torstai 30. heinäkuuta 2020

Tärkein asia päiväkodin aloituksessa - älä tingi tästä!

Elokuu käynnistyy ihan kohta ja samalla monissa perheissä valmistaudutaan päiväkodin aloitukseen ensimmäistä kertaa. Mikä on minusta tärkein asia päiväkodin aloituksessa, mistä ei missään nimessä saisi tinkiä?

Kuva: Pixabay

Kahden lapsen äitinä olen käynyt läpi yhteensä kuusi päiväkodin aloitusta! Esikoinen ehti aikoinaan vaihtaa muutaman kerran päiväkotia ja kun oltiin päästy vauhtiin, eskari vaihtui toiseen taloon. Kuopus ehti olla vain kahdessa päiväkodissa, joista toisessa oli myös eskari.

Etenkin esikoisen aloittaessa päivähoidossa rahatilanne ja byrokratia oli tiukka, joten piti tosi tarkkaan sumplia, milloin lapsi aloittaisi päiväkodissa, silloin katkeaisi tuen maksaminen ja milloin sitten palkka alkaisi juoksemaan, kun jemmattuja lomapäiviä ei olisi yhtään? Melkoinen palapeli. Ja rehellisesti sanottuna kyllä, olisin kaivannut pari viikkoa omaa lomaa hoitovapaan ja työelämään paluun väliin, mutta tiedän: raha ei kasva puissa, joten siirtymävaihe oli suunniteltava liukkaasti. Seuraavissa päivähoidon aloituksissa oli ehkä vähän helpompi tilanne, mutta olihan se silti melkoinen tetris sovittaa hoitovapaalta paluu töihin kulkien päiväkotiruudun kautta.

Muistan sen hetken, kun olin esikoiseni kanssa uuden päiväkodin lattialla kasaamassa palikoita. Päiväkoti tuoksui uutuuttaan, se oli vasta avattu ja ryhmä oli tuore kuin vasta-alkanut päivä. Eräs äiti toi itkevän naperonsa päiväkodille ja kirjaimellisesti kippasi muksunsa päiväkodin lattialle, kun lapsi neliraajaotteella koitti vielä roikkua äidissä. Niin äiti kääntyi kannoillaan ja lapsi jäi itkemään.

Ja lapsi itki ja itki. Se kuulosti aivan loputtomalta. Sen lapsen nimi oli Laura, kuulin sen nimen monta kertaa, kun hoitajat lohduttivat itselleen täysin vierasta lasta parhaan kykynsä mukaan.

Siinä palikoita kasatessa yhdessä oman naperoni kanssa minun sydän tuntui koiran purulelulta vinkuineen. Tuntui tosi tosi pahalta. Mitenkään sen äidin valintoja arvostelematta (sekä taustoja tietämättä!) sanoisin, että heittämällä tärkein asia päiväkodin aloituksessa on se, että varaa riittävästi yhteistä aikaa päiväkotiin tutustumiseen!

Usko kun sanon, tiedän mistä puhun. Toki on erilaisia lapsia ja jokainen vanhempi tuntee muksunsa, mutta silti kehotan panostamaan kunnolla sekä aikaa 'että rahaa' yhteiseen tutustumiseen, jos vaan mitenkään mahdollista. Meille riitti tutustumiseen kummankin tenavan kanssa muutama päivä, pari viikkoa on varmaan järkevyyden maksimi. (Tuon viikon ajan olin täysin tuloton, kun tuet olivat lakanneet eikä palkkakaan juossut, silloin oli vähän jäykät systeemit ja veikkaan että joissain paikoissa on vieläkin.) Sen jälkeen lapsi tottuu jo siihen, että vanhempikin tulee päiväksi päikkyyn ja vieroittautuminen vanhemmasta sekä jääminen päikkyyn voi olla entistä hankalampaa. 

Päikkyyn tutustumisessa ei tarvitse mitään ylimääräistä tai dramaattista tunteilua ’kun tänne se äidin pieni kohta jää IHAN YKSIN’. Huoh, ei! vaan ihan kasuaalisti menee ensin leikkimään päiväkodin pihalle vaikka vapaa-aikana. Sitten käy tutustumassa henkilökuntaan ja muihin lapsiin vaikka yhtenä päivänä oman fiiliksen mukaan: käy vaikka vähän vilkuilemassa tiloja tai jää hetkeksi leikkimään. Seuraavana päivänä voi jäädä leikkien päätteeksi vaikka ruokailemaan jos mahdollista. Kolmantena päivänä, riippuen lapsen fiiliksistä ja sopimusteknisestä mahdollisuudesta voi jättää lapsen vaikka hetkeksi leikkimään muiden kanssa. Ja jos mahdollista tai tarpeellista, tutustuu vielä hitaammin. Jos lapsi tuntuu sopeutuvan uuteen ryhmään hyvin, ei vanhemman tarvitse jäädä turhaan hengailemaan ryhmään, lapsi pärjää kyllä. Vanhemmasta en olis niin varma ;)

No mitä jos ensimmäisenä varsinaisena hoitopäivänä lapsi jää eteiseen itkemään alahuuli mutkalla? Onko tutustuminen epäonnistunut? Pitäisikö kääntyä takaisin ja mennä vielä yhden kerran halaamaan samalla kun nieleksii omia kyyneleitä? No ei pitäisi. Eikä tutustuminen ole epäonnistunut. Itku ei ole paha asia. Toiset lapset itkevät herkemmin kuin toiset ja se on arvokas tapa ilmaista itseä. Vanhemmalle muikkariksi: kun viimeiset heipat on sanottu, lapsi jää päiväkodin henkilökunnan hoiviin: henkilökunta on ammattilaisia ja osaavat varmasti siinä kohtaa ottaa tilanteen haltuun: he ovat jo muutamana päivänä nähneet teitä, tuntee vähän lapsen tapaa olla ja toimia. Toiselle toimii syli ja hali kun taas toiselle toimii johdatus autoleikkeihin. Ja kun lapset on niin erilaisia, joku on saattanut jäädä jo vähän niinku odottelemaan uuden hoitopäivän alkua ja lähtee heippoja sanomatta pyyhältämään leikkeihin uusien kamujen kanssa.

Tärkein asia päiväkodin aloituksessa on yhteinen ja riittävän pituinen tutustuminen päiväkodin arkeen yhdessä lapsen kanssa ja siitä ei kannata tinkiä.

Sujuvaa päiväkodin aloitusta teille toivotellen,
Sari


perjantai 24. heinäkuuta 2020

Keski-ikäinen perjantai ja bailaavat nuoret

Viime perjantaina naapurin (täysi-ikäinen) nuoriso piti juhlat. Musiikki alkoi pauhata pian työvuorostani vapauduttua ja se jatkui pitkälle iltaan. Hainko stereot pois vai soitinko poliisit?


Perjantaina oli kerrassaan upea, lämmin sää. Lopettelin pitkäksi venyneen työvuoroni etätöissä ja lähdin ulos istuskelemaan. Samalla huomasin, että naapurin (seinänaapurille terveisiä, ei teidän!) nuorisolla oli bileet. Sellaista sanatonta klubirytkettä joka soi melko isoilla kirjaimilla. Kului tunti, kului toinenkin. Jossain kohtaa soittolista vaihtui ysäriksi: mietin ovatko he kaapanneet Spotikkani?

Läheisellä hiekkatiellä ohikulkijoiden päät kääntyivät, mökä oli melkoinen. Ja tiedättehän sen faktan: pääsääntöisesti ne, jotka soittavat musiikkia koviten, omaavat surkeimman musamaun ja viimeistään se herättää huomion ;) Myös jotkut naapurit kävivät tuhisemassa, mutta kukaan ei sanonut mitään.

Mitä tein? Kävinkö näyttämässä miten kaiuttimesta säädetään volaa pienemmälle vai soitinko poliisit?

En kuule tehnyt kumpaakaan. Siellä istuin omalla terassilla, litkin juomaani, kuuntelin musiikkia ja nuorison bailaamista! Heillä oli kivaa, minulla oli keski-ikäistä (olisin vielä neulonut samalla jos olisi ollut lankaa mutta kun se on loppu, niin en voinut, harmi!) ja siinä illan aikana isimies paistoi makkarat meidän perheelle ja nukkumaanmenoajan koittaessa taputtelin tenavat iltahommiinsa ja lopulta itsekin kömmin peiton alle - ikkunasta kuului vielä iloinen meno ja melske. Jossain vaiheessa yöllä havahduin mökään, mutta sen taisi aiheuttaa jo ihan joku muu pesue. Jatkoin ihania, lähes keski-ikäisiä uniani.

Kun ei osuta omakotitalossa, sitä vaan täytyy osata sietää asioita, sen olen tässä lähes keski-ikäisyydessäni oppinut. Meillä kaikilla on oikeus elää, olla, näkyä ja kuulua. Toistuvat öiset bileet on eri asia, kuin kerran kesässä tehdyt irroittelut. Olen joskus nuorempana asunut talossa jossa sai harvase yö soittaa poliisit päättämään yläkerran teknobileet. Yöbiletykseen auttoi muutto: minä lähdin, mökääjät jäi. Nykyisellä asuinalueellamme on kyllä niin rauhallista, että oikein nauratti, kun yksi naapuri varoitti tulevista bileistään - sieltä kuului vähemmän ääntä kuin meidän normipäivästä. Meitä on niin moneksi ja onneksi maailmaan mahtuu ääniä!

Hurraa kesäillat ja keski-ikäisyys!

Sari

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Meillä ei ole koskaan kasvisruokapäivä

Osallistuin erään ekoilusovelluksen haasteeseen mukaan ja siellä ekoilupisteitä ansaitsi esimerkiksi pitämällä kasvisruokapäivän. Se oli minusta melko huvittavaa, koska meillä ei ole koskaan kasvisruokapäivä.


Muistan vielä sen hetken, kun vuuuuuosia sitten ilmoitin vanhemmilleni alkavani kasvissyöjäksi. Muistan heidän hämmästyneen ilmeen: mitäs sinä sitten syöt? Ilmoitukseni takana ei ollut mitään ideologiaa (sorry!) vaan se, että olin pitkään kärsinyt hankalista vatsaongelmista. Pitkällisen tutkiskelun jälkeen yhdistin ongelmat punaiseen lihaan ja päätin jättää sen pois ruokavaliosta. Vatsaongelmat loppuivat melkein heti, tiesin tehneeni oikean valinnan.

Silloin 90-luvulla ei ollut helppoa olla kasvissyöjä. Koulussa kasvisruokaa jaettiin keittiön takahuoneessa vain niille, joilla oli lääkärintodistus. Siis voitteko kuvitella, kauhean jäykkää! Onneksi ystävän äiti oli ruokalan tätinä ja diilasi minulle kasvisruokaa. Ja se oli tajunnan räjäyttävää: en ollut koskaan syönyt niin hyvää kouluruokaa. Kaupoissa kasvissyöjän ruokavalikoimat oli tosi suppeat: ei silloin ollut mifuja eikä tofuja. En olisi osannut kuvitellakaan grillaavani vielä joskus kasvismakkaraa! 

Alusta alkaen oli selvää, että söisin kasvisten ohella myös kanaa ja kalaa, mutta sellaiselle kasvissyönnille ei ollut silloin nimeä. Eikä kala tai kana ole kasvis. Vasta myöhemmin osasin lokeroitua noin suurin piirtein ovo-lakto-vegetaristiksi. Minä en ole koskaan halunnut lokeroida itseäni mitenkään, mutta muiden takia on ollut pakko. Tilaisuuksiin ilmoittautuessa kerron edelleenkin vain olevani kasvissyöjä, pääsee vähemmällä selittelyllä. Olen siellä jossain sekaanin ja vegaanin välimaastossa, kasvis(painotteinen)syöjä? Huh, taas muistan miksi en pidä lokeroinnista, eikä tästä pidä kenenkään kiskoa hernettä nenään.

Ja mitä tulee siihen ihmettelyyn, että jos sä et syö punaista lihaa, niin mitä sä sitten syöt? Jos kasvissyöjän lautaselta jos puuttuu possu, onhan siellä silti vaikka mitä! Enemmän olisin huolissani, jos sekasyöjän lautanen jäisi possun poistamisen jälkeen tyhjäksi!

Meillä on aina kasviksia pöydässä ja lapsetkin syövät kasvispainotteisesti siellä grillimakkaroiden ja nugettien välimaastossa. Kasvislasagnet ja kasvispastat häviää lautasilta nopeasti eikä kukaan jää ihmettelemään miksi jauheliha puuttuu. Meillä ei siis koskaan ole kasvisruokapäivää vaan se on meille ihan normaali juttu.

**

Milloin teillä on kasvisruokapäivä?

Sari

Ps. Kyllä, kuvassa on kesäruokaa, ei kasvisruokaa, vaikka se punainen liha lautaselta puuttuukin.