lauantai 1. helmikuuta 2020

Arkikuva: Tammikuu 2020

Näkemiin vuosikymmenen ensimmäinen tammikuu!


Viime vuoden lumi-inferno oli viedä minulta järjen, kun sitä lunta tuli, tuli ja tuli. Sitä lunta tuli niin paljon, ettei meillä ollut mitään paikkaa, minne kipata sitä. Monta iltaa seisoin lumilapion kanssa parkkipaikalla ja mietin josko sitä parkkiruudusta kaavittua lunta vaan sirottelisi pitkin poikin kuin raesokeria pullan päälle. Naapuruston kolaamaa lunta oli läjittäin milloin missäkin, erityisen ilahduttavaa se ei kyllä ollut, kun lumikasoja oli tehty esimerkiksi autoni nokan eteen tai nojaamaan takapuskuriin. Autoilu oli kaiken kaikkiaan ihan mahdotonta, kun meidän kotikatu oli pitkään kuin perunapelto ja auton nivelet tosi kovilla. Jalkakäytäviä ei aurattu pitkään aikaan ja olihan se kamalaa päästää omat lapset kulkemaan kouluun, kun oli liukasta ja osa matkasta oli pakko kulkea kävellen ajoväyliä pitkin. Vaikka asumme Helsingissä, kuulumme aurausluokkaan Ö - keskustaa pidettiin lumettomana eikä aura-autot ehtineet tänne meille. Se oli melko tuskainen kuukausi se. Eikä pelkästään minulle vaan muutamalle muullekin, ehkä ;)

Luulen, että luontoäiti on kompensoinut viime vuotista horror talvea siunaamalla meille tällä kertaa vähän vähemmän lunta. Itse asiassa Helsingissä on ollut näitä yksipäiväisiä lumijaksoja ja ai että mä olen nauttinut. Olen toki joutunut miettimään tähän liittyen ilmastonmuutosta ja omaa kantaani siihen: yhtenä tammikuun päivänä oli +8 astetta lämmintä ja aurinko paistoi silmiin, kun ajelin yksityisautollani kesken työpäivän kotiin, kun tenava oli unohtanut avaimet kotiin. Mietin, että se ei todellakaan ollut normaali talvisää, mutta samaan aikaan nautin siitä niin paljon, että meinasin pakahtua onnesta. Onko koko maapallo vaarassa? Vai saisinko nauttia moisesta ilman omantunnon tuskaa?

Mutta samaan aikaan, kun olen nauttinut lumityöttömyydestä, hangettomuudesta ja lämpimistä keleistä, on kolikolla toinenkin puoli. Sellainen märkä ja mutainen puoli.

Toinen koululaisistani on hiukan aktiivisempaa sorttia ja sen lopputuloksena on joka päivä mutaiset, hiekkaiset ja litimärät varusteet. En tiedä mitkä olisivat niin hyvät ja tekniset varusteet, mitkä kestäisi maassa piehtarointia, säilytystä koulun ahtaassa ja surkeasti ilmastoidussa naulakkotilassa niin että ne jotenkin pysyisivät sisältä kuivana ja vain pinnalta märkänä ja kuivuisi kotona supernopeasti. Meidän viime syksynä hankkima kengänkuivainkin pyörtyi kauhusta ja lakkasi toimimasta. Ei pysty! Meillä äideillä ei ole samaa vaihtoehtoa. Joka ilta on etsittävä ne märät pipot ja hanskat ties mistä jemmapiiloista, ripusteltava kuivumaan ja toivottava että jotkut on aamulla kuivat. Kun siis ei ole kuivuria, jossa kuivatella, eikä meillä ole edes ns. rättipatteria, jolla voisi nopeuttaa kuivumisprosessia. En tiedä miten selviäisin näistä kesätalvista ilman hiustenkuivaajaa (jolla voi buustata vaatteiden kuivattamista) ja vanhaa, rämisevää kenkäkuivuria (joka vielä onneksi sitkeästi yrittää parhaansa). Ja onneksi sentään meillä on pesukone, joka toimii - omilla ehdoillaan, mutta toimiipa kuitenkin!

Parasta kurakeleissä on kuitenkin lasten asenne. Yhtenä aamuna tenava katseli kurasta kuivuneita, hiekkaisia, kuivuneita vaatteita ja totesi vain, että "onpa hienot glitterit!" ;) 

Helmikuu helistää, sanoo vanha kansa. No, katsotaan nyt helistääkö ja heliseekö ihmiset vaan. Hyvää helmikuuta joka tapauksessa! Ja nautitaan tästä valoisuudesta ja auringosta, ihan puhtaalla omalla tunnolla!

Sari



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...