Pitääkö lapsi viedä jokaisen yskäisyn takia koronatestiin?

Niin kauhea tauti kuin koronavirustartunta voikin pahimmillaan olla, pitääkö kouluikäinen lapsi tosiaan viedä jokaisen yskäisyn takia koronatestiin?

Kuva: Pixabay

Ensin tuli kansallinen ohjeistus, että kaikki koululaiset pitää viedä koronatestiin lievienkin oireiden vuoksi. Se ruuhkautti pahasti koronatestauspisteet esimerkiksi Helsingissä, missä kaikki koronalinjat olivat tukossa, testauspaikat olivat ruuhkautuneet ja tulosten saamisessa kesti jopa viikko.  Minäkin kokeilin kerran soittaa koronapuhelimeen ja sainkin soittaa ihan tosissaan, parin tunnin jonottamisen jälkeen minulle vastattiin.

Se vaan, kun on töissä, ei viitsis kauheesti palkattomasti roikuskella puhelimen päässä jonottelemassa.

Pari viikkoa sitten tuli uusi kansallinen ohjeistus, että lieväoireisia koululaisia ei tarvitsekaan testata, vaan riittää kun potee kotona. Olin helpottunut! Joka yskäisyn takia ei tarvitse enää lähteä koronatestiin! Riittää, kun potee kotona. Hyvä!

Kunnes ohjeistus vaihtui taas, päivitetty ohje täällä: THL. Alle kouluikäisen lapsen lieviä oireita voi seurata kotona, kun taas koululaisille suositellaankin koronavirustestiä.

Tulkitsen tässä THL ohjetta omin sanoin: jos koronavirustesti on negatiivinen mutta nenä vielä vähän vuotaa, voi mennä kouluun. Jos koronavirustestin tulosta ei ole tullut, voi kouluun palata yhden oireettoman päivän jälkeen. Eli jos "vähän nuhainen" menee kouluun ja tartuttaa perus-syysnuhan muille, kaikki ravaavat koronatestissä?

Pääsääntöisesti vain alle 10 vuotiasta voi hoitaa kotona palkallisesti, kaikilla aloilla ei toki sitäkään. Eli jos jokaisesta yskäisystä täytyy lähteä koronavirustestiin ja jos testaus on edelleen pahasti ruuhkautunut (niin ajanvaraus kuin testauspisteetkin), se tarkoittaa jopa palkatonta työpäivää. Tämä rokottaa ihan tavallistenkin perheiden kukkaroa, mutta etenkin yksinhuoltajaperheiden kukkaroa ja myös jaksamista. 

Viime keväänä kun olimme etäkoulussa, nuo lapset olivat koko kevään terveenä. Nyt kun koulua on käyty kuukausi, meillä on sairastettu kolme viikkoa. Ensin esikoinen oli liikuntatunnilla kaatosateessa, seuraavana päivänä kurkkukipu, sitten nuha ja viikon podettua pääsi takaisin kouluun. Samaan aikaan kuopus tuli ilman takkia koulusta kotiin, seuraavana aamuna kurkku kipeä, sitten nuha ja viikko sairastamista kotona. Kun hän palasi kouluun, esikoinen sai kaverin kautta flunssan, taas alkoi kurkkukipu, sitten nuha ja taas viikko sairastamista kotona. Kertaakaan ei ole tullut varsinaisia koronaoireita eikä edes lievää lämpöä. Ihan on vaan ollut tätä tavallista jokasyksyistä nokan vuotamista ja koulun sisäilmaongelmia.

Jos minä olisin käyttänyt lapsiani jokaisen yskäisyn takia testissä, me olisimme käyneet testeissä nyt kerran viikossa. Se tietäisi aika montaa palkatonta päivää kuukaudessa se. Alleviivaan vielä, että korona on kerrassaan hirveä tauti ja teemme kaikkemme, ettemme itse sairastuisi siihen, eikä kukaan meidän perheestä levittäisi sitä. Jos lapsille tulisi koronaoireita, selittämättömästi alkanut flunssa ja/tai kuumetta, veisin lapset oikopäätä testiin varmistaakseni asian.

Mitä te ajattelette?

Pitääkö lapsi viedä jokaisen yskäisyn takia koronatestiin?

Onko tämä edes mielipideasia?

Sari

Kissakuumetta!

Oireet alkoi ihan vaan yhtäkkiä. Jotensakii se tuntui ensin ehkä sydämessä. Sitten päässä. Koitin kovasti vastustella, ettei se leviäisi mutta yhtäkkiä se tunne oli vallannut ihmisen päästä varpaisiin saakka. Koronakotoilu aikaansai monenlaisia tunteita ja ajatuksia, mutta tämä tuli aika yllättäen takavasemmalta. Ja yhtäkkiä diagnoosi oli valmis. Oireet johtuvat siitä, kun täällähän podetaan

KISSAKUUMETTA

Kuva: Pixabay

Minulle on ihan normaalia, että kotoa löytyy kissa ja koira. Näin oli kun olin nuori ja sitten olikin tosi outoa, kun muutin omaan kotiin eikä kotona ollut yhtään karvakuonoa. Pian hankin ensimmäisen hamsterini Veetin ja sillä tiellä ollaan edelleen: kotona on aina jotain pikkuöttiäisiä. Mutta te kissaihmiset tiedätte, että kissan mentävän kolon sydämessä täyttää vain oma naukuva viiksiniekka.

Podin kuumetta ensin jonkin aikaa itsekseni, mutta sitten oli pakko kakistaa ajatus ääneen lapsille. Että mitäs jos meille tulisikin kissa? Lapset kysyivät, että mennäänkö me ostamaan se kissa huomenna?

Kas siinä se vitsi piileekin.

Olen vakaasti päättänyt tarjota kodin jollekin kodittomalle kisulle. Niitä ei noin vaan ostella. Eläinsuojeluyhdistysten sivuja selatessani olen huomannut, että minulla taitaa olla edessäni melkoinen savotta. Huh ja hikinauha tähän kohtaan.

Koska tiedän jo jotain kissojen sielunelämästä, ajatuksena oli hankkia lähtökohtaisesti terve ja nuori kissa, jolla ei vielä olisi pinttyneitä huonoja tapoja tai joka olisi vielä kesytettävissä. Ensimmäisenä jouduin itse päivittää omia asenteitani: me emme voi etsiä kissaa, joka täyttäisi meidän tarpeemme vaan meidän pitäisi etsiä kissa, jonka tarpeisiin me voimme vastata. Emmehän voi lapsiarkaa sängyn alla kyhjöttäjää kääntää hihnassa ulkoilevaksi sirkuskatiksi, eikä tietysti halutakaan. Vaan tämä vaatimattomalta vaikuttava toivelista onkin osoittautunut itsessään melkoiseksi haasteeksi.

Miksi nuoren kissan hankinta pk-seudulla on lähes mahdoton urakka?

Nuoria kodittomia kisuja ei ole juurikaan tarjolla, eikä kyllä pentujakaan. Monet eläinsuojeluyhdistykset eivät esimerkiksi luovuta vain yhtä pentua yhdelle omistajalle vaan pentuja tulisi ottaa kerralla kaksi tai sitten toisen kissan kaveriksi. Nuorten kissojenkin kohdalla on usein toive, että toiselle kissalle kaveriksi. Tavallaan ymmärrän tämän toiveen mutta toisaalta jo siitä yhdestäkin vastuunottaminen on jännittävää tällaisesta jänishoususta joka tosin luokittelee itsensä suhteellisen vastuulliseksi lemmikin omistajaksi.

Sitten on tietysti erilaiset sähköiset kauppapaikat, joissa myydään niin käytettyjä polkypyörän satuloita, auton pakoputkia, tennarit kokoa 38 ja kissanpentuja, syntyneet 1.7.2020. Olen kuullut pentutehtailusta ja sitä en halua missään nimessä tukea, mutta halusin nähdä omin silmin miten homma toimii. Näky oli järkyttävä. Paperittomia, mutta "ihan takuulla rotukissan pentuja" myydään satojen eurojen hintaan. Pennut on tietenkin luovuttaessa sirutettu, madotettu, mökötetty, pölötetty ja eläinlääkärinkin tarkastamia, hohhoijaa, juu varmasti on. Sitten oli ne hoonolla soomella kirjoitetut "Hyvinkäältä" julkaistut ilmoitukset, joissa vannottiin, että pentu on kyllä Suomessa syntynyt ja kasvanut - mikä itsessään jo tuntuu erikoiselta koska miksi "hyvinkääläisen" pitäisi sitä erikseen alleviivata ja kuinka ollakaan - myyntikuvissa näkyi pistorasiat, jotka eivät ole suomalaiset. Tuli tosi iso suru puseroon: pentuja olisi tarjolla yllin kyllin, satojen eurojen hintaan mutta tavallaan toivon, ettei kukaan ostaisi niitä. En ehkä uskalla ajatella, mitä niille pennuille sitten tapahtuu... 

Ensin mietin, miten iso pala näille minun "kaikki mulle heti"-lapsille on hyväksyä se tosiasia, ettei me voida valita meille tulevan kissan väriä, ettei me oikein tiedetä kissan alkuperästä mitään tai mikä pahinta: me ei voida hakea sitä huomenna eikä ehkä vielä ensi kuussakaan? Sopivan mätsin löytymiseen voi mennä aikaa. Vaati pari pitkää keskustelua, koska kodittomat eläimet oli lapsille nimenä tuttu mutta käytännössä vielä vieras konsepti ja nyt lapsetkin ymmärtää, että tässä saattaa mennä vielä aikaa. Hienoa, tästä on hyvä jatkaa urakkaa!

Mitä meidän nykyiselle eläintarhalle oikein kuuluu?

Meiltähän löytyy tämän jutun kirjoitushetkellä edelleen kanipoika Salama, hamsteripoika Onni, yksi kotelossaan köllöttelevä kuoriaisen toukka (toukka on siis koteloitunut ja hän kasvaa siellä hienoksi kuoriaiseksi - lemmikiksi, ei tuholaiseksi) sekä yksi elävä kuoriainen. Kuoriainen kuulostaa pahalta, mutta ei tarvitse huolestua, tämä kukkakuoriainen ei voisi karatessaan aiheuttaa tuhoa esimerkiksi kotona vaan luultavasti hän itse kuolisi heti kärkeen kylmyyteen, kuivuuteen ja ravinnonpuutteeseen joten siksi tärkeää että pysyy terraariossaan "turvasssa" nyt ja jatkossa. Eli eläintarhalla menee ihan hyvin mutta vielä olisi tilaa yhdelle.

Tätä se teettää, kun on liikaa kotona ja lapset on jo vähän isompia kuin aikaisemmin. Kissakuumetta!

Miten tästä eteenpäin?

Jatkamme yhä eläinsuojeluyhdistyksiin ja heidän tekemään suojelutyöhön tutustumista. Sitten täytyy alkaa selvitellä mahdollisuuksia nuoren kissan kotiuttamiseen ja miten nyt koronan aikana käytännössä kissojen luovutus edes hoidetaan, voidaanko edes mennä henkilökohtaisesti esittäytymään jne. Ja että onko meille sopivaa mätsiä vielä ylipäätään ilmaantunut tarjolle.

Oletko sinä tarjonnut kodin kodittomalle eläimelle, oli se sitten kissa tai joku muu? Miten kotiutuminen sujui, mitä haasteita teillä oli ja miten teillä nyt menee?

Ja jos et halua kertoa julkisesti kommenteissa, voit kertoa sähköpostilla: saronblogi@gmail.com

Kiitos ja miau,

Sari

Ensimmäinen syksy, kun luokkakuvat jää ottamatta

Eräässä FB-ryhmässä ihmeteltiin yleistä linjausta, jonka mukaan tänä syksynä koulukuvauksen perinteiset luokkakuvat ja mahdollisesti päiväkodin ryhmäkuvat voi jättää ottamatta, mikäli turvaväleistä ei pystytä huolehtimaan. Eräs kommentoija totesi siihen, että voi voi, onpa hirveää jos yhdet kuvat jää ottamatta ja voidaan välttää koronavirustartunnat.

No kyllä se on voi voi kaikille niille, jotka rakastavat luokkakuvia, mutta etenkin ekaluokkalaisille, kutosluokkalaisille, seiskaluokkalaisille ym. elämänsä tärkeillä etapeilla oleville. Tiedän myös, että koronavirus on niin ärhäkkä, että se tarttuu nopeasti - jos on tarttuakseen.

Kuva: Pixabay

Minun mielipiteeni on se, että on täysin pöljää jättää luokkakuvat ottamatta sen takia, että turvavälit ei toteudu.

Tiedän, että on ainakin yksi koulu, missä ei voida huolehtia riittävistä turvaväleistä tai -toimista oikein missään tilanteessa. Mediassa on annettu kuva, että kouluille on annettu selkeät ohjeet hygieniaan ja koronaturvallisuuteen liittyen ja että luokat pidetään erillään toisistaan, juujuu. Siitä huolimatta heti lukukauden ensimmäisestä päivästä alkaen kyseisen koulun naperot ovat pelanneet välituntifudista, kaikkien luokkien pelaajat sikin sokin sekaisin. Siellä sitten taklataan pelin tiimellyksessä niin että hiki lentää (muttei hampaat irvessä) eikä turvavälejä voida tietenkään pitää.

Turvavälit ei toteudu myöskään luokissa ja/tai opetustilanteissakaan, kun lapset on pieniä ja nopeita sekä tilat ahtaita. Samaa tunkkaista huoneilmaahan siellä koko oppitunnin ajan höngitään yhdessä. Käsiä kyllä neuvotaan pesemään ahkerasti, se on hyvä ja osaltaan tosi tärkeä juttu. Myös koulujen siivousta on kuulemma tehostettu, hyvä juttu ja kiitos siitä, jos se on käytännössä voitu toteuttaa.

Pitkään keväällä ylläpidettiin käsitystä, ettei koronavirus tartu lapsiin eikä lapset voi sitä levittää, mutta samaan aikaan koulut pistettiin kiinni ja harrastukset laitettiin tauolle. THL julkisti tilastoja positiivisen koronavirustartunnan saaneista ja alle 9-vuotiaitakin siellä oli kolminumeroinen määrä. Joten kyllä koronavirus voi tarttua lapsiin ja lapsi voi myös sitä tartuttaa. Siksi olisi tietysti kiva jos kouluissa voitaisiin toteuttaa turvavälit tai edes se, että luokat eivät olisi kosketuksissa toistensa kanssa jolloin mahdollinen altistus/tartuntajäljitys olisi edes vähän helpompaa. Jos et usko, että lapsikin voi koronan sairastaa, luethan mitä koronaviruksen tartunnan saanut ja siitä toipunut Pauliina kirjoittaa blogissaan Mrs Eriksson’s Room. Linkki vie suoraan blogipostaukseen ja se aukeaa uuteen ikkunaan.

Sen ymmärrän, että luokkakuvat voi jäädä koronan takia ottamatta mutta turvavälien puuttumiseen on turha vedota. Lisää koulukuvauksesta koronan varjossa voit lukea esimerkiksi tästä Ylen artikkelista. Siinä haastateltu rehtori kommentoikin, että luokkakuville ei pitäisi (heidän koulussa) olla estettä, sillä kuvaus on hyvin aikataulutettu eikä ryhmät risteydy. Hieno juttu, toivottavasti saivat luokkakuvat otettua.

Miten teidän kohdalla, jääkö luokkakuvat tänä vuonna ottamatta tai saatteko ehkä "photoshopatun" version jossa kaikkien nassut on yhdistetty yhteen kuvaan?

Minä olen tänä syksynä kaksi valokuvauspaperia allekirjoittanut enkä totisesti tiedä miten täällä tullaan kummassakaan koulussa luokkakuvien osalta toimimaan. Jää nähtäväksi, vähän niin kuin kaikki muukin tämän syksyn osalta. Koska korona.

Sari

Syypää mun hymyyn: koulut alkaa!

Syypää mun hymyyn just tänään on se, että koulut alkaa. KOULUT ALKAA! JIHUU!

Meidän lapset jäi etä- ja kotiopetukseen maaliskuussa 2020 ja ovat siitä lähtien olleet kotona. Se on ollut tosi ihanaa ja vähän tietty kamalaa samaan aikaan.

Lapsista oli kivaa etäopiskella, kun sai tehdä hommia rauhassa ilman mitään häsläystä. Isoissa luokissa opiskelu voi olla tosi levotonta ja hidastempoista, kotona opiskelu oli tosi tehokasta. Minusta lapset saavuttivat oppimistavoitteensa hienosti. Toki etäopiskelu työllisti meitä vanhempia ihan sikana, mutta onneksi meillä oli isovanhemmat etätukena, jotka auttoivat lapsia tarvittaessa läksyjen kanssa samaan aikaan, kun piti itse suhata palavereissa ja naputella Exceleitä. Viime kädessä opiskelujen eteneminen oli kuitenkin minun vastuulla.

Kesäloman alku tuntuu aina pieneltä lottovoitolta, vaikka olisi itse töissä, niin se oli nytkin. Kun ei tarvitse organisoida kouluhommia, ei patistella nukkumaan ajoissa eikä tarkistaa läksyjä. Kesä vaan vilahti aivan liian nopeasti ohi ;)

Mutta onhan se tuntunut, kun ollaan oltu viimeiset puoli vuotta ihan tosi tiiviisti yhdessä. Jokainen meistä kaipaa välillä omaa tilaa ja kun neliöitä on vähän, on välillä salamat leiskunut ja savua tuprunnut korvista, joten ei tämä pelkkää hattaraa tietenkään koko ajan ole ollut. Kaikki tunteet kuuluu elämään, onneksi.

Tänään on suuri päivä. Lapset palasivat kouluun ensimmäistä kertaa maaliskuun jälkeen. Ei tarvinnut paljon hoputella lapsia kouluun, joten luulen, että perheen sisäinen laatuaika on ollut ihan riittoisaa meille kaikille ja olemme valmiit arkeen.

Minä en ole enää kahden pikkukoululaisen äiti, vaan yhden nelosluokkalaisen ja yhden yläasteen seiskaluokkalaisen mutsi! Ihan tosi huikea juttu! (Okei, vähäsen ehkä pyörryttääkin jo, huh!)

Tästä se syksy ja arki taas alkaa!

Sari

Koulut alkaa ensi viikolla + 3 viime hetken vinkkiä pikkukoululaisten vanhemmille

Ei meinaa sanat riittää kuvaamaan, miten ihanaa on, kun lapset palaavat ensi viikolla kouluun! Me ollaan saatu viettää laatuaikaa kotona maaliskuusta saakka ja paluu kouluun tuntuu hyvältä ja ihan turvalliselta ratkaisulta.

Kouluissa siirryttiin keväällä etäopetukseen koronavirusepidemian edessä. Hallituksen toimenpiteet koronavirusepidemian hillitsemiseksi oli rajut, mutta tarpeelliset. Enää en usko niin mittavia rajoituksia tulevan, etenkin kun viruksesta ja sen etenemistavasta tiedetään paljon enemmän, kuin keväällä tiedettiin. 

Nyt toki koronavirustartuntojen määrä on vähän nostanut päätään, mutta silti aloitamme syyslukukauden hyvillä mielin.

Kokosin vielä KOLME VIIME HETKEN VINKKIÄ PIKKUKOULULAISTEN VANHEMMILLE

1. Hyvät varusteet

Hyvätkään varusteet ei tarkoita "kalliita merkkituotteita" joihin tavallisilla vanhemmilla ei ole varaa. Riittää, että reppu on etenkin selkäosasta tukeva, istuu hyvin lapsen selkään ja on vähän sadettakin kestävä. Sateen pitävä takki ja/tai sateenvarjo (sellainen minkä lapsi saa itse auki ja kiinni, ilman että sormet irtoaa) sekä hyvät lenkkarit ja kumpparit on myös niitä tärkeitä, joihin panostaisin. Niillä pääsee jo pitkälle!

2. Harjoitelkaa koulumatkaa

Nyt on vielä hyvää aikaa kaikessa rauhassa kerrata koulumatkan kulkua: mihin aikaan pitää lähteä ja mistä reitti kulkee. Ja jos tulee hätä, kenelle voi vaikka soittaa.

3. Varmista, että lapsi osaa soittaa kännykällä

Nykyiset diginatiivit on hurjan taidokkaita pelaamaan kännyköillä, mutta kannattaa vielä varmistaa, että perustoiminnot varmasti sujuu: soittaminen, viestin lähetys ja lukeminen.

Lapset on yksilöitä, joten siinä missä yksi nauttii koulun alusta, voi se olla jollekin toiselle tosi vaikea paikka. Ja ylipäätään: onhan loma-aikatauluista (tai pikemminkin aikatauluttomuudesta) luopuminen ja arjen pyöritykseen hyppääminen iso juttu, mihin sopeutumiseen menee ja saa mennäkin aikaa.

Nauttikaahan kesäloman 2020 viimeisestä viikonlopusta! Hyvin se koulun alku lähtee sujumaan!

Sari

Jos aikaisemmin olet voinut viedä "ihan vaan vähän kipeän" lapsen päiväkotiin, niin etpä vie enää!

Yksi kummallisimmista tempuista, jonka tiedän, on se kun ihan vaan vähän kipeälle lapselle sujautetaan aamupalalla särkylääke kitaan, että hänet voi viedä päiväkotiin tartuttamaan kaikki kaverit. Koska kaikkien niiden kielellään sieraimista roikkuvia keltavihreitä "etanoita" nuoleskelevien mukuloiden seassa on myös niitä suht koht terveitä tenavia. Mutta näinhän se on, että joillain perheillä on ollut tapana viedä vähän kipeät lapset päiväkotiin.

Päiväkotisyksy on käynnistymäisillään koronauutisten varjostamana. Kaikki tahot ovat tuntosarvet pystyssä puntaroimassa tilannetta, ettei koronatilanne Suomessa räjähtäisi uudestaan käsiin. Suomi-neito selvisi koronan ensimmäisestä aallosta ihan kohtuullisesti sängyn pohjalla kärsien, mutta eipähän heittänyt henkeään. Nyt edessä on paluu arkeen: päiväkotiin, kouluun ja töihin.

Monet eri tahot, mukaan lukien Hesari, ovat kirjoittaneet viime aikoina päiväkotien uusista tuulista: paitsi että "vaan vähän kipeää" lasta ei huolita tarhan ovista sisälle, myös kesken päivän ilmaantuva hengitystieoire tarkoittaa vanhemman tai muun nimetyn hakijan pantterin nopeaa liikehdintää päiväkodille nappulaa hakemaan kotiin.

Onnea vaan - vanhemmat!

Tilanne on kamalan ristiriitainen. Monissa työpaikoissa saat ihan palkallisesti jäädä hoitamaan äkillisesti sairastunutta, alle 10-vuotiasta lasta muutaman päivän ajaksi. Tuon ajan sekä räkä, että palkka juoksee. Joissain paikoissa lapsen hoito tapahtuu omakustannusperiaatteella, eli hoida vaan muksua vaikka viikko himassa, mutta palkkaa ei tipu. Juoksipa liksa tai ei, joissain työpaikoissa ei kotona sairasta lasta katsota hyvällä. Pakkoko juuri sinun oli niitä kersoja tehdä ja jos teitkin, niin sellaisia jotka sairastaa jatkuvasti? Siinä kohtaa on vielä hyvä vedota, että Maikun lapsethan ei koskaan ole sairaana - paitsi että on ne, ne on vaan just niitä limajojoa nenästä työntäviä kersoja, jotka on viety päiväkotiin "ihan vaan vähän sairaana".

Eli sairasta lasta ei saa viedä päiväkotiin, mutta töistä et saisi mielellään olla pois hoitamassa sairasta lasta. Avaruusteknologia tuntuu välillä helpolta kuin lasten leikki, verrattuna siihen, kun aamulla 5:37 miettii kuumeisen lapsen päätä silitellessä silmät ja aivot sikkuralla, kuka jää tänään hoitamaan pilttiä kotiin, voisikohan iltapäivän palaveriin osallistua etänä kuumeinen kersa kainalossa ja kuka sen asiakastilaisuuden kävii houstaamassa - voisikohan sen vielä perua niin ja pitikö tästä nyt olla lääkärin todistus vai ei ja ja ja...

Onhan se silti väärin viedä sairas lapsi päiväkotiin. Ei ole "ihan vaan vähän sairaita lapsia", vaan on joko sairaita tai terveitä. Tiedän, että nyt siellä alkaa jo tunikoiden rintamus liikkua nopenevaan tahtiin ja verenpainemittari sanoo kohta poks. Ei tarvitse hermostua, sanon tämän koska kokemuksella tiedän. Kuinka monta kertaa meilläkin on käynyt kylässä "ihan vaan vähän kipeitä" lapsia tai aikuisia ja seuraavaksi meidän perhe on kuukauden pois pelistä, kun kukin sairastaa peräkkäin saman taudin mutta kymmenen kertaa kovempana. Joten jos räkäjojo roikkuu nenästä, ei lapsi ole vähän vaan sairas vaan sairas. Älä tule sairastuttamaan meitä!

Olen silti tässä asiassa ihmisten puolella.

Enää ei tarvitse vedota, että jäisittepä vanhemmat sairaiden lastenne kanssa kotiin, kun tästä syksystä lähtien se on uusi normaali eikä päiväkodin ovet aukene teille. Samalla toivon työnantajilta joustoa tilanteeseen: tiedän ettei kaikilla ole mahdollisuutta loikata etätöihin, mutta toivottavasti jotain järjestelyitä on mahdollista tehdä niin, että näistä tilanteista selvitään - yhdessä.

Ja tiedän senkin, ettei se päiväkodin henksukaan helpolla pääse. On varmasti iso kynnys soittaa yskäisevälle lapselle hakija. Aikanaan kun esikoiseni oli päiväkodissa meille soiteltiin tiuhaan, että lapsella on silmätulehdus, tulkaapa hakemaan pois. Yhden kerran taisi diagnoosi osua nappiin, muuten ei ja kyllähän se kyllästytti aina kesken päivän lähteä lunastamaan kersaa kotiin, mutta ymmärrän senkin, säännöt on säännöt, päiväkodin henksu on varhaiskasvatuksen asiantuntijoita eikä lääkäreitä.

Oletko sinä vienyt joskus "ihan vaan vähän sairaan" lapsen päiväkotiin - tunnusta! :)

Sari

Loma alkoi ja nilkka nyrjähti - aargh EI VOI olla totta!

Hyvää kesälomaa - mulle! Tänä kesänä olen ollut kiva työkaveri ja joustanut kesälomistani aivan ekstrasti, mikä tarkoittaa sitä, että lomailen vain kolme viikkoa, joista viikon kesän alkupuolella ja loput kaksi viikkoa nyt niin, että toisen lomaviikon puolivälissä lapset palaavat kouluun. Yhteistä laatuaikaa on siis vähän, joten siitä on otettava kaikki ilo irti.

Perjantaina tallensin Outlookiin out of office-viestin, suljin työpuhelimen, napsautin työvalon kiinni, valitsin työläppäriltä 'Sammuta' ja läpsäytin sen kannen kiinni. LÖMÄ!

Valuin alakertaan vetääkseni hieman henkeä ja sitten kaupoille...kun kuulin takapihalta raahustavaa ja nyyhkyttävää ääntä. Ei voi olla totta, sieltä se 10vee tulee nilkuttaen!

Itkulta sain selväksi, että taloyhtiön leikkipaikan keinusta on tiputtu ja jalka meni mukkelismakkelis. Ei muuta kun lapsi istumaan, kaivelin kylmägeelipussin jostain satojen tuhansien pakastemustikkalitrojen seasta ja kääräisin sen keittiönpyyhkeeseen ja eikun nilkkaa hautomaan.

Kyllä hetken mielessäni manasin.

Ei ole pelkästään vähävaraisten perheiden lasten ongelma, ettei kesällä tehdä mitään. Siihen ei tarvita kuin vanhemmat, jotka on töissä koko kesän: pätkätyöt, kesätyöt, normityöt, you name it. Tiedän, pitää olla - ja olenkin todella kiitollinen, että on töitä. Mutta se on tarkoittanut sitä, että iltaisin kun olen puolikuolleena katsonut somesta teidän lomatekemisiä: tornin kokoisia pehmiksiä satamassa, yöpyöräilyjä saaressa, hotellilomia kylpyläunelmissa, on minun lasten päiviin mahtunut kaikkea ihan supertylsää. Ruutuaikaa on ainakin käytetty koko loppu vuoden edestä. Ja nyt kun meillä koittaisi toinen reilun viikon jakso kesätekemistä koronan rajoissa, niin ei, yhdellä on "raaja irti".

Mutta sitä se äitiys on: päässä sihisee, mutta eihän lapselle voi olla vihainen. Se oli vahinko ja tämä vahinko nyt vaan valitsi sattua surkeimpaan mahdolliseen aikaan. Etenkin seuraavana päivänä lasta itseäänkin harmitti vietävästi, hän oli pahoillaan kipeästä jalasta: harmitti, että kipeä jalka esti kivoja suunnitelmia ja harmitti, kun ei päässyt ulos edes kävelemään. Tai juoksemaan. Tai mitään. Monta kertaa alleviivasin, että tämä paranee, tästä selvitään ja että vahinkoja sattuu eikä niille voi mitään. Lupasin, että vaikka kivat lomasuunnitelmat muuttuu, niitä muutetaan niin, että tämä ketarapotilaskin pääsee niistä nauttimaan. Ei siis ole mitään hätää.

Ette usko - onni oli kuitenkin onnettomuudessa: nilkka ei mennyt poikki ja venähdys itseasiassa osui pikemminkin nilkan alapuolelle ja melkein jalkapohjan puoleen. Kylmägeelillä hoidettiin pipiä ja alkuun lievitettiin vahinkoa särkylääkkeellä. Siitä se toipuminen alkoi ja nyt maanantaina kipeä jalka on muisto vain! En voisi olla onnellisempi! Meillä on sittenkin mahdollisuus tehdä jotain lomakivaa yhdessä! JES! Kiitos taivaan isä, karma, särkylääke- ja jäägeeliteollisuus! Ja kiitos lapsi, joka on hyppinyt itselleen ilmeisen lujat luut!

Meille tutumpi yleensä on reissukarma. Eli kun pitäisi lähteä reissuun, joku oksentaa, on pää täynnä räkää tai jotain muuta yhtä eksoottista. Joskus olen onnistunut jo kukistamaan reissukarman ja sitten reissukarma tekikin uuden iskun. Mutta nytkö tämä on tässä muuttumassa lomakarmaksi, jää nähtäväksi kunhan seuraava loma koittaa.

Hyvää loppukesää kaikille ja toivottavasti siellä teillä on selvitty ilman sen kummempia reissu- tai lomakarmoja. (Ei karvoja, vaan karmoja!)

Sari

Tärkein asia päiväkodin aloituksessa - älä tingi tästä!

Elokuu käynnistyy ihan kohta ja samalla monissa perheissä valmistaudutaan päiväkodin aloitukseen ensimmäistä kertaa. Mikä on minusta tärkein asia päiväkodin aloituksessa, mistä ei missään nimessä saisi tinkiä?

Kuva: Pixabay

Kahden lapsen äitinä olen käynyt läpi yhteensä kuusi päiväkodin aloitusta! Esikoinen ehti aikoinaan vaihtaa muutaman kerran päiväkotia ja kun oltiin päästy vauhtiin, eskari vaihtui toiseen taloon. Kuopus ehti olla vain kahdessa päiväkodissa, joista toisessa oli myös eskari.

Etenkin esikoisen aloittaessa päivähoidossa rahatilanne ja byrokratia oli tiukka, joten piti tosi tarkkaan sumplia, milloin lapsi aloittaisi päiväkodissa, silloin katkeaisi tuen maksaminen ja milloin sitten palkka alkaisi juoksemaan, kun jemmattuja lomapäiviä ei olisi yhtään? Melkoinen palapeli. Ja rehellisesti sanottuna kyllä, olisin kaivannut pari viikkoa omaa lomaa hoitovapaan ja työelämään paluun väliin, mutta tiedän: raha ei kasva puissa, joten siirtymävaihe oli suunniteltava liukkaasti. Seuraavissa päivähoidon aloituksissa oli ehkä vähän helpompi tilanne, mutta olihan se silti melkoinen tetris sovittaa hoitovapaalta paluu töihin kulkien päiväkotiruudun kautta.

Muistan sen hetken, kun olin esikoiseni kanssa uuden päiväkodin lattialla kasaamassa palikoita. Päiväkoti tuoksui uutuuttaan, se oli vasta avattu ja ryhmä oli tuore kuin vasta-alkanut päivä. Eräs äiti toi itkevän naperonsa päiväkodille ja kirjaimellisesti kippasi muksunsa päiväkodin lattialle, kun lapsi neliraajaotteella koitti vielä roikkua äidissä. Niin äiti kääntyi kannoillaan ja lapsi jäi itkemään.

Ja lapsi itki ja itki. Se kuulosti aivan loputtomalta. Sen lapsen nimi oli Laura, kuulin sen nimen monta kertaa, kun hoitajat lohduttivat itselleen täysin vierasta lasta parhaan kykynsä mukaan.

Siinä palikoita kasatessa yhdessä oman naperoni kanssa minun sydän tuntui koiran purulelulta vinkuineen. Tuntui tosi tosi pahalta. Mitenkään sen äidin valintoja arvostelematta (sekä taustoja tietämättä!) sanoisin, että heittämällä tärkein asia päiväkodin aloituksessa on se, että varaa riittävästi yhteistä aikaa päiväkotiin tutustumiseen!

Usko kun sanon, tiedän mistä puhun. Toki on erilaisia lapsia ja jokainen vanhempi tuntee muksunsa, mutta silti kehotan panostamaan kunnolla sekä aikaa 'että rahaa' yhteiseen tutustumiseen, jos vaan mitenkään mahdollista. Meille riitti tutustumiseen kummankin tenavan kanssa muutama päivä, pari viikkoa on varmaan järkevyyden maksimi. (Tuon viikon ajan olin täysin tuloton, kun tuet olivat lakanneet eikä palkkakaan juossut, silloin oli vähän jäykät systeemit ja veikkaan että joissain paikoissa on vieläkin.) Sen jälkeen lapsi tottuu jo siihen, että vanhempikin tulee päiväksi päikkyyn ja vieroittautuminen vanhemmasta sekä jääminen päikkyyn voi olla entistä hankalampaa. 

Päikkyyn tutustumisessa ei tarvitse mitään ylimääräistä tai dramaattista tunteilua ’kun tänne se äidin pieni kohta jää IHAN YKSIN’. Huoh, ei! vaan ihan kasuaalisti menee ensin leikkimään päiväkodin pihalle vaikka vapaa-aikana. Sitten käy tutustumassa henkilökuntaan ja muihin lapsiin vaikka yhtenä päivänä oman fiiliksen mukaan: käy vaikka vähän vilkuilemassa tiloja tai jää hetkeksi leikkimään. Seuraavana päivänä voi jäädä leikkien päätteeksi vaikka ruokailemaan jos mahdollista. Kolmantena päivänä, riippuen lapsen fiiliksistä ja sopimusteknisestä mahdollisuudesta voi jättää lapsen vaikka hetkeksi leikkimään muiden kanssa. Ja jos mahdollista tai tarpeellista, tutustuu vielä hitaammin. Jos lapsi tuntuu sopeutuvan uuteen ryhmään hyvin, ei vanhemman tarvitse jäädä turhaan hengailemaan ryhmään, lapsi pärjää kyllä. Vanhemmasta en olis niin varma ;)

No mitä jos ensimmäisenä varsinaisena hoitopäivänä lapsi jää eteiseen itkemään alahuuli mutkalla? Onko tutustuminen epäonnistunut? Pitäisikö kääntyä takaisin ja mennä vielä yhden kerran halaamaan samalla kun nieleksii omia kyyneleitä? No ei pitäisi. Eikä tutustuminen ole epäonnistunut. Itku ei ole paha asia. Toiset lapset itkevät herkemmin kuin toiset ja se on arvokas tapa ilmaista itseä. Vanhemmalle muikkariksi: kun viimeiset heipat on sanottu, lapsi jää päiväkodin henkilökunnan hoiviin: henkilökunta on ammattilaisia ja osaavat varmasti siinä kohtaa ottaa tilanteen haltuun: he ovat jo muutamana päivänä nähneet teitä, tuntee vähän lapsen tapaa olla ja toimia. Toiselle toimii syli ja hali kun taas toiselle toimii johdatus autoleikkeihin. Ja kun lapset on niin erilaisia, joku on saattanut jäädä jo vähän niinku odottelemaan uuden hoitopäivän alkua ja lähtee heippoja sanomatta pyyhältämään leikkeihin uusien kamujen kanssa.

Tärkein asia päiväkodin aloituksessa on yhteinen ja riittävän pituinen tutustuminen päiväkodin arkeen yhdessä lapsen kanssa ja siitä ei kannata tinkiä.

Sujuvaa päiväkodin aloitusta teille toivotellen,

Sari

Keski-ikäinen perjantai ja bailaavat nuoret

Viime perjantaina naapurin (täysi-ikäinen) nuoriso piti juhlat. Musiikki alkoi pauhata pian työvuorostani vapauduttua ja se jatkui pitkälle iltaan. Hainko stereot pois vai soitinko poliisit?

Perjantaina oli kerrassaan upea, lämmin sää. Lopettelin pitkäksi venyneen työvuoroni etätöissä ja lähdin ulos istuskelemaan. Samalla huomasin, että naapurin (seinänaapurille terveisiä, ei teidän!) nuorisolla oli bileet. Sellaista sanatonta klubirytkettä joka soi melko isoilla kirjaimilla. Kului tunti, kului toinenkin. Jossain kohtaa soittolista vaihtui ysäriksi: mietin ovatko he kaapanneet Spotikkani?

Läheisellä hiekkatiellä ohikulkijoiden päät kääntyivät, mökä oli melkoinen. Ja tiedättehän sen faktan: pääsääntöisesti ne, jotka soittavat musiikkia koviten, omaavat surkeimman musamaun ja viimeistään se herättää huomion ;) Myös jotkut naapurit kävivät tuhisemassa, mutta kukaan ei sanonut mitään.

Mitä tein? Kävinkö näyttämässä miten kaiuttimesta säädetään volaa pienemmälle vai soitinko poliisit?

En kuule tehnyt kumpaakaan. Siellä istuin omalla terassilla, litkin juomaani, kuuntelin musiikkia ja nuorison bailaamista! Heillä oli kivaa, minulla oli keski-ikäistä (olisin vielä neulonut samalla jos olisi ollut lankaa mutta kun se on loppu, niin en voinut, harmi!) ja siinä illan aikana isimies paistoi makkarat meidän perheelle ja nukkumaanmenoajan koittaessa taputtelin tenavat iltahommiinsa ja lopulta itsekin kömmin peiton alle - ikkunasta kuului vielä iloinen meno ja melske. Jossain vaiheessa yöllä havahduin mökään, mutta sen taisi aiheuttaa jo ihan joku muu pesue. Jatkoin ihania, lähes keski-ikäisiä uniani.

Kun ei osuta omakotitalossa, sitä vaan täytyy osata sietää asioita, sen olen tässä lähes keski-ikäisyydessäni oppinut. Meillä kaikilla on oikeus elää, olla, näkyä ja kuulua. Toistuvat öiset bileet on eri asia, kuin kerran kesässä tehdyt irroittelut. Olen joskus nuorempana asunut talossa jossa sai harvase yö soittaa poliisit päättämään yläkerran teknobileet. Yöbiletykseen auttoi muutto: minä lähdin, mökääjät jäi. Nykyisellä asuinalueellamme on kyllä niin rauhallista, että oikein nauratti, kun yksi naapuri varoitti tulevista bileistään - sieltä kuului vähemmän ääntä kuin meidän normipäivästä. Meitä on niin moneksi ja onneksi maailmaan mahtuu ääniä!

Hurraa kesäillat ja keski-ikäisyys!

Sari

Meillä ei ole koskaan kasvisruokapäivä

Osallistuin erään ekoilusovelluksen haasteeseen mukaan ja siellä ekoilupisteitä ansaitsi esimerkiksi pitämällä kasvisruokapäivän. Se oli minusta melko huvittavaa, koska meillä ei ole koskaan kasvisruokapäivä.

Muistan vielä sen hetken, kun vuuuuuosia sitten ilmoitin vanhemmilleni alkavani kasvissyöjäksi. Muistan heidän hämmästyneen ilmeen: mitäs sinä sitten syöt? Ilmoitukseni takana ei ollut mitään ideologiaa (sorry!) vaan se, että olin pitkään kärsinyt hankalista vatsaongelmista. Pitkällisen tutkiskelun jälkeen yhdistin ongelmat punaiseen lihaan ja päätin jättää sen pois ruokavaliosta. Vatsaongelmat loppuivat melkein heti, tiesin tehneeni oikean valinnan.

Silloin 90-luvulla ei ollut helppoa olla kasvissyöjä. Koulussa kasvisruokaa jaettiin keittiön takahuoneessa vain niille, joilla oli lääkärintodistus. Siis voitteko kuvitella, kauhean jäykkää! Onneksi ystävän äiti oli ruokalan tätinä ja diilasi minulle kasvisruokaa. Ja se oli tajunnan räjäyttävää: en ollut koskaan syönyt niin hyvää kouluruokaa. Kaupoissa kasvissyöjän ruokavalikoimat oli tosi suppeat: ei silloin ollut mifuja eikä tofuja. En olisi osannut kuvitellakaan grillaavani vielä joskus kasvismakkaraa! 

Alusta alkaen oli selvää, että söisin kasvisten ohella myös kanaa ja kalaa, mutta sellaiselle kasvissyönnille ei ollut silloin nimeä. Eikä kala tai kana ole kasvis. Vasta myöhemmin osasin lokeroitua noin suurin piirtein ovo-lakto-vegetaristiksi. Minä en ole koskaan halunnut lokeroida itseäni mitenkään, mutta muiden takia on ollut pakko. Tilaisuuksiin ilmoittautuessa kerron edelleenkin vain olevani kasvissyöjä, pääsee vähemmällä selittelyllä. Olen siellä jossain sekaanin ja vegaanin välimaastossa, kasvis(painotteinen)syöjä? Huh, taas muistan miksi en pidä lokeroinnista, eikä tästä pidä kenenkään kiskoa hernettä nenään.

Ja mitä tulee siihen ihmettelyyn, että jos sä et syö punaista lihaa, niin mitä sä sitten syöt? Jos kasvissyöjän lautaselta jos puuttuu possu, onhan siellä silti vaikka mitä! Enemmän olisin huolissani, jos sekasyöjän lautanen jäisi possun poistamisen jälkeen tyhjäksi!

Meillä on aina kasviksia pöydässä ja lapsetkin syövät kasvispainotteisesti siellä grillimakkaroiden ja nugettien välimaastossa. Kasvislasagnet ja kasvispastat häviää lautasilta nopeasti eikä kukaan jää ihmettelemään miksi jauheliha puuttuu. Meillä ei siis koskaan ole kasvisruokapäivää vaan se on meille ihan normaali juttu.

**

Milloin teillä on kasvisruokapäivä?

Sari

Ps. Kyllä, kuvassa on kesäruokaa, ei kasvisruokaa, vaikka se punainen liha lautaselta puuttuukin.

Kaupunkiviljelyä pienellä terassilla ja helpot kasvatussäkkivinkit

Kesässä parasta on tietysti mansikat ja vastaleikatun nurmikon tuoksu, mutta heti seuraavana tulee kyllä kaupunkiviljely. Meissä kaupunkilaisissakin on kova vihreyden ja vehreyden kaipuu ja kesän tullen me kaupunkiviljelijät muutamme tiluksemme pieniksi keitaiksi.

Kaupunkiviljely sopii juuri sinulle, joka haluat pienen ja helpon kesäharrastuksen pienellä vaivalla ja pienellä rahalla! Sopii myös meille kaikille, jotka haaveilemme omasta viljelyspalstasta, mutta meillä on niin kiireinen elämä ja olemattomat kesälomat, joten jos matka kodista viljelyksille saa olla korkeintaan 10m, kaupunkiviljely takapihalla tai parvekkeella sopii juuri sinulle ja minulle.

 

Kasvatuskartta kesä 2020

Tänä kesänä pikkupihan kasvupläänit on tässä. Satoa tuottavien herkkujen lisäksi muutamassa ruukussa on jokunen kesäkukka. Tänä vuonna päädyin kasvattamaan kaikkia kasveja ihan sattumalta!

Minulla oli ajatuksena ostaa neljä kirsikkatomaatin taimea ja muutama yrtti, mutta suunnitelmat menikin ihan uusiksi! Kun lähdin hakemaan kirsikkatomaatin taimia, sain taimet vasta neljännellä hakureissulla, kun sitä ennen auton moottorin vikavalo syttyi palamaan ja auto kävi huollossa, taimet olivat loppu sieltä mistä kävin niitä etsimässä ja lopulta Plantagenissa oli jäljellä neljä taimea joista otin sokkona kaksi ja vasta kotona huomasin, että toinen on kirsikkatomaatti ja toinen on isompi lajike. Kurkun taimet lähtivät mukaan täysin suunnittelematta ensimmäisten tomaatintaimien hakureissulta, ettei tarvinnut tulla kotiin tyhjin käsin. Ja koska en jaksa odotella varsinaista satoa, ostin sitten muutaman yrtin kasvusäkkeihin mukaan, mutta niitäkään ei ollut jäljellä mitään, mitä olin ajatellut, joten otin jotain niistä mitä oli vielä tarjolla.

Eli mikään ei mennyt kuten olin suunnitellut, mutta tiedätkö mitä? Ei haittaa! Olen oikeastaan tosi iloinen, että astuin ulos mukavuusalueeltani ja löysin esimerkiksi viinisuolaheinän kirpeät mahdollisuudet ja lapset tykkäävät napsia sitruunamelissaa ihan sellaisenaan. 

Kasvatin myös muutaman tomaatin pikkutaimen itse. Niistä alempana lisää.

Tänä kesänä ostin ensimmäistä kertaa kaksi Kekkilän kasvatussäkkiä terassillemme. Säkissä on sisällä valmiiksi mullat ja kasvatussäkissä voit kasvattaa melkeinpä mitä vaan, vaikka esimerkiksi tomaattia!

Helpot kasvatussäkkivinkit

• Laita kasvatussäkki ensin omalle paikalleen ja ala vasta sitten istutushommiin. Kasvatussäkki painaa nimittäin kuin synti ja sen jälkeen, kun siihen on leikattu reiät, sitä ei voi millään tempulla enää siirtää senttiä enempää.
• Kasvatussäkin istutuskaivelu on sotkuista hommaa. Sotku ei ole vaarallista mutta jos haluat minimoida sotkut, vuoraa kasvatussäkin ympäristö sanomalehdillä, ennen kuin alat istuttamaan.
• Kaiva taimille riittävän iso kuoppa. Ota jämämullat talteen.
• Salaojita taimen ympäristö. Kun kastelet taimea, vedet ei valu ulos muovia pitkin.
• Hyödynnä koko säkin kasvatusmahdollisuudet! Jos laitat kasvusäkin laitamille hitaasti kasvavia kasveja, kuten vaikkapa tomaattia, laita keskelle jotain nopeammin satoa tuottavaa, kuten vaikka minttua, rucolaa, ruohosipulia tai salaattia suoraan taimena, niin siitä on kiva napsia oman pihan herkkuja sitä isompaa satoa odotellessa.

Mintun kanssa samaan laatikkoon hyppäsi kaksi itse kasvattamaani tomaatin taimea. Tiedän, että minttu voi vallata koko ruukun, eikä haittaa. Omat pikkutomaatin taimet on niin kirppanat vielä tähän aikaan vuodesta, että en usko niiden ehtivän edes kasvaa: kunhan kokeilen ja minttu saa sitten vallata koko kasvulaatikon miten päin haluaa. Tähän ruukkuun voi kipata ne kasvatussäkistä yli jääneet mullat.

Näin kasvatat itse tomaatintaimet

• Aloita kasvatus viimeistään huhtikuun alussa. Muuten olet myöhässä eikä tomaatit ehdi kasvaa.
• Viipaloi tomaatti. Laita päätyviipaleet joissa ei ole siemeniä leivän päälle ja valitse keskimmäiset viipaleet käyttöön, joissa näkyy siemeniä.
• Laita pienen purkin pohjalle multaa, suihkuta kosteaksi, lisää tomaattiviipale ja peitä ohuesti mullalla.
• Suihkuta kosteaksi ja pidä kosteana.
• Laita kelmu päälle ja töki kelmuun hengitysreikiä.
• Laita tulevat taimet mahdollisimman valoisaan paikkaan kasvamaan.
• Odota ja hämmästy.

Lannoitus

Lannoittaminen on monen kesäkasvin kaiken a ja o. Pelkkä rakkaus ei aina riitä, vaan tarvitaan tuhdimpaa tavaraa. Lannoitus on minusta ollut tosi vaikeaa, kun en haluaisi ostaa montaa eri putelia ja taiteilla sitten niiden kanssa. Niinpä löysin Kekkilän valikoimista minulle täydellisen lannoitteen: Luonnonmukainen lannoite. Se sopii niin kesäkukille kuin syötävillekin kasveille. Lannoitetta blandataan itse ja raakana se on tuhtia sekä kamalanhajuista, mutta kasvit tykkää!

Syötävien herkkujen lisäksi meillä kasvaa pienen pieni sitruspuuntaimi, orvokkeja, pelargonioita ja perusmarkettojen sijaan laitoin kukkapenkkiin laventelia ja neilikkaa. Jännittävää nähdä, saanko ne kasvamaan vai ehtiikö pihan rusakko vedellä ne parempiin suihinsa ennen sitä... Melkoinen kulinaristi se pitkäkorva tuntuukin olevan: on vedellyt pensaiden alta omatekoiset kahvinporo-kananmunankuorilannoitteetkin ja siihen päälle sitten parit neilikat, röyh.

Koko tähän tämän kesän kaupunkiviljelyhommaan on mennyt rahaa n.50-100e ja minä sanoisin, että eihän tämä ilmaista hupia ole, mutta kesähupia sieltä halvimmasta päästä. (Toki kasteluvedet maksaa vielä ekstraa tähän päälle, mutta olen ottanut esim. perunan pesuvedet talteen ja nakkaan ne kukkasille) Vielä halvemmaksi olisi tullut, jos olisin kasvattanut kaikki taimet itse. Kasvatukseen sijoitettu summa ei tuntunut kamalan pahalta, kun hankintoja tehtiin pikkuhiljaa. Orvokkien taimiakaan ei tarvitse montaa olla, kun yhtäkkiä koko ruukku on niitä täynnä!

Sitäkin tässä mietin, että onkohan täällä Helsingissä keväisin taimien vaihtotapahtumaa, missä kukin voisi tehdä vaihtokauppoja taimi-taimesta-periaatteella? Eli sinä saat tämän minun tomaatintaimen, niin minä saan sinulta kurkuntaimen? Täytyypä ensi keväänä aktivoitua tämän asian kanssa, mutta vinkatkaa ihmeessä jos tiedätte. Kiitos!

Viljelyn iloa kaikille kotipuutarhureille,

Sari

Kohti minilomaa

Se on se haikeahko fiilis, mikä tulee töissä aina juhannusaatonaattona, kun koko Suomi tuntuu jäävän kesälomalle. Paitsi minä. Koska jonkunhan ne työt on tehtävä ;)

Tänä kesänä tämä on toisin! Siinä missä heippaan kollegat kesälaitumille, minäkin iltapäivällä tallennan sähköpostiini poissaoloviestin. Viikon miniloma kuulostaa ihan parhaalta jutulta just nyt!

Perheellisiä syyllistetään usein parhaiten lomajaksojen pokkaamisesta itselle. Meillä töissä ei onneksi ole sellaista. Minä olen töissä ainoa pienten lasten vanhempi ja olen saanut lomat yleensä silloin kun olen halunnut, eikä jupinoita ole kuulunut. Tänä vuonna halusin joustaa aivan erityisesti, jonka vuoksi sijoittelin lomat sinne milloin muut eivät lomaile. Se tarkoittaa sitä, että lomailen kesän aikana vain kaksi viikkoa yhdessä lasten kanssa ja tasan yhden päivän miehen kanssa. Mutta onneksi meillä on pitkät, valoisat ja lämpimät kesäillat, viikonloput, etätyömahdollisuus ja nyt etenkin juhannus!

Hyvää Juhannusta kaikille ja kuullaan taas!

Sari

ps. Kuvassa kesän eka jätskiannos: Ingman Creamy Crème brûlée-jätskiä, mansikoita ja Tutti Frutti Chewy Fruits-vaahtiksia.

Autoepäonnea

Joskus nuorempana taputtelin itseäni selkään, että onpa tosi hieno juttu, kun päätin muuttaa takaisin Stadiin, koska niin on näppärä suurkaupunki, että täällä en tarvitse autoa milloinkaan. Kunnes sitten eräänä päivänä huomasin olevani kahden pienen pirpanan äiti, joka asuu parin kilsan päässä päiväkodilta ja käy töissä niin korvessa, että julkisilla työmatkoihin menee päivittäin kolme tuntia. Siellä minä sitten pian olin, autokoulun penkissä ihan muina kolmekymppisinä niiden 18-vuotiaiden lippispäiden kanssa.

Auto ei ole minulle liikkuva cd-soitin ja vielä vähemmän mikään statusjuttu. Minä en tarvitse mitään egon jatketta tai mistä minä tiedän, millaiseksi Volkkarilla ajavat ihmiset voidaan lokeroida. Tiedän, että ilman autoakin voi elää - elinhän niin vuosikaudet ja jopa lasten kanssa, mutta toihan se kieltämättä mukavuutta elämään, kun ajelin ensimmäisiä viikkoja ruosteisella prutkullani päiväkodin ja työpaikan väliä: jos pääsin nipistämään töistä etuaikaan, kotimatkaan menee 20 minuuttia, kun tosiaan kolmella julkisella kävelyineen samaan matkaan meni 90 minuuttia. Oliskin joku uudenkarhea Tesla alla, voitte uskoa, että silloin jutun kansikuvassa EI olisi tiepalvelun auto. Olen 'old skool'-muidu monessakin asiassa, niin myös autojen kanssa.

Olin aivan lopen uupunut edellisen viikon. Kaikki alkoi...no siitä kun päätin ostaa tuon tulevan katiskan painon jota joku voisi myös autoksi kutsua. Enpä arvannut autokaupoista alkavan sählingin, kun autoa on remontoitu joka hiivatin kesä oikein pitkän kaavan kautta ja koko lomarahan hinnalla, aikalailla sentilleen. Melkeinhän se siis on uusi auto, kun kaikenmaailman ketjuja, öljyjä, venttiileitä ja läppiä on vaihdettu! Nyt sitten muutama viikko sitten auto meni ihan vaan vuosittaiseen öljynvaihtoon. Siinä on sellainen erikoisempi zögölögölöö-vaihteisto ja siksi öljynvaihto kiipeää toisinaan hieman hintavampaan kategoriaan ja sellainen oli taas vuorossa. Kukkaroa kiristeli.

Öljynvaihdosta seuraavana päivänä moottorin vikavalo syttyi. Tsiisus sentään. Vikakoodinlukija piippasi, että jossain moottoriin liittyvässä härpättimessä on vikaa ja että alahan kaivella 'toimintatonnia'. Nopea kilpailutus huollon hinnasta vei meidät takaisin samaan huoltopaikkaan, jossa öljyt oli juuri -näköjään valtavalla menestyksellä vaihdettu. Sovittiin silti huolto torstaiksi.

Vaan kuinkas ollakaan, tiistaina kun lähdin hakemaan pupulle ruokaa, auto ei inahtanutkaan vaan vikavalot loimottaen se siinä möllötti. Onnea on sisko ja sen mies, joiden avustuksella pupu ei jäänyt ruuatta. Saatiin sitten jotenkin pimpuloitua akkuun lisää virtaa kuitenkin sen verran, että torstaina se saatiin ajettua huoltoon, jossa alkuperäinen vika korjattiin ja akku ladattiin. Ja taas oli nelipyöräinen allamme.

Kunnes muistin, että katsastus happanee ihan näillä hetkillä! Ja niinhän se oli, äkkiä varattiin katsastusaika maanantaiksi.

Sunnuntaina siskoni tarvitsi autokyytiä päivystykseen ja lupauduimme kuskiksi. Siinä potilasta odotellessamme kirjoittelin Instagramiin, että kyllä se Easy Park on sitten näppärä, kun automme lojotti siinä Meikussa, 4h/e saattoparkissa. Vaan kuinka ollakaan, se auton rotjake sammui taas siihen! Tiiäks kun on helle ja ikkunat veivattu auki ja akku lakkaa olemasta, ei ne ikkunatkaan mene tuon ikäluokan pirsseissä kiinni. Kuinkas sattuikaan, että juuri olin täällä blogin puolella hehkuttanut vakuutusyhtiöitä, kun piti soittaa elämäni toisen kerran vakuutusyhtiö apuun auton kanssa. Homma hoitui taas niin näppärästi, Falckin teknikko, joka oli muuten Ville Haapasalon kaksoisolento, hurautti meidän auton käyntiin! Ihanaa, päästiin kotimatkalle, ei tarvinnut enää maksaa 4e/tunti pelkästä olemisesta, saatiin vietyä potilas kotiin ja itsekin selvisimme kotiin saakka. En tiedä oliko helteellä vai millä osuutta asiaan, mutta sunnuntaina illalla olin ihan loppu. Autovekslaus on kuin pieni henkinen maraton. Ei pysty, ei kykene.

Onni oli kuitenkin onnettomuudessa ja arvaa mitä! Auto meni kuin menikin katsastuksesta läpi! Hiphurraa, ehkä tänä kesänä autoa ei korjatakaan koko lomarahan voimalla? Ja joo, koputan heti maalaamatonta puuta.

Onko teillä muillakin kokemuksia vanhoista autoista ja niiden mukanaan tuomista jännittävistä seikkailuista?

Sari

Ps. Kiitos vakuutusyhtiölle ja Falckille todella nopeasta avusta ja vieläpä sunnuntaipäivänä!

Miehen äiti on kamala anoppi

Bloggaamisessa vaikeinta on se, kun ei halua loukata läheisiään. Minunkin perhepiirissä olisi vaikka miten mehukkaita juttuja, mutta en voi avata niitä tai niihin liittyviä ajatuksia blogissa, ettei joku vetäisi hernettä juurineen päivineen nokkaansa. Harjoittelen vielä sellaista neutraalia lähestymistapaa ja epätunnistettavaa kirjoittamistapaa.

Nyt sitten kirjoitan anopeista, jotka on miesten äitejä. Anoppi-P, tämä ei kerro sinusta :) Hih hih, selitys se on tämäkin, mutta usko kun sanon. (Ja lue juttu loppuun.) 

Vuosien epävirallisen kenttätutkimuksen perusteella kehtaan väittää, perustuen minkäänlaiseen faktaan, että miesten äidit on pääsääntöisesti karmeita anoppeja. Vaimon äiti on taas se perheen peruspilari, johon voi nojata silloinkin kun maaperä muuten järisee. Olenkohan oikeassa vai väärässä?

Minulla on monta ystävää, joiden kokemusten perusteella miehen äiti on yleensä ihan sekopäinen: rumasti käyttäytyvä, toisten kotiin tunkeileva ja elähtäneitä kasvatusneuvoja jakeleva vanha raakku. Noin niinku kauniisti muotoiltuna. Keskustelupalstat pursuavat erilaisia keskusteluja siitä, mitä se kaamea anoppi on taas mennyt tekemään.

Kenttätutkimuksessa havaitsin, että miehen äiti vihaa oikein mielellään miniäänsä/puolisoa. Koska eihän kukaan voi olla tarpeeksi hyvä hänen kultamussukkapojalleen. Napanuora on niin sanotusti katkaistu synnytyslaitoksella, mutta käytännössä ei siis ole. Napanuora on kiinni kuolemaan saakka ja sen jälkeenkin vielä. Niin. Ja jos sen napanuoran koittaa purra poikki, se tekee kipeää.

Anoppi on myös se joka tunkeilee poikansa ja miniänsä kotiin kuudelta sunnuntaiaamuna ihan vaan pesemään ikkunat. Eli kauhistelemaan ääneen, että mitä täällä vielä nukutaan: ei minun nuoruudessani tähän aikaan enää maattu vaan lehmät oli keritty ja lampaat lypsetty, ennen kuin lähdettiin kesähelteellä hiihtämään 30 kilsaa kouluun...Eiku. Niin ja pölytkin pyyhkimättä, eikö lapsen kanssa ole vielä edes ulkoiltu, voi voi.

Anoppi on myös se, joka kutsuu miniäänsä poikansa "kaveriksi" vielä avioliittovuosien jälkeenkin. Tiiätteks te tän keskustelun: "No en kyllä varmasti ota lapsia hoitoon, että sinä ja se sun kaveri pääsette johonkin humputtelemaan" "Äiti, se on mun VAIMO! Ollut jo kaks vuotta! Ei se ole mun kaveri, Pekka on mun kaveri ja Liisa on mun vaimo!"

Sitten se iski. Olenko minä seuraava? Siis minähän olen pojan äiti ja jos hän joskus päättää hypätä parisuhteeseen, on kolme vaihtoehtoa:

1) Minä muutun kuin taikaiskusta. Yhtäkkiä minusta tulee ilkeä ja kyräilevä, sunnuntaiaamuisin toisten aamu-unia häiritsevä ja sivaltava anoppi joka harrastaa kävelylenkkejä, lukemista ja miniänsä vihaamista. (Harrastan nyt jo kävelyä ja lukemista, iik!)

2) Minä en muutu, mutta pojan puoliso päättää vihata minua varmuuden vuoksi. Kylään viemisinä voisilmäpullat käy läpi ruumiinavauksen mahdollisten neulojen varalta, saakelin epäluotettava anoppi soikoon! Vaikka ei mitään hätää, en osaa edes voisilmäpullia leipoa. Niin semmonen saakelin hyödytön anopinkutvale! 

3) Mikään ei muutu. Että minä jatkan elämääni hyväntahtoisena hönttinä joka olen, joka hakee kylään viemisinään pullat lähileipomosta. Ja sitten poikani ja puolisonsa kanssa kilistellään viinilasit parvekkeella auringonlaskussa ja kerron hauskoja - en noloja - tarinoita poikani lapsuudesta. Täst mä haaveilen.

Onks sulla kiva vai kamala anoppi?

Mullahan ei siis ole virallisesti anoppia, kun en ole naimisissa mutta kyllä se miehen äiti mulle ihan anoppi on. Meillä on hyvät välit, maantieteellisestikin 200km. Minulla ei siis ole kokemuksia, että joku tunkisi aamulla kuudelta pesemään ikkunat. Omatkin vanhempani asuvat kaukana, joten kyllä sitä pitää ihan itsensä yllättää tahdolla pestä ne ikkunat. Sitä tahtoa ei tosin ole näkynyt vuoden 2009 jälkeen ;) Että anoppi - tai äiti, jos tulee tämmösiä ikkunanpesullisia mielihaluja niin tervetuloa. Ikkunat saa tulla pesemään vaikka yöllä. Matotkin saa pestä jos ikkunat ei ole riittävän haastavat. Vitsailu sikseen. Olen tosi iloinen siitä, että minulla on kiva anoppi. Laitellaan sähköposteja ja vaihdetaan kuulumisia. Jos lapseni joskus päättävät itse alkaa joidenkin kivojen tyyppien kanssa parisuhteeseen, toivottavasti vastapuoli miettii minusta samoin, että ihan kiva anoppi.

Sari

**Muokattu 21.6.2020: Kommenteihin vastaamisessa on hieman haasteita. Vastaan, kunhan Blogger suostuu yhteistyöhön. Ehkä tämä postaus oli Bloggerille ihan liikaa :'-D Kiitos kivoista kommenteista jo nyt!

Kanin elämää

Meillä on nyt ollut lemmikkinä kani noin 2,5 vuoden ajan. Mitä olen oppinut kanien sielunelämästä tämän kuluneen reilun parin vuoden aikana? 

Kuvassa pötköttelevä pupunen on meidän kääpiöluppakorvakanipoikamme Salama. Hän täyttää syksyllä kolme vuotta. Salama tuli meille aikoinaan nuoremman lapsen innoittamana, joka oli jo pidempään haaveillut kanista. Minä olin kuullut kanien hoidosta, no lähinnä pahaa, kunnes selvisi että lapsen kaverilla oli kani ja heidän äiti kertoi kanien elämästä sellaisia faktoja, jotka helpottivat päätöksen tekoa kummasti. Kuten esimerkiksi, että kanit oppivat tekemään tarpeensa vessalaatikkoon, mikä helpottaa siivoamista ihan älyttömästi. Olkoonkin kani lapsen innoittamana ja toiveesta hankittu, eläimen hoitovastuu on aina viime kädessä aikuisella. Ja minä arvostan myös lemmikkieläimissä helppohoitoisuutta!

No mitä me ollaan opittu kaneista tämän reilun parin vuoden aikana? No että kanit on tosi kovia pötköttelemään. Ja että ne on tienneet koronahommista jo kauan ennen ihmisiä.

Meidän kani tykkää pötköttää. Ennen pötköttämistä se pötköttää ja pötköttelyn jälkeenkin se vähän pötköttää. Älä ymmärrä väärin, ei se masennuspäissään vaan makaa, se vaan on tosi melankolinen luonne ja tykkää pötköttelystä. Se pötköttää häkissä tai sitten se loikkii olohuoneeseen johonkin strategisesti kivalle paikalle ja pötköttää siellä. Tietyistä paikoista näkee kivasti "kaikkialle", joten mikäpäs siinä pötkötellessä. Eikä siinä mitään, koska minäkin tykkään pötköttää. Voisin pötköttää päivät pitkät, mutta eipä sitä ihan liian usein ehdi itseään kallistaa pötkölleen, muuta kuin yöllä tai lomalla. Ehkä tässä kävi niin, että perhe ei valinnut itselleen sopivaa kania vaan kani valitsi itselleen sopivan (pötköttely-)perheen. Ei meille mikään sähköjänis olisi sopinutkaan ;)

Toki jos pötköttelevän luppakorvan näköpiiriin tulee jalat, jotka ehkä suuntaavat ruoka-apajille, kannattaa loikkia perään, jos vaikka saisi vähän jotain herkkuja.

Koronakaranteenissa tämä pupu on edelläkävijä. Sosiaalisia kontakteja se on välttänyt aina. Tyyppejä voi käydä nuuhkimassa ja ihmettelemässä, mutta kivointa on pötköttää yksin tai pehmokamun vieressä. Ulkona "pupujen ilmoilla" kannattaa käydä vaan sen verran kun on pakko, sitten täytyy loikkia töpöhäntä heiluen takaisin kotiin, mieluiten omaan häkkiin ja suorittaa huolellinen pesu. Ja muutenkin ei kannata stressailla mistään ettei pääse minnekään kenenkään kanssa, senkun pötköttää vaan. Kyllä se siitä ja aikakin kuluu kivasti eteenpäin eikä sitäkään tarvitse turhaan murehtia.

Kani on ollut kaikki nämä vuodet tosi helppo lemmikki, sen ylläpito ei ole kallista ja kani on meille riittävän sosiaalinen. Se ei ole kuten kissat tai koirat vaan se on just niinku kani. Ja vaikka hän kuinka pötköttelisi omissa oloissaan, jos otat lehden ja menet lattialle lukemaan, ei aikaakaan, kun saat lukuseuraa. Et ehkä lukutoukkaa vaan pupun joka tulee paitsi lukemaan lehteä sun kanssa, myös tökkäämään kuonollaan sinua käteen, että paijaa minua, heti!

Terveisiä kaikille lukijoidemme pupusille!

Sari

Koululaisten kummallisen koronakevään huippu: kevätjuhlat peruttu!

Vielä vuosi sitten jännitin lasten koulujuhliin liittyen, että mitä jos taas lapsilla on joulu- tai kevätjuhlat eri aikaan, eli juhlissa menee "koko päivä" samoja (toki kivoja) esityksiä toistona katsellen (ja töistä miinustunteja merkkaillen). Ja sitten ei kuitenkaan enää saanut istumapaikkaa salista sen myöhemmin esiintyvän lapsen juhlasta, kun juhlasaliin mahtuu vain kourallinen yleisöä. Silloin ei tullut mieleenkään, että voisi käydä niinkin, ettei niitä juhlia järjestettäisi ollenkaan.

Tänä vuonna 2020 meidän lasten koulussa ei sitten tosiaan järjestetty kevätjuhlia ollenkaan.

Kuopuksen kolmas vuosiluokka sujui tosi hyvin, koronaepidemian mukanaan tuoma etäkoulu mukaan lukien. Lapsi itse on tosi hyvä tyyppi, joka osaa paljon ja lähtee kaikkeen uuteen mukaan reippain mielin. Sen lisäksi hyvin sujuneeseen kouluvuoteen myötävaikutti uusi opettaja. Suorastaan villi luokka sai siis viime syksynä uuden opettajan, joka maagisella asenteellaan johdatteli luokan läpi tyynten ja tyskyjen. Sydämeni läikähti ilosta jo heti ensimmäisellä viikolla, jolloin väänsin onnenkyyneleet: lapseni sai ensimmäisellä kouluviikolla enemmän hyvä-merkintöjä Wilmaan, kuin aikaisempina vuosina yhteensä. Tiesin, että nyt on oikea opettaja oikeassa paikassa. 

Esikoiseni kuudes vuosiluokka sujui myöskin aivan sanoinkuvailemattoman hyvin kaikesta koronahässäkästä huolimatta. Esikoisen kasvutarina pienestä ja ujosta päiväkotipirpanasta aina melkein 160 senttiseksi nuoreksi on ollut huikea! Perjantai-iltana ennen viimeistä koulupäivää kirjoitettiin opettajille kiitos-viestejä Wilmassa itku kurkussa, kun matkalle on sattunut niin hienoja opeja ja mahtavia kokemuksia. Oli pakko kirjoittaa, koska emme enää tapaa. Koronan vuoksi kevätjuhlat oli peruttu.

Koronakevään aiheuttamat poikkeustoimet oli meille todella harmittava juttu. Näin lievästi sanottuna. Kuutoset on viimeisenä yhteisenä keväänä aina käyneet retkillä, pelanneet perinteisen pesisottelun oppilaat vs opet johon oikeastaan kukaan ei halua mennä mutta se on kuitenkin ihan paras juttu ikinä ja kaikki on huipentunut kevätjuhlaan, jossa pienet suuret kuutoset on kukitettu koko juhlasalin yleisön edessä, jonka jälkeen opettajat ovat laulaneet näille laulun. Ja me vanhemmat ollaan tirautettu itkut juhlasalin ahtailla penkeillä. Ah, kuinka paljon ehdinkään saada kuittailua jo ennakkoon - että siellä se Sari sitten taas katsomossa itkee, ihan niinkuin ensimmäisessä kevätjuhlassakin itki, kun esikoisen nimi lueteltiin hymypatsaan saajana. Se oli hieno hetki se.

Ja tietysti kevätjuhlaan kuuluu se että suhataan koululla koko päivä, ensin toisen lapsen juhlissa, sitten pikaisesti luokkaan vaihtamaan pari sanaa opettajan kanssa ja sitten äkkiä uudestan saliin ja sitten taas toisen lapsen luokkaan ja lopulta kerää koko lauma kasaan (oma, ei muiden :)) ja kotia kohti - riippuen toki onko saanut lomapäivän vai joutuuko vielä palata töihin. Sutinaa joka tapauksessa.

Tänä vuonna oppilaat kokoontuivat luokkiin ihan oman porukan kesken. Siellä jaettiin stipendit, hymypatsaat, jätskit, ruusut ja tietenkin todistukset. Mutta ettei perinteistä poikettu liikaa, onnenkyyneleet tirahtivat siinä koulun ulkopuolella jalkakäytävällä, jossa olin odotellut kesälomalaisiani ja joita sitten halasin, onnittelin ja tietenkin syynäsin innoissani todistukset, jotka olivat hyvät.

Kaikkea kivaa koronakevät ei kuitenkaan perunut. Meillä kotona juhlittiin kahta hienoa ihmistä: ala-koulunsa päättävää kuutosluokkalaista ja kolmannen vuosiluokkansa päättävää tulevaa nelosluokkalaista. Oli Moomin-juhlajuomaa (ihan alkoholitonta lasten juhlajuomaa missä ainoana terästyksenä oli C-vitamiini), suolaisia ja makeita herkkuja mutta koronakevät toki näkyi niin, että karkitkin piti napsimisen sijaan annostella lusikalla omalle lautaselle. Me kun saimme juhliin vieraaksi myös isovanhemmat, joiden olisi kuulunut oikeasti olla karanteenissa, mutta jotka eivät malttaneet olla pois esikoiseni tärkeästä päivästä. Ja hyvä niin - kiitos, että uskalsitte ja halusitte tulla.

Minä haluan lähettää virtuaalisen halauksen kaikille teille muillekin koulunsa päättäneille nuorille, joilta koronakevät vei monta kivaa juttua pois. Koronakevät oli todella kökkö, mutta se opetti meille yhden tärkeän asian: elä jokainen päivä täysillä (koska huomisesta ei voi tietää). Joten vaikka monta kivaa juttua jäikin nyt välistä, teillä on edessänne elämä, jossa kaikki on mahdollista!

Hyvää lomaa kaikille kesälomalaisille!

Sari

Terveisiä puutarhasta ja paluu arkeen pienin askelin

Tänään 23.5.2020 on historiallinen päivä. Ensimmäistä kertaa  maaliskuun jälkeen lapset ovat lähteneet ulos leikkimään kavereidensa kanssa. Helsingissä on koronatartuntoja vieläkin hurjan paljon ja asumme yhdellä pöpöisimmistä alueista, mutta jostainhan se paluu arkeen on aloitettava.

Koronakotoilun aloitus oli kivaa kuin hyppy jääkylmään avantoon, mutta ihminen on siitä jännä eläin, että kyllä se tottuu vaikka mihin. Parissa viikossa totesin, että onneksi on tullut kasvatettua kivat tyypit ja varmaan taivaan kappaleet oli jotenkin oikeassa asennossa, kun yhteiselo sujui tosi kivasti. Itseasiassa niin kivasti, että melkein alkoi ahdistaa ajatus normaaliin arkeen palaamisesta ja siitä, että vielä koittaa hetki, kun ei ollakaan 24/7 yhdessä. Noh, yksi ahdistus kerrallaan ;)

Kun lapset lähti omille teilleen, keitin kahvit ja tulin päiväkahville terassille. Dokumentoin hiljaisen hetken Instaan ja nautin ihan vaan hiljaisuudesta, auringosta, kahvista ja sanoinko jo, että hiljaisuudesta?

Toukokuu on ollut melko viileä ja meillä on puutarhan kasvukausi vasta edessä päin. Olen tutkiskellut Kekkilän kasvusäkkejä, maalaillut miten saan mahdutettua terassille parin kasvusäkin ja haaveillut tomaattisadosta. Tänään laittelin äitienpäiväruusun isompaan ruukkuun ulos ja samoin sitruunapuun kasvatuskokeilu on siirretty isompaan ruukkuun fiilistelemään aurinkoa. Puutarhurointi 'omassa rauhassa' on kuin terapiaa ja tällaiselle introvertille kuin minä, kuin pala taivasta!

 

Kuten kuvasta näkyy, minä olen siirtänyt blogityöpisteeni ulos. Sinne vaan kaikkien ruukkujen ja kannujen keskelle, kyllä aina löytyy tilaa yhdelle pienelle läppärille. Naapurista kuuluu iloisia elämisen ääniä: joku kuuntelee musiikkia, yksi grillaa ja joku nauttii vieraiden seurasta. Tosi ihanaa palata arkeen pienin askelin. Eläköön elämä! Muistetaan silti edelleen ne turvavälit, pestään käsiä ja suojataan riskiryhmiä!

Sari