai että jumppahousut onkin pyykkikorissa ja niitä tarvitaan huomenna! Meillähän ei ole kuivuria, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta, kun pestä hurautan pyykit keskellä yötä naapureiden kauhuksi ja sitten tukkaföönillä annan potkua sen vaatekappaleen kuivaamiseksi.

Ja nyt joku muu vanhempi kokee, ettei koululaisen vanhemmuus ole yhtään rankkaa. Lapsi ehkä pärjää täysin itsenäisesti läksyjen ja kokeiden kanssa. Tai sitten vanhempi on vaan ulkoistanut itsensä kaikesta tuosta. Tässä kohtaa täytyy muistaa, että kuten lapset, myös me vanhemmat olemme erilaisia. Onkin tärkeää tunnistaa oma jaksaminen ja oman jaksamisen rajat. Koittaa tehdä arjesta mahdollisimman mukavaa. Minä olen tietoisesti vetänyt rajat esimerkiksi harrastamiselle. Me ei oltaisi mitenkään selvitty arkirumban päälle monta kertaa viikossa pidettävistä harrastuksista. Ja nyt kun katselen aikaa taaksepäin, huomaan sen olleen ihan oikea ratkaisu. Kukaan meistä ei ole uupunut arkeen ja se tärkein, eli koulu, sujuu ihan hyvin.

Esikoisellani alkaa nyt ala-asteen viimeinen luokka. On ihan mielenkiintoista nähdä, kuinka vanhemmuus muuttuu, kunhan yläaste alkaa. Saanko enää tarkistaa läksyjä? Vai hoituuko hommat itsenäisesti ilman minua? Tuleeko kuvioihin aikaa vievämpiä harrastuksia? 

Mä olen nauttinut tästä kesästä niin paljon. Ihanaa, kun työpäivien jälkeen ei ole ollut mitään muuta kuin ruuanlaittoa ja vapaata aikaa lasten kanssa. Aikaa olla kiireettömästi läsnä! Mutta toisaalta huomaan, että itsessäkin alkaa olla jo niitä rutiininkaipuun merkkejä. Onhan se arki rankkaa, mutta tykkään siitä silti. Tänä syksynä meidän arkea rytmittää ihan uudenlaiset twistit ja varmaan monet muuttujat, joita ei saa vielä edes kuvitellakaan. Mutta ei se haittaa, antaa tulla vaan!

**

Mutta nyt nautitaan vielä kesäloman viimeisistä viikoista täysillä!

Sari




perjantai 19. heinäkuuta 2019

Opeta nämä asiat tulevalle ekaluokkalaiselle

Muistan hyvin sen kesän, ennen kuin oma ekaluokkalaiseni lähti kouluun, kun mietin pääni puhki, että mitä kaikkea ekaluokkalaisen pitäisi osata? Pitääkö osata lukea? Entä kirjoittaa? Ja sen lisäksi oli kymmenittäin avoimia kysymyksiä, kun ei osannut edes kuvitella, mitä kaikkea koulun aloitukseen liittyen tulisi huomioida. Voi olla, että saatoin hieman hyperventiloida tämän asian kanssa ;) Tehän tiedätte minut, tunnetusti olen aina ihan tosi cool kaikkien uusien tilanteiden edessä...NOT!

Olen listannut viisi tärkeää asiaa, joita kannattaa hieman harjoitella tulevan ekaluokkalaisen kanssa. Ja yksikään niistä kohdista ei koske lukemista, kirjoittamista tai laskemista. Koska kouluunhan sitä mennään nimenomaan harjoittelemaan kaikkia noita asioita.



OMA NIMI
Oma nimi on tärkeää osata sekä lukea, että kirjoittaa, että osaa merkitä omat tavarat ja tunnistaa vielä nimensä sen nähdessään. Käsialasta en olisi huolissani, se hioutuu sitten ajan kanssa.


PUHELIN JA AVAIMET
Moni ekaluokkalainen saa ensimmäisen puhelimensa kesällä ennen koulun alkua. Siinä missä meille aikuisille kapulan käyttö on arkipäivää, pienelle lapselle se ei välttämättä ole - vaikkakin nykylapset ovat melkoisia diginatiiveja.

Lapsi tarvitsee puhelinta lähinnä silloin, kun on jonkinlainen hätä. Siispä olisikin tärkeää harjoitella yhdessä lapsen kanssa, osaako lapsi avata puhelimen myös silloin, jos sormenjälkitunnistin ei toimi? Miten puhelin laitetaan lataukseen jos akku loppuu? Miten puhelimella soitetaan vanhemmille tai jollekin muulle tärkeälle aikuiselle? Miten puhelin laitetaan koulupäivän ajaksi äänettömälle?

Samaan supertärkeään harjoittelulokeroon menee myös kotiavaimet ja niiden käyttö. Sopikaa yhdessä, missä (kotona, repussa) avaimia säilytetään. Harjoitelkaa yhdessä, miten kotiovi avataan ja suljetaan.


TÄRKEÄT TAIDOT
Koska ekaluokkalaisia voi luokassa olla jopa parikymmentä ja heitä paimentaa vain yksi opettaja, on pari tärkeää asiaa, joita kannattaa harjoitella lapsen kanssa ennen koulun alkua:

  • Pukeminen ja riisuminen - helpottaa huomattavasti hommaa, kun lapsi osaa itse taiteilla vetoketjun takista kiinni ja saa kengät jalkaan. Ope ei millään ehdi auttaa jokaista pientä erikseen, vaikka varmasti haluaisikin. Jos lapsi ei ole tottunut nauhakenkiin, älä yllätä ekaluokkalaista sellaisilla. Tarralenkkarit best!
  • Ruuan ottaminen - jos lapsen eskarissa ei ole harjoiteltu ruuan ottamista itse ja kantamista pöytään, tätä kannattaa harjoitella kotona ennen koulun alkua, niin kouluruokailutilanteet hoituvat sujuvasti.

KOULUMATKA
Tuttukin reitti voi tuntua pikkukoululaisesta jännittävältä, koska onhan se nyt iso loikkaus ihan uuteen maailmaan: koulumaailmaan. Eihän tässä enää mitään pikkuvauvoja olla! Kannattaa kulkea siis jo kesällä koulumatkaa yhdessä ja kartoittakaa tarvittaessa myös vaihtoehtoinen reitti. Kannattaa myös sopia, että puhelimella ei pelata koulumatkan aikana, että koululainen pystyy keskittyä paremmin liikenteeseen, eikä heti kävele puhelin kädessä auton alle.


YKSIN OLEMINEN
Yksin oleminen on sekin taito, jota täytyy harjoitella. Monet ekaluokkalaiset pääsevät kerhoon ennen koulupäivän alkua tai sen jälkeen, joten yksinoloa ei välttämättä tule, mutta kaikille ei riitä kerhopaikkoja eikä kaikki tahdo kerhoon. Yksin oleminen ei ole katastrofi. Puhelin tuo monelle ekaluokkalaiselle turvaa, kun tietää, että sillä voi soittaa vanhemmille tai muulle tärkeälle aikuiselle jos tulee hätä. Anna koululaisen totutella yksin olemiseen pieniä pätkiä kerralla. Miettikää yhdessä, mitä yksin ollessa voisi puuhastella. Tehdä läksyt, leikkiä, lueskella (kuvakirjat ja sarjikset toimii hyvin), piirrellä tai saako mennä esimerkiksi kaverin luokse leikkimään?


No niin. Kuten listasta näkyy, ei siellä sen kummoisempia asioita ollutkaan. Onhan se iso loikkaus päiväkotimaailmasta koulumaailmaan, mutta se on kouluille tuttu juttu. Pikkuiset ekaluokkaaliset harjoittelee ja kertaa monia eskarista tuttuja asioita koko ekaluokan ajan. Ensimmäisenä vuonna ei ole luvassa kokeiden sumaa eikä suuria läksyvuoria. Luvassa on toki kaikin puolin uudet kuviot, mutta toisaalta laskukin tulee olemaan pehmeä. Joten ei mitään paniikkia koulun aloituksen kanssa! Hyvin se menee!

**

Hei,
milloin sinä menit ensimmäiselle luokalle?

Sari
-vuoden 1988 ekaluokkalainen



torstai 18. heinäkuuta 2019

Kesäloman aloitus suosikkikahvilassani

Hip hurraa, tänään vietetään neljättä kesälomapäivääni. Tai siis korjaan, neljättä ja erittäin hyvin ansaittua kesälomapäivää. Olen palannut työelämään hoitovapaalta viimeisen kerran vuonna 2012 ja sen jälkeen ollut hyvin onnekas ja olen saanut elää työn rytmittämää arkea kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Ja tietysti myös kesälomineen.


Loma alkoi siis jo maanantaina ja mikäpäs sen ihanampi aloitus lomalle, kuin se, että mies innostui viemään minut kahville suosikkikahvilaani. Helsingissä on monta ihanaa ja tunnelmallista kahvilaa, mutta ylivoimainen suosikki on Cafe Monami Rastilan kartanolla.

Cafe Monamin herkut vievät kielen mennessään. Palvelu on aina todella ystävällistä. Ja kahvilan tunnelma on ihana. Maanantaina taustalla soi yksi suosikkiartisteistani Norah Jones ja oli ihana pakahtua onnesta lohipiirakkaa ja jogurttikakkua lusikoidessa.

Enkä me siis oltu unohdettu lapsia. Toinen vaan sattui olemaan mummolassa ja toinen halusi olla kotona puuhailemassa omia juttujaan. Ihan mieletöntä, me saatiin miehen kanssa tunti aikaa kahdestaan! Pienikin irtiotto arkisesta pakertamisesta tekee ihmiselle ihmeitä. Etenkin, kun me lomailemme miehen kanssa yhdessä vain tämän viikon niin me lähdettiin niin kauas kuin kahdestaan päästiin. Eli tohon viiden kilsan päähän. Ei huano.


Katso mikä värimaailma ja tunnelma Cafe Monamissa vallitsee! Suurin ongelma on valita mitä söis (ehkä pakko ottaa vähän kaikkea) ja että meniskö istumaan pöydän ääreen vai sohvalle? Cafe Monamiin on myös koirat tervetulleita, wuf!



Vaikka olenkin kesälomalla päivätyöstäni, someni ei lomaile ;)
Ota Instassa seurantaan Saron blogi niin näet stooreista melkein livenä mitä me puuhaillaan!

Sari




tiistai 9. heinäkuuta 2019

Samassa kuussa syntyneiden lasten synttärit: yhdessä vai erikseen?

Heinäkuu on meillä yhtä juhlaa, koska molemmat lapseni ovat syntyneet heinäkuussa. Se on tosi ihanaa ja kakkua piisaa mutta liittyy siihen jokunen haastekin.


Minä olen edelleen aivan ällistynyt siitä, että minulla on ylipäätään kaksi lasta ja että he molemmat ovat syntyneet juuri heinäkuussa. Esikoisen laskettuaika oli elokuussa, mutta hän ei jaksanut odotella syntymäpäiväänsä loppuun asti, vaan päätti syntyä raskausviikolla 38, eli heinäkuussa. Kuopus oli maltillisempi, vaikkakin hätähousu hänkin. Kuopuksen laskettuaika oli kyllä heinäkuussa, mutta hänkin päätti tupsahtaa maailmaan hiukan etuajassa, eli raskausviikolla 39.

Ja mikä huvittavinta, molemmat lapset
  • syntyivät Jorvissa
  • heillä oli sama kätilö (vaikka synnytysten välissä oli kolme vuotta)
  • syntyivät perjantaina

Siinä, että lapset ovat syntyneet heinäkuussa, on omat hyvät puolensa, kuten myös haasteensakin. Hyvää tässä on se, että meillä on koko heinäkuu yhtä juhlaa ja kakkua piisaa! Mutta haastavaa onkin se, että kuinka juhlitaan.

Heinäkuussa koko Suomi lomailee. Kaverit, sukulaiset, kaikki. Ketään ei ole maisemissa. On sanomattakin selvää, että kaverisynttärit heinäkuussa ei onnistu. Siispä meillä on aina juhlittu kaverisynttäreitä vasta jälkikäteen kesän jälkeen. Kärsivällisyys ei ole ainakaan meidän lasten suurin vahvuus, joten kyllä siinä hiukan on odottamista, että menispä se kesä jo, että päästäis juhlimaan! Ja sitä minä en noin suoranaisesti toivo, koska onhan (juhlastressitön) kesä ihan kiva.

Sukulaissynttärikahvitukset onkin sitten jännempi kuvio. Joka vuosi me pähkäillään, että järjestetäänkö sukulaissynttärikahvittelut erillisinä juhlina vai pidetäänkö yhdistelmäbileet?

Tänä vuonna päädyimme aikataulullisista syistä lasten yhdistelmäsynttäribileisiin, mutta samaan aikaan tenavat ilmaisivat melko ponnekkaasti, että jatkossa nämä olisi syytä järjestää eri aikaan niin, että kumpikin saa ihan omat bileet. Sisäinen aikuiseni sanoo, ettei ole mitään järkeä järjestää sukulaiskahvituksia parin viikon välein, eikä sitä haluaisi häiritä kenenkään kesälomaakaan. Kakkuhan maistuu just niin usein kuin sitä on tarjolla. Mutta samaan aikaan sisäinen lapseni huutaa, että tyhmää, kyllä lapset haluaa olla keksikestien keskipisteenä! Ja ilmeisesti noiden konkreettisten lasteni sisäiset fiilikset noudattavat tuota samaa ajatusta.

Kerrottakoon vielä, että kumpikin lapsi saa varsinaisena synttäripäivänä kyllä olla koko kemujen keskipisteenä ja juhlapäivän kunkkuna aamusta iltaan saakka! Joten jakamatonta juhlahuomiota ja muuta ihanaa suitsutusta on kyllä ihan riittävästi.

**


Nyt haluaisinkin tietää, että onko teilläkin lapset syntyneet samassa kuussa? Pidetäänkö teillä sukulaissynttärikahvitukset yhdessä vai erikseen?


Sari




perjantai 5. heinäkuuta 2019

Jos sä et syö lihaa, niin mitä sä sitten syöt?

Yksi lempi kysymykseni, mitä minulta kysytään, on:

"aijaa, sä et syö punaista lihaa? No mitä sä sitten syöt?"


Minä olen ollut yli 20 vuotta semivegetaristi. Tai siis eihän silloin vielä tunnettu koko termiä 'semivegetaristi'. Silloin oli vaan oikeaoppisia vegetaristeja ja loput vegetaristeista oli joku epämääräinen wanna-be vegetaristien joukko. Oikeastaan en edes tykkää lokeroida ihmisiä, varsinkaan itseäni. Olen vaan minä.

Minä en siis syö punaista lihaa. Muistan jo lapsena taistelleeni hernekeiton minimaalisten lihanpalojen kanssa, kun eivät meinanneet mennä kurkusta alas. Serkkuni lohdutti minua kertomalla, että ei se haittaa: "kyllä sinä aikuisena alat tykkäämään liharuuista". Mitä enemmän minulle tuli ikää, sitä enemmän alkoi tuntua siltä, ettei punainen liha ole mun juttu. Ja kun olin teini-iässä, ilmoitin, että lopetan punaisen lihan syönnin. Ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Syön vähän kanaa, kalaa ja juon maitoa (kahvissa), mutta suurimmat nautinnot saan kasvikunnan tuotteista. Kasvisruokailijoilla onkin nykyään ihan kissanpäivät verrattuna aikaan 20 vuotta sitten. Nyt on Mifua, Jauhista, Härkistä, nyhtökauraa, tofua ja vaikka mitä: jokaiselle jotakin. On kasvismakkaraa, vegelihapiirakkaa ja paljon muuta jos haluaa "mättöä". Ennen vanhaan kun vaihtoehdot oli tyyliin syö porkkanasi tai jätä syömättä. Koska en ole varsinaisesti aatteellinen vege, voin vaikka juhlissa kakun seassa syödä liivatetta suht mutisematta, naudanpihviin en edes kohteliaisuussyistä pysty, mutta olen kyllä tarjoutunut viemään kylään tai juhliin vaikka omat eväät, jos "minulle kokkaaminen" muodostuu haasteeksi. Olen tosi kiitollinen kaikista kasvisruokavaihtoehdoista, joita minulle on eri juhlissa ja muissa kyläilyissä tässä matkan varrella tarjottu.

Ja vaikka nykyään kaikki on mahdollista ja ilmapiiri on suvaitsevaisempi kuin koskaan, silti kohtaan edelleen ennakkoluuloja kasvissyöntiä(ni) kohtaan. Ihmiset ovat aivan ällistyneitä, kun joudun kertomaan semivegetarismistani esimerkiksi kokousruokia tilatessa. Eniten ihmettelyä tulee etenkin jouluisin: siis sä et syö kinkkua? No mitä sä sitten syöt? Samaan aikaan joulupöytä notkuu lämminsavulohta, graavilohta, rosollia, perunasalaattia, tuoreita kasviksia, salaatteja ja herkullisia leipiä - mutta ei kinkkua. En kaipaa kinkulle korviketta: en kalkkunaa, ei seitania, en mitään. Muu perhe saa syödä metvurstinsa ja kinkkunsa, mutta minä olen valinnut näin ja voin kertoa, ettei tässä ole nälkää tarvinnut nähdä ainakaan siksi, kun ei olisi mitään, mitä voisi syödä.

Pari viikkoa sitten minulta taas kysyttiin, voiko semivegetarismilla elää? Vastasin asiallisesti ja kerroin, että itseasiassa se on aika pieni siivu ihmisen ruokavaliosta, mikä jää pois, kun punaisen lihan tiputtaa pois. Voinko syödä kengurua? Entä krokotiilia? Voin, mutta en halua.

Tämä kysymys tulla tupsahti mieleeni eräänä lauantaina, kun grillasimme kotona hamppareita. Olin latonut briossisämpylöiden väliin paksun siivun tomaattia, salaattia, juustoa, kastiketta ja vielä siipaleen halloumia. Täytteet olivat niin massiiviset, että ne eivät melkein mahtuneet hampparin sisään! Eiköhän siis kuva todista, että kyllä kasvisruokailullakin pärjää!

**


Oletko sinä vege, semivege, vegaani, sekasyöjä vai jotain ihan muuta?

Sari



torstai 4. heinäkuuta 2019

Taisin rikkoa internetsin tällä kuvalla

Keskiviikkona uutisoitiin maailmanlaajuisista ongelmista eri someissa, kuten Facebookissa, Instagramissa ja Whatsappissa. Ongelmia noin laajassa mittakaavassa ei ole hetkeen ollut. Kuka rikkoi sen? Minulla on omat epäilykseni...


Itse huomasin, että töiden jälkeen kaikki videoiden latausyritykset Instagramiin tyssäsivät kuin seinään. Junnaa, junnaa ja junnaa! Koitin sulkea Instagramin, avata uudelleen, ei auta, sama virsi aina vaan.

Videoiden latausyritys liittyi kiinteästi ensimmäiseen Instagram My day-yritykseeni. Olin siis aiemmin kysynyt Instagramissa, pitäisikö minun pitää Insta My day ja paitsi, että olin aivan ällistynyt vastausten määrästä, olin ällistynyt siitä, että olin saanut 97% äänistä, että kyllä! Niinpä keskiviikko valikoitui My day-päiväkseni ja siitä se ajatus sitten lähti ja internetsi meni rikki!

Kaikki tuntui menevän ihan hyvin siihen saakka, kunnes julkaisin naamakuvan itsestäni. Sitten olikin internetsit rikki. Minäkö sen rikoin? Toivottavasti en!

Todellakin aion vetää My dayn joku päivä uudelleen. Katsotaan toistaako historia itseään ;)

Se, että kaikki somet on rikki, ei ole lainkaan hauskaa. Mutta opettavaista se oli. Minä pärjäsin hienosti ilman somen kuhinaa. Sen sijaan meiltä kotoa löytyi yksi heppu, joka oli yhtä rikki, kuin Instagram itse :D

**

Miten sinä pärjäsit somepalveluiden kuvien jumittaessa?

Sari


ps. ota minut seurantaan Instagramin puolella ja vinkkaa myös omasta IG-tilistäsi, tulen seuraamaan: Saron blogi


maanantai 1. heinäkuuta 2019

Katso rannalla lasta, älä puhelinta

Perjantaina minusta tuntui, että jokainen suomalainen aloitti kesälomansa. Töissä valehtelematta jokainen tavoittelemani henkilö sanoi, että "joo katsotaan nopeasti, koska lähden kohta lomalle" ja some täyttyi "lomille lompsis"-viesteistä. Koska kesä näyttää melko ihanaiselta myös säiden puolesta, on tulevilla viikoilla uimarannoilla ruuhkaa. Mutta lapset ja puhelimet ovat rannalla vaarallinen yhdistelmä.


Kuinka monelle tämä seuraava tilanne on tuttu:
"Katson ihan vaan nopeasti yhden viestin" ja noin kahdeksan kissavideota, Instagram-selaamisen ja Facebook-statuksen päivityksen jälkeen huomaakin kolme varttia kadonneen kuin tuuleen? Minä ainakin voin nostaa käteni ja veikkaan, että aika moni muukin voi: kuulun nimittäin yhteen "Strömssi"-ryhmään, jossa on useammankin kerran postattu kuvia karrelle palaneista ruuista, kun on ihan vaan nopeasti vilkaistu somea. Onni on, että nämä henkilöt ovat vielä olleet hengissä postaamassa niitä hassun hauskoja kuvia mustaksi käristyneistä pöperöistä, jolloin voidaan tulkita, ettei koko mökki kärynnyt.

Mutta sovitaanko, että nyt kun ollaan siellä rannalla kesälomapöhinöissä, niin otetaan se rantsuselfie ennen kuin ketään menee veteen ja sitten laitetaan se puhelin pois, aurinkorasvat nahkalle, aurinkolasit nenälle, aurinkohattu päähän ja katse tiiviisti lapsiin? Mitä pienempi lapsi, sitä matalampaan veteen hän voi esimerkiksi kaatuessaan hukkua. Lapsi voi myös helposti yliarvioida uimataidot tai voimat, jolloin liian pitkä uiskentelureissu voi päättyä katastrofiin, jolloin tarvitaan aikuisen apua. Yhden statuspäivityksen kirjoittamiseen menee helposti puoli minuuttia, jossa ajassa voi vedessä tapahtua paljonkin ja se ei välttämättä pääty hyvin. Katso rannalla lasta, älä puhelinta. Kiitos!

Toivon teille kaikille ihania, lämpöisiä, aurinkoisia ja turvallisia kesälomapäiviä ja tietysti myös rantalomapäiviä. Pidetään toisistamme huolta! Somea ehtii tehdä sitten tuonnempanakin!


Sari
-mä joka päivä töitä teen... ;)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...